Mannerin matkassa II

Ja nyt sitten jos on mahdollista niin luen eteenpäin. Eeva-Liisa Mannerin poliittiset runot. En muistanut niitä.

Sitten muistin, että Espanjassa ovat alkaneet aktiivisesti etsiä Espanjan sisällissodan uhreja ja erityisesti suomalaisia. Siitä kerrottiin radion uutisissa. On Suomessa ollut tiedossa että Francoa vastaan lähti taistelemaan paljon suomalaisia, mutta en ollut tiennyt että sielläkin on käynnissä hautojen etsiminen.

Karjalassa etsimiset on lopetettu koska suomalaisten joukkohaudat ovat olleet Sandarmohissa, joka on Venäjän Karjalan aluetta. En tosin tiedä missä menevät Karjalan autonomisen tasavallan rajat. Ehkä niitä on muutettu sitten Neuvostoliiton loppumisen. Suomen rajaa ei ole muutettu, se menee siitä mihin se määrättiin Jatkosodan loputtua.

Kun luin Tuula Hökän toimittamaa näytelmäkirjaa, jossa on mainittu Mannerin runokokoelmat, huomasin että hän oli kommentoinut erityisesti runoteosta nimeltä ”Niin vaihtuivat vuodenajat”. Siinä kokoelmassa on mukana myös maisemia ja ihmisiä Malagasta ja muualta Espanjassa. Nyt vasta käsitin että runoilija on ollut Espanjassa useaan otteeseen. ”Niin vaihtuivat vuodenajat” on vuodelta 1964.

Olen lukenut näitä runoja, mutta en tiennyt että ratkaiseva asia Malagassa on ollut lämpötila. Sen Hökkä kertoo. Se kertomus tuli siinä yhteydessä kun Manner hankki itselleen maalta talon, joka sijaitsi Kangasalan Havisevan kylässä.  Ilmeisesti runoilija tahtoi asumaan lomallaan (mikäli runoilijoilla semmoisia on) juuri niin runollisesti nimettyyn kylään. Arvelen että kylässä on ollut paljon haavikoita.

Mutta siinä talossa oli kylmä. Manner palautti talon entiselle omistajalle, mutta Malagan kokemuksen jälkeen halusi sen takaisin ja sai.  Ehkä Espanjan talojen lämmitys on ollut kehnonlaista. Välimeren rannalla sijaitsevat maat ovat suhteellisen viileitä paikkoja varsinkin talvella ja tietenkin kun merillä on tapana myrskytä. Vanhoissa maalaistaloissa on vain yksinkertaiset ikkunat.

On siis syytä lukea noita runoja uudestaan. Omaankin koottujen runojen kirjaani on tullut mukaan runoja joita en ole lukenut. Ja tosiaan: runoilijalla on ollut yhteys Espanjaan jo aiemmin.

Kalenterin mukaan eletään pääsiäistä. On kylmä, lumet sulavat hyvin hitaasti. Pesty villapusero oli aamulla jäässä, nyt se sentään taipuu jo kun aurinko paistaa edes tuon meren kylmyyden läpi. Mutta viima tunkee sisälle asti. On lähdettävä ulos kävelemään ja täytyy panna tarpeeksi vaatetta niskaan.  Vuodenajat ovat sekaisin, ne eivät vaihdu mitenkään ennustettavasti enää.

Sitten muistin että minulla on myös Mannerin proosaa: Varokaa, voittajat (Tammen Kurki-sarja, 1976, uudistettu painos, alkuperäinen ilmestyi 1972: Mannerilla oli tapana muokata tekstejään ennen uutta julkaisua). Kirja kertoo proosan keinoin ja runoilijan kielellä Espanjasta. Tulen miettineeksi, kuinka kaukana se on todellisuudesta. Ei se kyllä reportaasi ole. Mutta on se kertomus todellisuudesta. Todellisuuden ihmiset keskimäärin kokevat erilaiseksi.

Muistan kirjan ostamisen. Sen kannessa oli kuva joka sopi kirjan sisältöön. Kuva on piirros siitä kuolleesta miehestä torilla. Nuori mies. Otin kirjan käsiini ja kuvassa on signeeraus: Kaivanto -72. Siis Kimmo Kaivanto, jolla oli Tampereen keskustorin varrella sijaitsevassa talossa ateljee. Tiesin siitä jo ennen kuin muutin yliopistoon opiskelemaan. Kansi on vaikuttava. Nyt kun sitä katson (enkä muista kirjan tarinasta paljonkaan), tulen ajatelleeksi, että tietokoneilla tehdyt muunnellut valokuvat tai muu sellainen kuvitus ovat paljon kylmempiä kuin tuo Kaivannon kuva, joka näyttää olevan mustekynällä tehty piirros paperille, eikä siis etsaus.

Kustantamot voisivat tehdä oikeiden kuvataiteilijoiden kanssa sopimuksia sen sijaan että valitaan paino, joka sitten hätäpäissään soittaa mainosammattilaiselle. En tiedä käykö kirjojen kanssa oikeasti näin, mutta yhä vähemmän tulen tarttuneeksi kirjaan kannen suunnittelun ja varsinkin kuvituksen vuoksi. Tunnistan käsin tehdyn kuvan. Kone niin kuin tietokone vaikka, kohtelee kuvauksen kohdetta kylmästi.

Hökkä käy läpi ”Niin vaihtuivat vuodenajat”- runokirjaa. Minulla on ongelma. Minulla on Mannerin runot 1956-1977. Kirja on Tammen julkaisema vuonna 1980 ja sen copyright näkyy olevan Eeva-Liisa Mannerilla. Tiedän että Manner tarkisti runojaan ja saattoi muuttaa niiden sisältöä. Tässä  kirjassa sisällysluettelossa kyllä ovat teokset, mutta lisäksi tässä on kursiivilla esitettyjä aiheita, kuten ”Niin vaihtuivat vuodenajat”, ”Heikentynyt syksy kuoli”, ”Tuttujen lintujen historiasta”, ”Äänien ja tuoksujen biografiasta”, ”Ajan ja tilan suhteista”,  ”Empiirisen minän kokemuksia” ja ” Seferis”, viimeksi mainittu oli kreikkalainen runoilija. Ehkä Seferis tarkoittaa Mannerin suomennoksia? En tiedä olenko lukenut Seferistä kovin paljon, jos olen niin vuosikymmeniä sitten.

Minusta on reilua että Manner otti sitten copyrightin itselleen. Mutta jos yritän jäljittää jotain aihetta niin minulla voi olla ongelma. Manner on paljolti kutonut yhteen eri aiheista melkeinpä runoelmia. Mutta jos Manner on saanut päättää mitä runoja ja varsinkin mistä syystä hän tahtoo mukaan valikoituihin teoksiinsa, niin kyllä hän tekee myös lukijalle palveluksen kokoamalla runoista sarjoja ja antamalla niille nimen.

Se ei tarkoita sitä että Manner tieten tahtoen haluaa lukijan lukevan juuri noita runoja, mutta juuri aiheiden mukaan koottu kirja antaa runokirjastakin tarinallisen kuvan.  Viimeisimmät runot joita olen tavannut aika hartaasti ovat olleen Armas Äikiän suomennokset Vladimir Majakovskin runoista nimellä ”Hyvin!”. Majakovski vaeltaa runoissa ympäri juuri syntynyttä Neuvostoliittoa, joten se on eräänlainen historiallinen tarina.

Runokokoelmia toivottavasti saadaan edelleen kirjoittaa ja julkaista missä tahansa järjestyksessä. Niinhän niitä luetaankin. Minusta se ei ole mitenkään väärin. Sellainen käsittääkseni kuuluu kirjailijan työnkuvaan. Tulen vain miettineeksi tässä sitä millaisen urakan Hökkä on ottanut kantaakseen, kun on saattanut yhteen kirjallisuuden lajien mukaiset kootut julkaisut, siis Eeva-Liisa Mannerin. Ja siis toden totta: näytelmistä minulla näyttää olevan myös lasten näytelmän edellinen versio eli  ”Kauhukakara ja Superkissa. Kissaleikki. Prologi ja kaksi näytöstä” (Kirjayhtymä, 1982).

Kirjan kansi on Mannerin ystäväperheen emäntä eli Ritva Immonen. Kun Manner Jarl Hellemannin kanssa mietti koottuja, hän toi näytelmien joukkoon tuon lasten oopperaksi suunnittelemansa kissanäytelmän. Hellemann tiukkasi kannen tekijää ja että mistä se kissa oli siihen tullut. No oli ystäväperheen taiteilija ja aivan selvästi kissojen tuntija. Kissa on hurja. Manner oli sanonut Hellemannille, että kyllä kai runoilijatkin saavat ottaa bastardinsa mukaan.

Kun olin ottamassa äsken kirjan kannesta kuvaa, niin tietysti meidän Lenni-kissa hyökkäsi paikalle. Älähdin ja tassut hävisivät pöydältä.  Se oli suuri virhe. Lenni oli käsittänyt että puhun kissoista. Hän itse oli juuri noussut ylös olohuoneen sohvan päällyskankaasta muotoilemastaan pussista, jossa hän näytti aivan kengurulta.  En ole edes yrittänyt käydä korjaamassa kangasta paikoilleen, koska siinä vaiheessa Lenni hyökkää puolustamaan luomustaan. Kissat tietävät mitä tahtovat.

Nyt Lenni sitten ottaa hyvin ohuen pilviverhon läpi tulevaa aurinkoa parvekkeella. Ehkä se toimii kengurupussin korvikkeena. Australialaiset kutsuvat  pussissa istujia nimellä Joey, joka tarkoittaa siis kengurun lasta, sanotaanko meillä että pentu? Mutta Lennillä on ollut viime ajat riesanaan pihan harakat ja varikset, jotka tahtovat nokkaista sitä ohimennessään. Sekä lintujen että kissojen refleksit ovat salamannopeita.

Variksia ja harakoita hillitsee parvekkeen katto. Lenniä kutsuttiin sen taloon tullessa nimellä häivekissa niiden uusien amerikkalaisten lentokoneiden mukaan. Englanniksi stealth plane, kissoista ne lentokonevalmistajat eivät ole tainneet ottaa oppia. Lenni on kissa joka ilmestyy yhtäkkiä tähän kun olimme ajatelleet, että siellä se istuu parvekkeella ja ottaa auringonkylpyä.

Mörö-kissa laulaa tällä tavalla tuossa Mannerin näytelmässä Kauhukakara ja Superkissa:
”Linnut taittavat taipaleet huikeat
Ja tähtien mukaan suunnistavat
Niillä veressä kello on kosminen.
Sitä vailla on vain ihmispoloinen.

Saisinpa kiinni sen lintusen!
Sitä vaanisin, ihan himoiten.
Sen siivistä oppia ottaisin.
Jonain päivänä lentäisin itsekin.”

Retroa 2

Kari Aronpuro törmää jostain syystä John Ruskiniin (Retro, s.64). Siinä tuli muistuma kesään 1960.

Äiti ja isä olivat matkustaneet Villa Lanteen Roomaan ja meidät lapset pantiin siivoamaan ullakkoa. Tarkemmin sanoen minut pantiin, pikkusisko ja -veli tekivät jotain muuta, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Siellä oli joku John Ruskinin kirja, suomeksi. Muistan että suurin osa siinä sahajauhoisessa ja pölyisessä ullakossa oli 1900-luvun alusta olevaa tavaraa. Lehtiä, almanakkoja, muutamia kirjoja, onnittelukortteja, nuorisoseuran pöytäkirjoja, joiden paikka ei kai pitäisi olla asumattomalla vintillä.

Vieressä oli isoäidin isän huone, josta oli tehty kotimuseo. En päässyt sinne koskaan oleilemaan. Sain kurkistaa vain ovelta. Se isoisoisä oli semmoinen josta olin kuullut, mutta en tiennyt millainen ihminen hän oli ollut. Oli saanut joskus oltermannin sauvan. Kukaan ei selittänyt mikä sellainen on ja miksi. Isoisoisä oli puuhannut osuuskauppaa ja -pankkia, jotka kummatkin olivat olemassa silloin vielä. Tuskin ovat enää. Pienillä kylillä pankkien pitäminen ei enää kannata. Eihän siellä sitä paitsi asu enää ketään.

Olin silloin täyttämässä seuraavassa kuussa 15 vuotta. Vanhemmat tulisivat kotiin ja mentäisiin mökille niin kuin yleensä mentiin.Tajusin jotain aivan selvää ajan kulumisesta.  Se kieli mitä oli käytetty 1900-luvun alussa ei ollut minun tuntemaani suomea. En oikein voinut kutsua sitä vanhaksikaan tai vääränlaiseksi, koska en ollut koskaan tavannut niitä ihmisiä, jotka olivat kirjoittaneet pöytäkirjoja ja lukeneet niitä muutamaa kirjaa, Genoveevan kehtolaulua esimerkiksi ja Ruskinia joka tuntui tylsältä. Nyt sellaisia voisi ehkä osata lukeakin. 

Aronpuro siteeraa siinä aiemmin, ennen John Ruskinia,  Vladimir Majakovskin runoelmaa nimeltä Hyvin!. Minulla sattuu olemaan se kirja runohyllyssäni. Sen on suomentanut A. Äikiä ja sen on kustantanut Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike Petroskoissa 1955. Aronpuro oli lukenut pohjois-hämäläistä kirjallisuutta vähän urakalla ja yksi joita hän siteerasi oli Äikiä.

7
Öin, päivin,
                  aikaan sellaiseen,
ja hetkeen
                 mokomaan,
ovat runoilijat
                       kaduilla
                                     yksikseen
vain varkaat
                    seuranaan.
Hämärä
             merenä
                             maan yli hulvahti.
Siniyö.
          Ja rusko
                       nuotiovalojen.
Sukellusveneenä
                          pohjaan
                                        pulpahti
Pietari
           räjähtäen.

(Hyvin, s.30)


Majakovski kirjoittaa vallankumouksesta Pietarissa, mutta jostain syystä tulevat mieleen sotakuvat Ukrainasta. Äikiän kieli on aika hurjaa.

Sukellusvene? Pietarissa? Nevaanko semmoinen upposi? Mitenkähän sen vallankumouksen oikein kävi, kun Pietari sukelsi? Sukellusveneitä kyllä on käytetty I maailmansodassa. On myönnettävä ettei meidän keskikoulussamme opetettu mitä tapahtui Venäjän vallankumouksessa. Se kyllä mainittiin että käynnissä oli I maailmansota, mutta ei 1950-luvun koulussa Suomen sisällissotaakaan mainittu ollenkaan. Sitä olen kyllä ihmetellyt, koska onhan ihmisten pitänyt ymmärtää sen sodan merkitys II maailmansodan taustaa vasten. Jollain lailla sisällissota määräsi 1920-30 -lukujen ilmapiirin, ainakin Suomessa. Muuallakin paljon muuttui, esimerkiksi Espanjassa.

Majakovski kirjoitti runoelmansa Hyvin! lokakuuksi 1927, siis vallankumouksen ylistykseksi (?), mutta  julkaisun alkuperäinen nimi oli kyllä Lokakuu. En tiedä pitäisikö tuosta ajatella jotain, merkitseekö se sensuuria? Mitä tarkoittaa ”Hyvin!”, sitäkö että kaikki on hyvin? Monessa vanhemmassa venäläisessä suomennoksessa hyvin tarkoittaa samaa kuin oikein.

Aronpuron sitaatti tuosta samasta kirjasta:
Tosiasiain
              virrasta juo

Kirja on ehdottomasti luettava uudestaan. Ainakin Aronpuro tuli arvostaneeksi Äikiän korkealle. Tämä on suomennos, mutta Äikiän kieltä.

Runoja Marra Lampin teoksiin, Lampi oli Aronpuron vaimo ja esiintyy tässä kirjassa, siis Retrossa. Joissakin kirjan jutuissa pariskunta on esimerkiksi Toskanan Grassinassa ja lapset nukkuvat. Marra Lampi oli graafikko, pariskunta sai toisiltaan ajatuksia ja ideoita työhönsä. Ne osat tätä kirjaa ovat kauniita, niissä tuntuu jonkinlainen yhteinen ajattelu, vaikka Retrossa onkin äänessä vain Aronpuro. Sittemmin Lampi on jo kuollut.

Aronpuro kirjoittaa muotokuvia eri taiteilijoista, on siellä mukana myös esimerkiksi Gutenberg, jota ilman meillä ei olisi kirjallisuutta tai kirjoja esineinä. Ghirlandaio on yksi niistä joista tulee puhe, mutta hän on siis se joka kuvasi Vespucceja heidän omassa kappelissaan..

Sarjan runot tuntuvat olevan ”Debordiadi” ja ”Mustaa purkista” kokoelmassa ”Lehmän henkäys”.

Joka tapauksessa muistan hyvin miltä lehmän henkäykset tuntuvat. Varsinkin muistan hyvin miten lehmät jopa näki jo aika kauas, kun ne olivat kotovainiolla isoäidin maatalon lähellä. Lehmiä taisi olla 3-4 kappaletta, joskus oli vasikoitakin. Lehmillä oli metsän reunassa kyllä pieni katos, sateensuoja, niin että niillä oli aika hyvät oltavat.

Joskus kesäisin isoäiti kirnusi itse voita. Kesävoita, josta tuli se loru että Ken söi kesävoin? ja siinä syytettiin kissaa. Vaikka se voi olisi tullut kirkonkylän meijeristäkin, se oli kesäisin keltaista ja hyvää. Sellaista en muista saaneeni talvikodissa Kangasalla, vaikka se olikin silloin vielä maalaispitäjä. Olisi kyllä pitänyt olla vielä keltaista, koska usein syyskuussa karja on vielä ulkona.

Ehkä siinä pitäjässä olivat navetat niin isoja, että lehmät eivät päässeet ulos? Ehkä eivät ikinä? Tunsin kaikki lehmät joita kesäpaikoissa oli. Olin tuntenut lehmät myös todella isossa navetassa niin kuin Sukevalla oli. Mutta siihen aikaan lehmät olivat pieniä ja ruskeita. Niillä oli sarvetkin, tosin ei kovin isoja.

Nyt Sukevan karja on Suomen lajiston kantakirjoissa. Ilmeisesti ne todella erosivat toisistaan. Isoäiti asui Pohjanmaalla. Niiden lehmien nahan kuviot olivat ehkä vähän erilaisia kuin Sukevalla, jossa on ollut varmaan Itä-Suomen karjaa? En ole kyllä asiasta varma. Suomessa oli lehmillä erilaiset värikuviot riippuen mistä olivat kotoisin. Joku rotu oli valkoinen, joku oli läikikäs ja joku oli ruskea.

Sitten Aronpuro kirjoittaa löydöistä Firenzessä. Ensimmäiseksi hän kertoo Ghirlandaiosta, sitten hän päätyy puhumaan Vespuccien kappelista. Hänelle tulee mieleen Amerigo - ”joka purjehti Intiaan”.  Ovat kyllä tutkineet aika tarkkaan Amerigon matkoja ja karttoja ja muuta, niin että hän ei väittänyt löytäneensä uutta mannerta mutta oletti että Länsi-Intiaa sen ehkä piti olla?  En ole varma noista löytöretkien tutkimustilanteista. Ehkä vielä löydetään uusia karttoja.

Mutta Vespuccien kappeli on Ognissanti-kirkossa, Firenzessä tietysti. Kirkon nimi tarkoittaa kaikkien pyhimysten kirkkoa ja Vespuccien kappelin freskot olivat  Ghirlandaion tekemiä. Yhdessä freskossa on Amerigo pikkupoikana. Nämä voi löytää suhteellisen helposti netistä. Mutta pitää kuitenkin tietää kuka on tuo quatrocenton mestari, Ghirlandaio.

***
Yskin kivipölyä koska räjäyttävät kalliota ainakin kuudetta tai seitsemättä vuotta. Pahinta on odottaa bussia kadunkulmassa. Sen toisella puolen on entinen kivilouhos, joka puhdistettiin roinasta vuosi sitten. Nyt sitä täytetään suurilla graniittilohkareilla.

Kivipöly näkyy pölypilvenä aamusta lähtien. Kallio on peruskalliota ja jokaisella räjäytyksellä talo tärähtää. Meillä nähdään sotaunia melkein joka yö.

Päivät ja yöt eivät ole samoja. Huomenna on jo aivan toisin. Mutta tässä syksyssä on kyllä jotain outoa, johon nämä räjähdyksetkin taatusti liittyvät. Ei tarvitse kuin kuunnella uutisia ja sodastahan siellä puhutaan.

Hyvä että korjaajilla riittää töitä. Rakentajat rakentavat toisessa päässä aluetta uutta korjattavaa. Räjähdykset jatkuvat. Mutta ehkä rauha vielä koittaa.