Olen periaatteessa vastaan määrittelyjä. Minussa elää vastaansanoja, ja se väittää että ismeistä puhuvat tahtovat lokeroida siististi olemassaolon. Ainakin minun opiskeluaikanani, joka päättyi joskus 90-luvun puolivälissä, tenttikysymyksissä piti kuvata, selittää, peräti analysoida jokin tarkoin määritelty suure, oli sitten kyse ilmiöstä mistä hyvänsä.
En tarkoita tässä massaluentojen typeriä tenttejä, joissa arvon professorin piti keksiä kysymyksiä jostakin pienen pienestä detaljista, jota harva muistaisi. Sellaisiin jouduin osallistumaan vielä silloin 90-luvullakin, olin kuvitellut että ne olisi jo hylätty oppimista halveksivana temppuna.
Taidehistoriaa sain opiskelluksi puolen appron verran. Olin kyllä aiheesta kiinnostunut, mutta luennoitsija pani huoneen pimeäksi ja rupesi näyttämään dioja. Luennoitsijan ääni oli unettava, joten rupesin nukkumaan mieluummin kämpillä.
Kävin pari päivää sitten näyttelyssä, joka oli virkistävä oikeiden opintojen muistamisen vuoksi. Äiti oli lehtikriitikko ja minä sain edustaa avecia kaikissa näyttelyiden avajaisissa Tampereella. Opin pitämään kuvataiteesta. Kun aloitettiin näyttelyissä ravaaminen olin 8-vuotias, ja kun se loppui olin 16-vuotias. Eipäs, se ei loppunut koskaan!
Meillä on Pohjanmaan museossa hieno näyttely, josta voi lukea oikeastaan koko suomalaisen modernismin. Kuvataiteilijan nimi on Seppo Arina, näyttely on muistonäyttely, mutta kun ajattelee että taiteilija on tehnyt kuvia 70 vuotta, ollut koko ajan koloristi, mutta muuntautunut muodoissaan sinne tänne, päädyin kyseiseen otsikkoon. Eikä ole edes kovin kauan siitä kun hän kuoli, vuonna 2001.
Ja hän asetti
Noin pitkän uran aikana on tapahtunut vaikka mitä. Kun Arina teki myös lehtipiirroksia ja hänellä oli nopea ja tarkka piirroskynän jälki, näkee myös hänen huumorinsa joka oli aika lailla absurdia. Mistä tahansa absurdista on lyhyt matka surrealismiin.
Näyttelyn avajaisissa oli esitelmä Arinan elämäntyöstä, jossa taidehistorioitsija kulki kuvien mukana miltei läpi Suomen 1900-luvun taiteen. Ei Suomi ole erikoisesti mitenkään poikkeus, kun ajattelee esimerkiksi Euroopan 1930-50-lukujen voimakasta murrosta: ekspressionismi, surrealismi, kubismi, informalismi ja niin edelleen.
Nunnan tie taivaaseen
Totta kai ismit jossain määrin helpottavat tulkintaa. Kolorismi ei ole oikea ismi, mutta siihen päädyin Arinan töitä katsoessani. Mutta muistin monia muita suomalaisia kuvataiteilijoita 1950-luvulta vuosituhannen vaihteeseen eikä Arina mitenkään ole hassumpi edustaja siinä joukossa. Edustipa hän nyt mitä tahansa. Nämä tässä postauksessa olevat kuvat ovat 1980-luvulla, joka aikakausi Arinan töissä erityisesti jotenkin vetosi minuun. Kun olen ei-pätevä sanomaan, sanon vain, että niissä on selvän jujun lisäksi kyllä sanomakin.
Koska taiteilija on tuttu värien kanssa, näyttelyn kuvien ääreen on asettauduttava pidemmäksi aikaa, silloin kun väki alkaa vähentyä ja on lähinnä alakerrassa syömässä voileipiä ja juomassa viiniä. Värit onnistuvat tunkeutumaan tajuntaan vaivihkaa, hiljaisesti. Maalipinta tekee sen että outo eteläinen maisema ei vahingossakaan vertaudu postikorttiin. Jokaisessa maalauksessa on jotain, joka nyrjäyttää todellisuutta hiukan pois saranoiltaan.
Tulivuori
Se on mielestäni kaiken taiteen tehtävä. Vaikka sumentuisi stratosfääri.
(Kuvat: Tuija Arina-Sundelin)
