Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bloomsbury-ryhmä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bloomsbury-ryhmä. Näytä kaikki tekstit

5.5.13

Outoja sanoja



Opettelen lukemaan viktoriaanista englantia. Kiertoilmauksia on tuhottomasti. Osa niistä on sanakirjoissa, osan oppii vain asiayhteydestä: he took familiarities. Siinä kaikki. Mutta seuraavaksi sanotaan että se tyttö ei oikein kyennyt ikinä elämään aviomiehensä kanssa niin kuin vaimot tapaavat elää. Joku Lady saattoi kutsulla kuiskuttaa ystävättären korvaan, että neidillä ei ole käytöstapoja.

Minusta tuossa oli tavattoman iso loikka. Miten pitkälle se serkku tai naapurinpoika siis oikein meni? Tarinassa mennään eteenpäin sen verran että lapsia ei koskaan tule, paitsi sille serkkupojalle ja jonkun muun kanssa, sen sijaan tyttö kasvaa naiseksi, opiskelee yliopistossa ja rupeaa kirjoittamaan kirjoja. On kyllä naimisissa ja tekee yhdessä työtä miehensä kanssa.

Viktoriaanisessa tekstissä joudutaan hyvin koukeroisin sanakääntein kertomaan, että kukaan ei oikein tiedä, mikä on sukupuoli ja miksi. Asioista ei puhuttu kuin kiertoteitse. Olin ilahtunut oivalluksesta: jo viktoriaanisen ajan Englannissa joku on pohtinut sukupuoliroolin, sukupuolen ja sivistyksen merkitystä oppineiden naisten keskuudessa. Ja siinä sivussa miesten maailma tuntui muuttuneen myös.



Mukaan sekoittuu valitettavasti brittien luokkayhteiskunta, niin että tarina muuttuu entistä monimutkaisemmaksi. Yritän miettiä Suomessa jotain vastaavaa enkä löydä kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin ja sitä ennen veren- mutta ennen kaikkea rahanhimoisia Ruotsin kuninkaan ruotsia puhuvia vouteja maakunnissa, jostain syystä niitä oli isompien kirkkojen liepeillä. Ja tietenkin tätini kertomukset Helsingin yliopiston kielisodasta 1930-luvulla. Hän toimi ylioppilaskunnassa jonkin aikaa, mutta kuului tietenkin liberaalisiipeen.

Sillä ei todellakaan 30-luvulla tarkoitettu nykyistä oikeistoliberalismia, joka on lähinnä sanaväännös, mikäli ajatellaan yhteiskuntapolitiikkaa ja/tai -filosofiaa. Tuolloin yliopisto haluttiin suomenkieliseksi, jota se ei monasti käytännössä ollut. Nyt kun sitä ajattelen, niin ei sitäkään skismaa ollut historianoppikirjoissa koulussa. Mutta täti luki suomea ja kansanrunoutta, jollaista ei hänen mielestään ollut syntynyt ruotsinkielisille, joten kulttuurinen juopa oli olemassa.

Analogiaa ei synny varmaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi on ollut kolonisoitu maa, kun sen sijaan Englanti on se siirtomaaherra, oikea maailmanvaltias. Että siis johduin kiinnostumaan rouvista ja neideistä, jotka ovat olleet enemmän varjossa. Epäilemättä heidät on kasvatettu pysyttelemään varjossa.



Kirjaston englanninkielisestä hyllystä tarttui mukaani Leon Edelin laiha ja tiheä kirja Bloomsbury. A House of Lions. Olen lukenut kirjaa vähittäin, henkilön kerrallaan. Bloomsbury-ryhmään kuului paljon ihmisiä: Clive Bell (1881-1964), Vanessa Bell (1879-1961), Roger Fry (1866-1934), Duncan Grant (1885-1978), Maynard Keynes (1883-1946), Desmond MacCarthy (1877-1952), Lytton Strachey (1880-1932), Leonard Woolf (188o-1969), Virginia Woolf (1882-1941). Kaksi noista nimistä oli ennestään tuttuja: taloustieteilija Keynes ja Virginia Woolf. Olin kyllä kuullut ryhmästä, mutta nyt vasta löysin kirjan jossa kerrotaan miten näiden ihmisten tiedot, taidot ja ajatukset limittyvät, miten he päätyvät kaikki tahollaan pyrkimään irti entisestä ja luomaan uusia tapoja lähestyä asioita.

Mutta juuri tällaista englantia en ollut ennen lukenut. Se on ilmeisesti erittäin huoliteltua. En ihmettele yhtään, että kirjaa ei ole suomennettu. Joka sivulla tulee vastaan ongelmia. Kirjahan ei ole fiktiota, vaan se on löyhästi toisiinsa liittyviä esseitä. Niistä lopulta alkaa syntyä kuva hyvin elinvoimaisesta porukasta, joka epäilemättä on vaikuttanut osaltaan siihenkin, että imperiumi alkoi näyttää tarpeettomalta. Woolfin perhe julkaisi esimerkiksi kirjoja, joissa kritisoitiin sekä imperiumia että maan sisäisiä luokkaeroja. Puhumattakaan runouden ja fiktion uudenlaisesta tavasta lähestyä tavallisia aiheita, kuten perhettä, rakkautta, luontoa.

Virginia Woolf on se kirjailija, jota olen lukenut alkukielellä ja huomaan että hän on kyennyt luomaan aika tavalla omanlaisensa englannin. Äimistelen englantia siksi että kotikieleni on englanti, mutta vaikuttaa siltä, että eniten luen englantia amerikkalaisittain. Australialaiset puolestaan ovat todennäköisesti kehittäneet omanlaisensa englannin. Samoin ne kenialaiset, ihonväristä riippumatta, jotka ovat käyneet koulua englanniksi.

Bloomsbury-ryhmä koostui yläluokkaan kuuluvista ihmisistä, niin että kielikin tulee jostain sieltä Oxbridgestä. Aivan nuorinakin näillä ihmisillä oli palveluskuntaa. Useimmilla suomalaisilla tuskin on sellaista taustaa. Tuntuisi sietämättömän rikolliselta kilistää kelloa ja pyytää teetä tai kuumavesipulloa, jos jalat sattuvat tuntumaan kylmiltä. Minulle on opetettu pienestä pitäen että ihmiset syntyvät tasavertaisina. Sitten seuraavat ihmisoikeudet, jotka kuuluvat kaikille vanhempien taustasta riippumatta. Raha syntyy taatusti epäarvoisella tavalla. Se on pois joltakin ihmiseltä, jos se siirtyy toiselle.

Mutta tuossa taisin kuvata suomalaista koululaitoksen opetusta joskus 50-luvulla. En muista silloin käsitellyn erityisesti britti-imperiumia missään. Mutta esimerkiksi Kenian Mau-Mau-liike syntyi vasta 1950-luvulla, joten se ei olisi ehtinyt historian tai maantiedon kirjoihin vielä 60-luvun alussakaan. Ja näin kauan aikaa kouluvuosien jälkeen vasta alan ymmärtää kielen ja ajan muuttumisen yhteyden. Imperiumin loppu on taatusti ollut vaikea prosessi.



Yritän aloittaa päiväni runolla, joka löytyy omasta runohyllystä. Nyt käteen osui Kai Niemisen Oudommin kuin unessa (Tammi 1983):

Ammatinvalinta

Kirjastokadun ja Rantakadun kulmassa Vaasassa
sanoi hyväntuulinen humalainen merimies
viisivuotiaalle pojalle
Gudaa poikke.
Siitä alkoivat kieliopintoni:
puistossa harjoittelin gudaa gudaa
ja muutaman päivän ajan vartioin kadunkulmaa,
arvelin että joskus hänen oli tultava takaisin satamaan.
Halusin näyttää että minäkin osasin
olla kohtelias
ruotsiksi.
Ei häntä näkynyt,
mutta pitkään hän oli minulle
Hyvän Käytöksen ruumiillistuma:
tervehti minua kuin varteenotettavaa henkilöä
vieraalla kielellä:
näki että tässä on poika
joka ottaa siitä selvän.