10.4.23

Mannerin matkassa II

Ja nyt sitten jos on mahdollista niin luen eteenpäin. Eeva-Liisa Mannerin poliittiset runot. En muistanut niitä.

Sitten muistin, että Espanjassa ovat alkaneet aktiivisesti etsiä Espanjan sisällissodan uhreja ja erityisesti suomalaisia. Siitä kerrottiin radion uutisissa. On Suomessa ollut tiedossa että Francoa vastaan lähti taistelemaan paljon suomalaisia, mutta en ollut tiennyt että sielläkin on käynnissä hautojen etsiminen.

Karjalassa etsimiset on lopetettu koska suomalaisten joukkohaudat ovat olleet Sandarmohissa, joka on Venäjän Karjalan aluetta. En tosin tiedä missä menevät Karjalan autonomisen tasavallan rajat. Ehkä niitä on muutettu sitten Neuvostoliiton loppumisen. Suomen rajaa ei ole muutettu, se menee siitä mihin se määrättiin Jatkosodan loputtua.



Kun luin Tuula Hökän toimittamaa näytelmäkirjaa, jossa on mainittu Mannerin runokokoelmat, huomasin että hän oli kommentoinut erityisesti runoteosta nimeltä ”Niin vaihtuivat vuodenajat”. Siinä kokoelmassa on mukana myös maisemia ja ihmisiä Malagasta ja muualta Espanjassa. Nyt vasta käsitin että runoilija on ollut Espanjassa useaan otteeseen. ”Niin vaihtuivat vuodenajat” on vuodelta 1964.

Olen lukenut näitä runoja, mutta en tiennyt että ratkaiseva asia Malagassa on ollut lämpötila. Sen Hökkä kertoo. Se kertomus tuli siinä yhteydessä kun Manner hankki itselleen maalta talon, joka sijaitsi Kangasalan Havisevan kylässä.  Ilmeisesti runoilija tahtoi asumaan lomallaan (mikäli runoilijoilla semmoisia on) juuri niin runollisesti nimettyyn kylään. Arvelen että kylässä on ollut paljon haavikoita.

Mutta siinä talossa oli kylmä. Manner palautti talon entiselle omistajalle, mutta Malagan kokemuksen jälkeen halusi sen takaisin ja sai.  Ehkä Espanjan talojen lämmitys on ollut kehnonlaista. Välimeren rannalla sijaitsevat maat ovat suhteellisen viileitä paikkoja varsinkin talvella ja tietenkin kun merillä on tapana myrskytä. Vanhoissa maalaistaloissa on vain yksinkertaiset ikkunat.

On siis syytä lukea noita runoja uudestaan. Omaankin koottujen runojen kirjaani on tullut mukaan runoja joita en ole lukenut. Ja tosiaan: runoilijalla on ollut yhteys Espanjaan jo aiemmin.

Kalenterin mukaan eletään pääsiäistä. On kylmä, lumet sulavat hyvin hitaasti. Pesty villapusero oli aamulla jäässä, nyt se sentään taipuu jo kun aurinko paistaa edes tuon meren kylmyyden läpi. Mutta viima tunkee sisälle asti. On lähdettävä ulos kävelemään ja täytyy panna tarpeeksi vaatetta niskaan.  Vuodenajat ovat sekaisin, ne eivät vaihdu mitenkään ennustettavasti enää.

Sitten muistin että minulla on myös Mannerin proosaa: Varokaa, voittajat (Tammen Kurki-sarja, 1976, uudistettu painos, alkuperäinen ilmestyi 1972: Mannerilla oli tapana muokata tekstejään ennen uutta julkaisua). Kirja kertoo proosan keinoin ja runoilijan kielellä Espanjasta. Tulen miettineeksi, kuinka kaukana se on todellisuudesta. Ei se kyllä reportaasi ole. Mutta on se kertomus todellisuudesta. Todellisuuden ihmiset keskimäärin kokevat erilaiseksi.

Muistan kirjan ostamisen. Sen kannessa oli kuva joka sopi kirjan sisältöön. Kuva on piirros siitä kuolleesta miehestä torilla. Nuori mies. Otin kirjan käsiini ja kuvassa on signeeraus: Kaivanto -72. Siis Kimmo Kaivanto, jolla oli Tampereen keskustorin varrella sijaitsevassa talossa ateljee. Tiesin siitä jo ennen kuin muutin yliopistoon opiskelemaan. Kansi on vaikuttava. Nyt kun sitä katson (enkä muista kirjan tarinasta paljonkaan), tulen ajatelleeksi, että tietokoneilla tehdyt muunnellut valokuvat tai muu sellainen kuvitus ovat paljon kylmempiä kuin tuo Kaivannon kuva, joka näyttää olevan mustekynällä tehty piirros paperille, eikä siis etsaus.

Kustantamot voisivat tehdä oikeiden kuvataiteilijoiden kanssa sopimuksia sen sijaan että valitaan paino, joka sitten hätäpäissään soittaa mainosammattilaiselle. En tiedä käykö kirjojen kanssa oikeasti näin, mutta yhä vähemmän tulen tarttuneeksi kirjaan kannen suunnittelun ja varsinkin kuvituksen vuoksi. Tunnistan käsin tehdyn kuvan. Kone niin kuin tietokone vaikka, kohtelee kuvauksen kohdetta kylmästi.

Hökkä käy läpi ”Niin vaihtuivat vuodenajat”- runokirjaa. Minulla on ongelma. Minulla on Mannerin runot 1956-1977. Kirja on Tammen julkaisema vuonna 1980 ja sen copyright näkyy olevan Eeva-Liisa Mannerilla. Tiedän että Manner tarkisti runojaan ja saattoi muuttaa niiden sisältöä. Tässä  kirjassa sisällysluettelossa kyllä ovat teokset, mutta lisäksi tässä on kursiivilla esitettyjä aiheita, kuten ”Niin vaihtuivat vuodenajat”, ”Heikentynyt syksy kuoli”, ”Tuttujen lintujen historiasta”, ”Äänien ja tuoksujen biografiasta”, ”Ajan ja tilan suhteista””Empiirisen minän kokemuksia” ja ” Seferis”, viimeksi mainittu oli kreikkalainen runoilija. Ehkä Seferis tarkoittaa Mannerin suomennoksia? En tiedä olenko lukenut Seferistä kovin paljon, jos olen niin vuosikymmeniä sitten.

Minusta on reilua että Manner otti sitten copyrightin itselleen. Mutta jos yritän jäljittää jotain aihetta niin minulla voi olla ongelma. Manner on paljolti kutonut yhteen eri aiheista melkeinpä runoelmia. Mutta jos Manner on saanut päättää mitä runoja ja varsinkin mistä syystä hän tahtoo mukaan valikoituihin teoksiinsa, niin kyllä hän tekee myös lukijalle palveluksen kokoamalla runoista sarjoja ja antamalla niille nimen.

Se ei tarkoita sitä että Manner tieten tahtoen haluaa lukijan lukevan juuri noita runoja, mutta juuri aiheiden mukaan koottu kirja antaa runokirjastakin tarinallisen kuvan.  Viimeisimmät runot joita olen tavannut aika hartaasti ovat olleen Armas Äikiän suomennokset Vladimir Majakovskin runoista nimellä ”Hyvin!”. Majakovski vaeltaa runoissa ympäri juuri syntynyttä Neuvostoliittoa, joten se on eräänlainen historiallinen tarina.

Runokokoelmia toivottavasti saadaan edelleen kirjoittaa ja julkaista missä tahansa järjestyksessä. Niinhän niitä luetaankin. Minusta se ei ole mitenkään väärin. Sellainen käsittääkseni kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Tulen vain miettineeksi tässä sitä millaisen urakan Hökkä on ottanut kantaakseen, kun on saattanut yhteen kirjallisuuden lajien mukaiset kootut julkaisut, siis Eeva-Liisa Mannerin. Ja siis toden totta: näytelmistä minulla näyttää olevan myös lasten näytelmän edellinen versio eli  ”Kauhukakara ja Superkissa. Kissaleikki. Prologi ja kaksi näytöstä” (Kirjayhtymä, 1982).

Kirjan kansi on Mannerin ystäväperheen emäntä eli Ritva Immonen. Kun Manner Jarl Hellemannin kanssa mietti koottuja, hän toi näytelmien joukkoon tuon lasten oopperaksi suunnittelemansa kissanäytelmän. Hellemann tiukkasi kannen tekijää ja että mistä se kissa oli siihen tullut. No oli ystäväperheen taiteilija ja aivan selvästi kissojen tuntija. Kissa on hurja. Manner oli sanonut Hellemannille, että kyllä kai runoilijatkin saavat ottaa bastardinsa mukaan.

Kun olin ottamassa äsken kirjan kannesta kuvaa, niin tietysti meidän Lenni-kissa hyökkäsi paikalle. Älähdin ja tassut hävisivät pöydältä.  Se oli suuri virhe. Lenni oli käsittänyt että puhun kissoista. Hän itse oli juuri noussut ylös olohuoneen sohvan päällyskankaasta muotoilemastaan pussista, jossa hän näytti aivan kengurulta.  En ole edes yrittänyt käydä korjaamassa kangasta paikoilleen, koska siinä vaiheessa Lenni hyökkää puolustamaan luomustaan. Kissat tietävät mitä tahtovat.

Nyt Lenni sitten ottaa hyvin ohuen pilviverhon läpi tulevaa aurinkoa parvekkeella. Ehkä se toimii kengurupussin korvikkeena. Australialaiset kutsuvat  pussissa istujia nimellä Joey, joka tarkoittaa siis kengurun lasta, sanotaanko meillä että pentu? Mutta Lennillä on ollut viime ajat riesanaan pihan harakat ja varikset, jotka tahtovat nokkaista sitä ohimennessään. Sekä lintujen että kissojen refleksit ovat salamannopeita.

Variksia ja harakoita hillitsee parvekkeen katto. Lenniä kutsuttiin sen taloon tullessa nimellä häivekissa niiden uusien amerikkalaisten lentokoneiden mukaan. Englanniksi stealth plane, kissoista ne lentokonevalmistajat eivät ole tainneet ottaa oppia. Lenni on kissa joka ilmestyy yhtäkkiä tähän kun olimme ajatelleet, että siellä se istuu parvekkeella ja ottaa auringonkylpyä.

Mörö-kissa laulaa tällä tavalla tuossa Mannerin näytelmässä Kauhukakara ja Superkissa:
”Linnut taittavat taipaleet huikeat
Ja tähtien mukaan suunnistavat
Niillä veressä kello on kosminen.
Sitä vailla on vain ihmispoloinen.

Saisinpa kiinni sen lintusen!
Sitä vaanisin, ihan himoiten.
Sen siivistä oppia ottaisin.
Jonain päivänä lentäisin itsekin.”


5 kommenttia:

  1. Eeva-Liisa Mannerin yksittäisistä runokokoelmista ostin Tämän matkan (1956) joskus kuusikymmenluvun puolella. Loput hänen kokoelmistaan vuoteen 1971 sain arvostelijan kappaleina. Kuolleet vedet ilmestyi vasta 1977, mutta se ei enää tullut minulle kuin manulle illallinen. Kokoelma sisältyy kirjahyllyssäni olevaan Tuula Hökän toimitteeseen Kirkas, hämärä, kirkas (Kootut runot), johon ei ole otettu hevos- ja kissakokoelmia, joihin minulla ei ole kiinnostustakaan. Jonkin kirjoittamani Manner-kritiikin Tuula Hökkä väitöskirjassaan mainitsee. Olen pyynnöstä arvostellut kaunokirjallisuutta sanomalehteen, mutta se ei ole ollut minulle kovin mieluisaa, ei etenkään proosan arvosteleminen. Runojen perään olen ollut hanakka ja Suomen runotar varhaisessa nuoruudessani oli paras opastajani.

    Olkaamme kuulolla.

    VastaaPoista
  2. Noh.
    Minulla ei ole kaikkia noita kirjoja itselläni. En ole ikinä kirjoittanut kritiikkiä runoudesta, koska olen ollut sitä mieltä että en ehkä ymmärrä niitä enkä ole lukenut niitä tarpeeksi. Sen sijaan olen kirjoittanut arvioita proosasta aika paljonkin ja eri lehtiin. Se oli siloin ennen kuin pienillä palkkioilla siunattuja senttareita vielä hyväksyttiin kirjoittamaan. Nythän meitä ei enää tarvita.

    Tunnen oloni hyväksi kun saan miettiä kaikkia noita aivan omia yhteyksiäni runoihin. Mannerin kieli on upeaa ja sen lukeminen on vähän niin kuin uimista: sitä välillä sukeltelee ja välillä kelluu. No et pannut nimeäs mutta todennäköisesti tiedän kuka olet.

    Ei vanhoja senttareita niin paljon ole. Joka tapauksessa kirjoittamalla ajatteleminen selvittää Mannerinkin monenlaatuisuutta. Suomen parhaita runoilijoita. Onneksi heitä on edelleen.

    VastaaPoista
  3. Blgi-toiminto yskii. Tottakai tuo viimeinen, siis vastaus, oli minun kirjoittamani. En saanut tuota kääntymään omalle nimelleni... Terv. Ripsa

    VastaaPoista
  4. Jostain syystä ei minunkaan nimeäni huolittu.

    VastaaPoista
  5. Jep. Arvasin että se olet sinä.

    Kyllä nyt kuitenkin vaikuttaa siltä että Hökkä on saamassa urakkansa valmiiksi. Näytelmien julkaisemisesta olen iloinen, koska niitä on ollut radiokuunnelmina ja telkkarissakin muistaakseni joku, silloin ennen kun televisio-teatteria vielä oli.

    Mutta siis proosassa ja runoudessa on meillä ollut eri tie. En tiedä mistä tuo johtuu tuo, kun asetan runouden jollain omituisella tavalla jalustalle. Että on siis vaikea puhua siitä.

    Voi se osittain johtua siitäkin, kun olen lukenut näytelmäkirjallisuutta osana yliopiston yleistä kirjallisuustiedettä, jota nykyään kutsutaan maailmankirjallisuudeksi. Nimittäin ensimmäinen tutkimuskohde oli antiikki ja siellä tietenkin runoilijat olivat nimenomaan näytelmäkirjailijoita. Niillä oli suuria teatterifestareita vähän kaikkialla Ateenan ja sen itäisen Välimeren alueella ja sitten tietysti Rooman valtakunnassakin.

    Voisin lopettaa ehkä stressaamisen ja lukea runoja niin kuin luen muutakin. Että otan teksteistä sen minkä saan? Enää ei tarvitse sentata.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista