Cape Lookout oli niitä Rannikkovuorten paikkoja, jossa käytiin patikoimassa aika usein. Lähdettiin sitten kun oli saatu lehti painetuksi, eli seuraavana aamuna kun taittajat olivat päässeet kotiin painopaikasta joskus kolmen neljän aikaan yöllä.
Vuoret ovat sademetsiä, vaikka kotiin palattuani moni väittikin ettei sellaisia voi olla Etelä-Amerikan pohjoispuolella. Ei auttanut vaikka yritin puhua valtavista sademääristä. Suomen maantiedon kirjat eivät olleet yhtään avuksi. Hiski Salomaa kyllä laulaa lumperijäkeistä ja Oregonin vuorista, mutta ei hänkään kerro että intiaanit ja suomalaiset olivat niin hulluja että uskalsivat ruveta toppereiksi, eli kiivetä miltei 100-metrisen Douglas-kuusen latvaan ja sahata sen siitä ensin.
Puita ei voinut kaataa pelkästään tyvestä sahaamalla, koska maasto oli epätasaista ja sitä paitsi hirveän tiheätä metsää. Kuva on kyllä kansallispuistosta, joka on siitä erikoinen alue, että yhtiöt voivat vuokrata laikkuja hakkuita varten. Jälki oli surullista ja niistä otettiin kuvia lehteä varten, joka muuten kertoi yleensä uutisia Vietnamin sodasta. Ken Kesey kirjoitti näistä metsistä, mutta lumperijäkin näkökulmasta, kirjan nimeltä Once a Great Notion.
En tiedä onko kirja suomennettu. Siitä kyllä tehtiin elokuva, jossa pääosaa esittää Paul Newman.
Ne mihin metsäyhtiöt eivät päässeet olivat sitten puuta sikin sokin ja eksyttäviä polkuja. Puut kasvoivat mieluusti toisia puita, varsinkin jos olivat kaatuneet talvimyrskyssä. Tyyni meri toi valtavia myrskyjä tyrskyinä suoraan mereen laskeville vuorten juurikukkuloille.
Meren kyllä haistoi. Sitä leväntuoksua kohden saattoi yrittää kävellä, vaikka sitten tulikin todennäköisesti tehneeksi ison kierroksen. Onneksi mukana oli aina joku joka oli ollut vuorilla ennenkin. Muuten oltaisiin jouduttu puuman ruuaksi.
(Kuva Michael O’Brien, 2009)
Minun ei tarvinnut olla painossa, riitti että olin toimituksen pimeähuoneessa enkä sekoittanut kehityslitkuja liian usein. Oikeastaan en koskaan, koska olin jo käynyt lehtivalokuvauskurssin, ja sitä paitsi tädin luona Suomessa oli asunut pariskunta, jonka mies hallitsi pimeähuoneen metodit.
Hän otti minusta ylioppilaskuvan, josta ei huomaa että olen itkenyt kuin vesiputous. Kahden suvun jäseniä oli tyttölyseon ala-aulassa, eivätkä he olleet puheväleissä, silti minun piti puhua kummankin porukan kanssa ja hymyillä kaiken lisäksi.
Sain mahtavan päänsäryn ja hyvän syyn olla viemättä yhtä kappaletta ruusuja sankarivainajille. Muistaakseni se oli tilaisuus jossa lyseon pojan lauloivat että ”Ei muuta kunniaa”, ja todennäköisesti äärettömän epävireisesti.
Ruusut panin kylpyammeeseen ja ammeen puolilleen haaleaa vettä. Silti niistä suurin osa oli lakastunut jo yhden yön aikana. Pakkasin tavarat laukkuun ja lähdin töihin Tukholmaan.
Sieltä päädyin sitten yliopistoon, mutta kesät oli oltava töissä.
Mökille oli pakko päästä edes kerran vuodessa. Kuva on viime kesältä.
Amerikasta tultuani tiesin kyllä että mökin metsä on kesy paikka. Siellä selviää vähemmillä kyvyillä kuin sademetsissä, jossa kaiken lisäksi tulee talvella kylmä kun on kastunut polkuja ylösalas rampatessa läpimäräksi. Oli ihmisiä jotka olivat ikänsä kulkeneet siellä ylösalas, eivätkä he kastuneet oikeastaan ollenkaan. Vesipisarat kulkivat heidän vieritseen, tieten tahtoen ohittivat heidät.
Arto Kytöhonka on kulkenut samoja polkuja kuin minäkin, suunnilleen samoihin aikoihin, Amerikassa, suuren veden rannoilla. Joskus näistä juttelimmekin, matkoista ja ihmisistä. Näin hän kertoo:
Joki hiipi.
Linnut ovat poissa, levätuppo kuivuu
Somerikossa iltapäivän auringossa.
Matt istuu paria kiveä kauempana, hyräilee.
”You see Injun man singin’ an’ cryin’ while he
sing. It ain’t what he singing’ make him cry, iss
what the song make him think, thass what he
cryin’ about.”
Nämä ovat Douglas-kuusia. Tuskin kuulee miten
se tuulee, metsä.
”Sinä kuulet intiaanin laulavan ja näet miten
hän itkee laulaessaan. Ei häntä itketä mitä hän
laulaa. Hän itkee sitä mitä laulu panee hänet
miettimään.”
(Arto Kytöhonka: Illalla jätän oven valmiiksi auki. Otava 1974)
