Sillä välin toisaalla

14.7. Ihmettelen Agatha Christien tapaa käsitellä maansa imperialismia. Profiilisarjan omaelämänkertaopus on tietenkin säätyläisen tarinaa. Ensimmäiseksi puhutaan Irakista, englantilaiset kaivoivat raunioita. Näin hiljakkoin televisiodokumentin, jossa haastateltiin englantilaista haamukirjailijaa. Hän mainitsi jotain Agatha Christien kirjurina toimimisesta. Dame Agatha oli 75-vuotias kirjoittaessaan. Ei ole väliä sillä dokumentillakaan, koska jos copyright on Agatha Christiellä niin se siitä.

Irakin Nimrud. Vuosi oli 1950 ja omaelämänkerta päättyy vuoteen 1975. Christie kyllä julkaisi kirjoja senkin jälkeen. Täällä mökillä on Christien dekkareita lähinnä 1950-luvulta, myöhemmin olen ostanut sinne joitakin englanniksi myös. Tätä elämänkertaa lukiessa joudun kyllästymään monta kertaa. Mutta toisaalta en juuri koskaan ole lukenut kenenkään elämänkertoja. Pitää tutustua.

15.7. Pilvet alkavat kokoontua. Auto seisoo tuossa tyhjän panttina. Ei ole asiaa minnekään.

Kun äsken kuuntelin radiota, kuvittelin että kissa yrittää sisälle. Raapii ovea. Tiesin ettei se voi olla Lidia, mutta entä jos Rudi olisikin jotenkin ihmeellisesti kuitenkin hengissä. Meiltä on hävinnyt maalla asuessa monta kissaa jäljettömiin. Kissat tahtovat kuolla yksin.

Kurjen ääni illalla on toisesta todellisuudesta. Kurki kuulostaa viestintuojalta. Ei siinä ole yliluonnollisuutta, kunhan ovat toista lajia, paljon ihmistä vanhempaa. Korpitkin oppivat ymmärtämään ihmispuhetta.

Tulin tänne keskelle kaikkea mökille, koska tiedän että se on voimakeskus. Siinäkään ei ole mitään yliluonnollista, koska täytyy vain koko ajan tehdä työtä ylipäänsä pysyäkseen hengissä. Puita on, mutta ne eivät läheskään koko ajan onnistu olemaan oikeankokoisia. Saha ja kirves toimivat ja selkä. Pitkästä aikaa kirjoitan muistikirjaan. Lyijytäytekynä ei toimi, kuulakärkikynästä leviää muste käsiin. Sormiin sattuu kun pitää kirjoittaa pitkiä pätkiä, niska ärtyy.

Oleminen pienessä paikassa tuntuu hyvältä. Kaikki on täysin järkeenkäyvää ja työt järjestyvät oikein koska niiden on järjestyttävä. Ei tarvitse antaa ukaaseja itselleen. Miksi isommassa paikassa on aina kiire?

Kohta sataa. Sain laiturilta pyykkiä kuivumaan koivikkoon. Kuivumista voi toivoa. Nyt pitää kantaa vedet ja sytyttää pataan tuli illalla. Niin saa pestyksi astiat ja vesi säilyy lämpimänä aamuun asti.

16.7. Sade alkoi kuuden aikoihin eilen illalla ja päättyi äsken noin kymmeneltä. Nyt on aamu. Laiturin luulin jo seilanneen pois, mutta eipäs vain. Vesi ei noussut järvessä juuri yhtään.

Illalla oli pimeää ja pimeys jatkuu. Aurinkopaneelista tuleva virta saa lampun heikosti ruskistumaan. Aamiaisen jälkeen kynttilät valoksi. On kohtuullisen kylmä, takassa on tuli. Nizzan terroristihyökkäys, radiossa kuuluu hälytys. Muistan joskus ajatelleeni että tämä on ainut mitä minulla olisi tarjota etiopialaisille, jotka muuttivat joskus ehkä 1970-80-luvulla Eurooppaan. Ei minulla edelleenkään ole mitään muuta.

Kuuntelen eurooppalaista konserttia radiosta, Mozartia. Täällä ei konsertteja peruta vaikka Isis tappaisi ihmisiä kuinka paljon tahansa. Musiikki muistuttaa meistä. Kulttuuri on sivilisaatioiden paras osa. Aseet ovat niiden pimeä puoli.

Illalla on vesihöyryä kaikkialla. Kun ajattelin mennä katsomaan niemennokkaan, joku lintu varoitti. Peräännyin. Enemmän tämä on lintujen paikka kuin minun.

Myöhemmin illalla kissa tuli auton luota ja juoksi luokseni kun kutsuin. Se oli punainen eurooppalainen, narttukissa, puski ja halusi silityksiä. Sanoin että en voi ottaa sitä luokseni. Menin sisälle hakemaan sille kermaa, mutta se oli hävinnyt.

Nyt tiedän olevani vahdittu. Olin kuullut oikein, kissa oli kolistellut verannalla. Niillä on pehmeät tassut, mutta ne onnistuvat aina pudottamaan ämpärin kannen tai jotain. Tämäkin oli tahtonut yöllä selvästi sisään.

17.7. Tuuli puhalsi pilvet pois.

Tulin takaperin mustikkametsästä. Olo on puolikuollut. Hyttyset ovat paarmojen kokoisia ja paarmat pikkulintujen, suunnilleen. Viisveisaavat myrkyistä. Polvet naukuivat koko ajan. Juon teetä ja perehdyn säätyläiselämään vuoskymmenten takaisessa Englannissa. Agatha Christie aateloitiin jossain vaiheessa. Siitä Dame Agatha kirjoitti että kuningatar tuntui aivan tavalliselta vanhemmalta naiselta.

Christie kokeilee elämänfilosofiaakin (suomennos on Antti Nuuttilan):

”Elämänaikainen intohimoinen rakkaus on niin suuri etuoikeus, että sen hintana koetun kärsimyksen määrä menettää merkityksensä.” Suomalainen sanoisi: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

Melkein vastarannalla on tuntematon iso tumma lintu. Se tuntuu ajelehtivan pohjoistuulessa. Kun tulin laiturille se lähti kohti rantaa. Tietysti lintukiikarit jäivät kaupunkiin.

18.7. Aamulla kokomusta pieni lintu hyppi ison ikkunan editse. Se ei kyllä ollut kottarainen, sillä olisi kuvioita kyljissä. Mustarastaat eivät enää laula, joten arvoitukseksi jää tämäkin.

22.7. Heräsin aamulla siihen, että puhelimeen tuli viesti. Mutta en kuullut sitä. Viesti menee läpi vaurioituneen korvan simpukan ja vasaran ja alasimen, mutta vaikka en kuule, aivot tietävät kuitenkin että jotain kuuluu. Kuulovammaisen arkea.

Aurinkopaneeleja tulevat tutkimaan. Yritin ehtiä syödä, mutta sitten tuli jo toinen viesti: eivät löydä paikkaa. Menin mökkitietä kylätielle. Siinä ennen risteystä lojui suuri musta sulka.

Heilutin sulkaa sähkömiehille. Sanoivat että kotkansulka. Se oli tullut sinne aivan äskettäin. Vanhempi asentaja näytti kartasta että tuossa kolmen kilometrin päässä oli kotka vienyt koiran. Sydän löi tyhjää. Että ei se kissa nyt ollut joutunut kotkan ruuaksi?

Kotkaa ne vastarannan metsäkyyhkyt pelästyivät, eivät kurkia. Se ääni oli ollut erilainen. Kurjet toitottavat uutisia. Kotkan ei tarvitse kuin pelotella pienemmät linnut lentoon, sillä on äksympi ääni. En usko että kotka hyökkää kurkien kimppuun. Vai hyökkääkö?

Euroopassa ihmiset tappavat toisiaan. Minun ei kai tarvitse peilata ihmisiä näihin eläimiin. Niillä ei ole mitään hölmöjä ideologioita. Sen sijaan ehkä ne tietävät mitä on valta?

(Apropos, koti. Ennen lähtöäni omaan maisemaani – joka ei tietenkään ole minun, vaikka ihmisten kesken kaikki pitääkin omistaa – vietin kuukauden verran yhden kirjan kanssa miettien kaikenlaista. Kirjoitin siitä täällä.)