Cape Lookout oli niitä Rannikkovuorten paikkoja, jossa käytiin patikoimassa aika usein. Lähdettiin sitten kun oli saatu lehti painetuksi, eli seuraavana aamuna kun taittajat olivat päässeet kotiin painopaikasta joskus kolmen neljän aikaan yöllä.
Vuoret ovat sademetsiä, vaikka kotiin palattuani moni väittikin ettei sellaisia voi olla Etelä-Amerikan pohjoispuolella. Ei auttanut vaikka yritin puhua valtavista sademääristä. Suomen maantiedon kirjat eivät olleet yhtään avuksi. Hiski Salomaa kyllä laulaa lumperijäkeistä ja Oregonin vuorista, mutta ei hänkään kerro että intiaanit ja suomalaiset olivat niin hulluja että uskalsivat ruveta toppereiksi, eli kiivetä miltei 100-metrisen Douglas-kuusen latvaan ja sahata sen siitä ensin.
Puita ei voinut kaataa pelkästään tyvestä sahaamalla, koska maasto oli epätasaista ja sitä paitsi hirveän tiheätä metsää. Kuva on kyllä kansallispuistosta, joka on siitä erikoinen alue, että yhtiöt voivat vuokrata laikkuja hakkuita varten. Jälki oli surullista ja niistä otettiin kuvia lehteä varten, joka muuten kertoi yleensä uutisia Vietnamin sodasta. Ken Kesey kirjoitti näistä metsistä, mutta lumperijäkin näkökulmasta, kirjan nimeltä Once a Great Notion.
En tiedä onko kirja suomennettu. Siitä kyllä tehtiin elokuva, jossa pääosaa esittää Paul Newman.
Ne mihin metsäyhtiöt eivät päässeet olivat sitten puuta sikin sokin ja eksyttäviä polkuja. Puut kasvoivat mieluusti toisia puita, varsinkin jos olivat kaatuneet talvimyrskyssä. Tyyni meri toi valtavia myrskyjä tyrskyinä suoraan mereen laskeville vuorten juurikukkuloille.
Meren kyllä haistoi. Sitä leväntuoksua kohden saattoi yrittää kävellä, vaikka sitten tulikin todennäköisesti tehneeksi ison kierroksen. Onneksi mukana oli aina joku joka oli ollut vuorilla ennenkin. Muuten oltaisiin jouduttu puuman ruuaksi.
(Kuva Michael O’Brien, 2009)
Minun ei tarvinnut olla painossa, riitti että olin toimituksen pimeähuoneessa enkä sekoittanut kehityslitkuja liian usein. Oikeastaan en koskaan, koska olin jo käynyt lehtivalokuvauskurssin, ja sitä paitsi tädin luona Suomessa oli asunut pariskunta, jonka mies hallitsi pimeähuoneen metodit.
Hän otti minusta ylioppilaskuvan, josta ei huomaa että olen itkenyt kuin vesiputous. Kahden suvun jäseniä oli tyttölyseon ala-aulassa, eivätkä he olleet puheväleissä, silti minun piti puhua kummankin porukan kanssa ja hymyillä kaiken lisäksi.
Sain mahtavan päänsäryn ja hyvän syyn olla viemättä yhtä kappaletta ruusuja sankarivainajille. Muistaakseni se oli tilaisuus jossa lyseon pojan lauloivat että ”Ei muuta kunniaa”, ja todennäköisesti äärettömän epävireisesti.
Ruusut panin kylpyammeeseen ja ammeen puolilleen haaleaa vettä. Silti niistä suurin osa oli lakastunut jo yhden yön aikana. Pakkasin tavarat laukkuun ja lähdin töihin Tukholmaan.
Sieltä päädyin sitten yliopistoon, mutta kesät oli oltava töissä.
Mökille oli pakko päästä edes kerran vuodessa. Kuva on viime kesältä.
Amerikasta tultuani tiesin kyllä että mökin metsä on kesy paikka. Siellä selviää vähemmillä kyvyillä kuin sademetsissä, jossa kaiken lisäksi tulee talvella kylmä kun on kastunut polkuja ylösalas rampatessa läpimäräksi. Oli ihmisiä jotka olivat ikänsä kulkeneet siellä ylösalas, eivätkä he kastuneet oikeastaan ollenkaan. Vesipisarat kulkivat heidän vieritseen, tieten tahtoen ohittivat heidät.
Arto Kytöhonka on kulkenut samoja polkuja kuin minäkin, suunnilleen samoihin aikoihin, Amerikassa, suuren veden rannoilla. Joskus näistä juttelimmekin, matkoista ja ihmisistä. Näin hän kertoo:
Joki hiipi.
Linnut ovat poissa, levätuppo kuivuu
Somerikossa iltapäivän auringossa.
Matt istuu paria kiveä kauempana, hyräilee.
”You see Injun man singin’ an’ cryin’ while he
sing. It ain’t what he singing’ make him cry, iss
what the song make him think, thass what he
cryin’ about.”
Nämä ovat Douglas-kuusia. Tuskin kuulee miten
se tuulee, metsä.
”Sinä kuulet intiaanin laulavan ja näet miten
hän itkee laulaessaan. Ei häntä itketä mitä hän
laulaa. Hän itkee sitä mitä laulu panee hänet
miettimään.”
(Arto Kytöhonka: Illalla jätän oven valmiiksi auki. Otava 1974)
Mitä varten sun kuvissas vedet ovat aina valumassa toiseen reunan. Optikollakäynti saattaisi auttaa. Tuo Kytöhongan kirja on mullakin. Hiski Salomaa on Kangasniemen suuri poika, kuten J. Leskinen Juankosken. Oi, sitä suomalaista musiikkimakua. Tiesitkö, että olen ollut Veikko Tyrväisen kengissä.
VastaaPoistaAinako noi vedet menee johki reunaan? Minusta on kiinnostavaa kallistella horisonttia, mitäs siitä sanot?
VastaaPoistaTuliko tuo Hiski takaisin Suomeen? Lähtikö Juice ikinä poies Suomesta?
Mutta sinä et varmaan tiennyt että kun olin 4 v., tapasin Veikko Tyrväisen Matin ja Liisan matka kuuhun-satuoopperan väliajalla siellä näyttämön takana. Veikko-setä katsoi mun sormiani ja sanoi että likasta tulee pianisti.
No, tämä flikka soitti pianoa kunnes kyllästyi ikuisiin äidin vaatimiin esiintymisiin milloin kellekin vieraille.
Sitten tää lopetti soittamisen kokonaan, paitsi suunsa.
Tää lopetti Tyrväisen punaisissa linttakengissä olemisen, kun kenkien nahkapohjat kuluivat puhki.
VastaaPoistaTyrväisestä on erinomaisia neukuissa tehtyjä äänitteitä. Kuuntelin häntä joitakin kertoja Kansallisoopperassa.
Astuikko sä ne linttaan vai Veikko-setä?
VastaaPoistaTäytyy myöntää että olen tuon neli-vuotiaana suoritetun oopperavierailun jälkeen käynyt oopperassa vain kerran. En tiennytkään että Tyrväinen (joka siis oli äidin ja isän ystävä) levytti NL:ssa. Kuuntelen joskus nimenomaan vanhoja äänitteitä, saavat ne olla laulettujakin, mutta sointi taitaa ratkaista.
En oikein pysty kuuntelemaan oopperoita, koska niissä usein laulajan/kuoron ääni soi samaa kuin orkesteri, jolloin siitä tulee varttikuuloisissa korvissani mökää.
Mutta Kytöhongasta piti vielä sanomani, että luulen lukeneeni suunnilleen kaiken minkä se tämä porilaisen kirjakaupan omistajan poika kirjoitti.
Tavattiin, mutta harvoin, minä olin täällä ja se jos vaikka missä. Pidin siitä että Arto ensimmäisinä rupesi tekemään omakustanteita alusta loppuun itse ja tunsi tietokoneet ja rummutti niiden vapauttavan ihmisten kyvyn sanoa ja saada sanomansa julkisuuteen.
En pitänyt itsestäni kun en tajunnut että Arton maanisen työn alla piili depressiivinen Arto, joka ei jaksanut. Minun OLISI pitänyt puhua hänen puolestaan, mutta eihän minulla ollut silloin kanavia Etelä-Suomeen, joka kai tarmokkaasti nonsaleerasi Arton olemassaoloa.
Luulen että suurin osa ihmisistä tiesi Arton ainoastaan Ilta-Sanomien kolumneista.
Arto oli minua muutaman vuoden vanhempi ja kuoli aivan liian varhain. Olen lukenut hänen muutamia omistamiani kirjoja, miltei puhki, ja kyllä ne ovat täyttä runoutta.
Minussa on kyllä sekin vika, etten oikein osaa runoudesta puhua.
Veikko-setä oli kengät lintannut. Vuokraemäntäni vohki ne hänen pukukaapistaan, jossa oli kymmeniä pareja ja sanoi ottaneensa huonoimmat. Tädit ovat minua usein jelpanneet.
VastaaPoistaRunot sykäyttelevät minua harvoin, koska en ole sykähtelevää tyyppiä, mutta kun hyvät sanat on pläjäytetty hyvään melodiaan eikä niitä lauleta korkealta ja kovaa, niin joskus sykäyttää, kuten Junnu Vainioin sanoituksia kuunnellessa, mutta kyllä Petoveenin Fidelion vankien kuorokin menettelee.
Arto Kytöhonka en liiemmin tuntenut, mutta seurailin hänen tekstejään ja tietokonejuttujaan.
No on vaikea kuvitella vuokraemäntää pihistämässä kenkiä sua varten! Mulla on ollut aina se käsitys vuokraemännistä ja -isännistä, että ne lähinnä käsi ojossa odottavat sitä vuokraansa, eivätkä varsinkaan anna ikinä mitään.
VastaaPoistaNo, tod.näkösesti karskin kuoresi alla piilee lämmin syrän. Niin se useimmiten on. Minen jaksa Junnu Vainiota sen paremmin kuin Beethoveniakaan. Minkä takia siinä Kellopeli Appelsiinissa muuten soi just Beethoven? Aatteliko kirjailija ja elokuvaohjaaja sitä jotenkin sellaseksi kovis-musiikiksi, vai oliko sen gangsterin taustalla ehkä sivistyskoti?
Tottahan ihmiset toisensa tunsivat Porissa. Se oli pieni paikka vielä 60-luvulla, niin että ihmisiin ei voinut välttyä törmäämästä.
Siitä Beethovenin musiikista tietysti voi repiä erilaista symboliikkaa. Kai sillä tarkoitusperänsä elokuvassa on. Se nuorisorikollisen lobotointi terveeksi epäonnistui yhdeltä osin, nimittäin kundi ei ilman syvää ahdistusta pystynyt kuuntelemaan Bethovenin yhdeksättä sinfoniaa, jonka neljännen osan otsikko on Odi An die Freunde. Sävelmä on tehty Friedric Schillerin runoon, joka julistaa tasa-arvon yhteiskunta, jota yhdistävät ilo ja ystävyys. EU käyttää sävelmää tunnushymninään. Kirsi kunnas on suomentanut tämän Oodi ilolle-runon, jonka ensimmäisen säkeistön tässä taritsen:
VastaaPoistaIloitkaamme, riemuitkaamme,
nouse laulu taivaaseen.
Nousta saamme, nousta saamme
henkes pyhään yhteyteen.
Lumovoimas yhteen liittää
minkä aikaa erottaa,
veljeyttä kaikki kiittää,
kun sun kätes koskettaa.
(Oksentakaamme!)
Minulla on vaikeuksia Beethovenin yhdeksännen kanssa, ja sitä varten, että kun isä oli pateettisimmillaan ja juhlallisimmillaan, se väänsi radio-levysoittimen niin kovalle kuin sen sai ja huudatti sitä. Talo oli kunnolla tiilistä rakennettu ja rapattu arava-talo, joten naapurit eivät kuulleet mitään.
VastaaPoistaIsä osas saksaa sujuvasti, joten sen selitys kulki sitten sitä rataa että tää on mulle opiksi.
Se muuten on nimeltään An die Freude, ei Freunde, eli ilolle eikä ystäville. Minäkin sen alkujaan kuulin että Freunde. Ja ihmettelin että keitä ystäviä tolla tyypillä muka on.
No, huomasin kyllä että se appelsiinikellokone ahdistui "hyvänä" ollessaan tuosta kappaleesta. En vain ikinä käsittänyt että miks.
Jos sua oksettaa, niin varmaan siks, että aattelet Euroopan unionia.
Kun aattelen tuota leffaa, eniten mielessä on kummiskin se kuvio, että psykopaatteja tuntuu syntyvän enenevässä määrin. Tai sitten ne ovat nykyään enemmän esillä, niillä on enemmän mahdollisuuksia tehdä mitä sattuu - jotain sellaista.
Sitten ajattelen menneitä aikoja ja tulee mieleen että millos me vanhukset ei ois päivitelty aikoja että on tämä kamalaa!
Että onko meillä näköharha?
Joo niin on Freude. Sitä automaattisesti lukee tai kirjoittaa oikein tai väärin.
VastaaPoistaHmm. Automaattikirjoitusta. Lähipiirissäni oli joskus vuosia sitten kaamea villitys,lähinnä naisväen kesken, automaattikirjoitukseen.
VastaaPoistaSittenne serkut ja serkun kaimat kilvan iltamyöhään tutkiskelivat niitä harakanvarpaita ja olivat aivan vimmatun varmoja siitä, mitä ne tarkoittavat.
Ainakin sieltä syntyi runoja, vihkokaupalla. Sitten tuli tulevaisuudenennustuksia. Yksi pikkuserkku otti ja hurahti astrologiaan oikein enemmän tosissaan. (Sinun huoneesi on Venuksen ja Leijonan välissä kuudentena kun aurinko nousee ja Jupiter laskee jne.)
Lopettivat sitten kirjoittamisen kun kyllästyivät.
Mutta muistan kyllä saksankokeissa seanneeni nuo kaksi sanaa Freude ja Freunde.
Niin on elämässä. Pitäisi saada yx purnukka postiin.
VastaaPoistaSenkus tallustelet postille. Tai otat vaihtoehtoisesti fillarin. Linimentin lähettäminen postitse tuottaa iloa vastaanottajalle, varsinkin näin ensimmäisten syyskylmien tullen.
VastaaPoistaTänään oli Tiklas-puisto huurteessa.
Sitä on pitänyt kysymäni, että millaiset fillarointimahdollisuudet sulla on tänhetkisessä asuinpaikassasi?
Minen kyllä Hesassa tai sen laidoillakaan uskaltaisi fillaroida. Autoilijat ovat aggressiivisia täälläkin, siellä ne ovat suoranaisia hirviöitä.
Sinäpä et arvaakaan millainen hirviö pyöräilijänä olen.
VastaaPoistaVarsinainen tampio, kiljuvat...
Kuule Kalevi, tampio taitaa olla haukkumasana, vähän samanmoinen kuin juntti.
VastaaPoistaEi sun auta kuin ruveta hienostumaan siellä, ja sukimaan tukkas kunnolla ennen kuin lähdet liikenteeseen. Eivät sitten huutele perään.
Ja siis syksyn muotiurheiluvaatteet niskaan.Kai sulla kypärä sentäs on?