Runoilta

Sen verran kävelin illalla ja tapani mukaan marssimalla, että kastuin läpimäräksi. Kainalossa oli sateenvarjo, mutta maalaisen ei pidä välittää pienestä tihkusateesta. Sitä paitsi ei ollut kovin kylmä, vaikka tihku olikin kylmää eikä alkusyksyn lämmintä vettä. Usein ensilumikin on jo tullut kuukausi sitten, viime vuosina ei.

Jos on hiljakkoin ollut voimakkaammin musiikin vaikutuksen alla, niin on helppo sujahtaa sinne uudestaan. Yksi oli pari viikkoa sitten kokemani, näkemäni ja kuulemani barokkikonsertti Johanneksen kirkossa (musiikin ympäristö merkitsee paljon aivan siitä riippumatta, mikä on kuulijan suhde kirkkoihin), toinen oli Sibeliuksen viulukonsertto ja Lemminkäis-sarja radiossa (Pekka Kuusisto ja Susanna Mälkki). Tämä kolmas oli akustinen kitara runon ohella ja itsenäisenä tekijänä kolmessa esityksessä LittFestin ohjelmassa, esiintyjinä Kai Nieminen, runoilija ja Kai Nieminen, akustisen kitaran soittaja.

Runoillan ajan mieleni oli keskittyneen rento. Musiikki on ollut määrittelemässä olemistani aina. Elävä musiikki välittyy parhaiten huonoista korvista kärsivään kuulohermostoon ja siis koko aistiin. Induktiosilmukkaa piti käyttää kun kuuntelin Sibeliusta radiosta. En tietenkään osaa sanoa muuttiko välissä ollut laite soundia, ei kukaan muu kykene puolestani sanomaan kuuloaistimuksistani, niiden erosta. Olen kyllä kuulopoliklinikalla käydessäni ajautunut joskus hyvin ajatteluttavaan ja pohdiskelevaan sananvaihtoon kuulosta, äänien olemuksesta, puheesta.

Kuulontutkija – ehdottomasti melkein ystävä – ei ottanut aineistoon musiikkia, mutta puheessa on aina rytmi, vaikka ulkomaalaiset pitävätkin suomea kovasti tasaisena nuotiltaan. Eri ihmisten puheessa on erilainen sointi. Koska olen vain varttikuuloinen, suhtaudun yhä filosofisemmin musiikkiin ja erittelen sitä yhä kiivaammin. Musiikin kuvaamiseen pitäisi löytää abstrakti sanasto, sellainen, joka vastaisi ei-esittävän kuvataiteen selitystä. Koska minulla sitä ei ole, on tyydyttävä tunneperäiseen kieleen. Sibeliuksen Viulukonserton teemoja on oikeastaan kaksi: toinen on toistuva kysymys ”mitä tämä on?” tai ”minne ollaan menossa?”, toinen on taas ponteva itämainen osasto, jossa husaarit (mitä ne pussihousuiset sotilaat ovat?) marssivat jollain persialaisella (?) torilla. Kaikkihan tuntevat Sibben viulukonserton, joten tuskin noiden kahden kohdan kuvailu meni liian pahasti metsään.

Helsingin Johanneksenkirkon akustiikka oli upea ja sitä käytettiin hyväksi. Orkesteri oli Suomalainen barokkiorkesteri (FIBO) ja lisäksi esiintyi Dominante-kuoro. Kuoro oli keksinyt hienon tavan alleviivata säveliä. Kuoron jäsenet hajaantuivat kirkon kupolin alle lattialle kohtaan, jossa kupoli alkoi jyrkästi nousta. Vaikutus oli häkellyttävä: naisten äänet oikeasti helisivät. En tiedä akustiikasta sen enempää kuin sen että joskus se toimii ja joskus ei. Kuoronjohtaja oli tiennyt miten kuoron hajasijoittaminen vaikuttaa.

Vaasan Loftetissa akustiikka oli hyvä ja musiikki toimi juuri oikeana kommenttina minulle, koska en ymmärrä ruotsia, en saa siitä selvää enkä voi syyttää kuulemista (paitsi vähän). Kun on musiikkia, en tule myöskään ajatelleeksi kieltä, helpotun kun voin nojautua taaksepäin ja keskittyä musiikkiin. En tiedä onko kyse torjunnasta vai vain siitä, että en osaa kieltä enää ja joskus osasin.

Ajattelen patriarkaalisuutta ja muuta konservatiivisuutta. Miksi? Ilta alkoi sillä että joku sanoi että naisen ei pitäisi yrittää esittää miestä. Entä sitten draama, jossa miehet esittävät naisia? Voi kyllä olla että kuulin väärin. Ohimennen kuultu kommentti voi asettaa raamit kokonaiselle illalle. En tiedä miksi tulin ajatelleeksi patriarkaattia. Ehkä se johtuu siitä mielikuvasta että säätyläisten miehillä on ollut enemmän valtaa kuin kellään muilla. Olin säätyläistalossa, jonka katotkin oli koristeltu.

Lastenloru alkaa että ”Ruut, ruut, kello löi jo kakstoista” ja päättyy että ”Mitä varten sotamies on parempi kuin herra?”. Siinä taidetaan puhua säädyistä. Sotiahan Suomi kävi koska Ruotsi tarvitsi sotilaita, sotiminen oli ammatti, ennen oli sotilassukuja.

Provinssi on tunnettu siitä, että täällä on yksikielisiä ihmisiä. Sen vuoksi on järjestettävä festarit joissa on puolet kumpaakin kieliryhmää. Yksikielisiä on kumpiakin ihmisiä, ruotsin- ja suomenkielisiä. En ole yksikielinen, mutta toinen kieleni ei ole ruotsi. Nuorena Tukholmassa tajusin että kieli on vallan väline. Tässä maassa ei ole Tukholmaa. Sitä paitsi provinssi tai provinsiaalisuus ei ole muuta kuin mittakaava-asia. Riippuu paikan hengestä miten olemisen muodot sitten näkyvät.

Muukalaisuus on ollut jollain lailla koko kuukauden läsnä. En asu enää Helsingissä. Siellä on sukulaisia ja ystäviä, joita kuuntelen uteliaana. Heissä näkyy stressaantuminen, mutta myös rentous. Ristiriitaista? Helsingissä hyväksytään olemisen moninaisuus helpommin kuin täällä. Voi olla että sopeutuminen jatkuvasti muuttuvaan seinätapettiin saa kameleontin hermostumaan lopulta.

Eilen kauppaan mennessä pihalla kulki joitakin vieraita, olivat pukeutuneet kylään menemistä varten, kädessä oli kukkapuska ja kävelivät hitaasti. Arvelin että olivat eksyneet. Kysyin että oletteko eksyksissä. Edessä kulkeva nutturapäinen vanhempi nainen sanoi kolkolla äänellä että ei. Kukkapuska kädessä! Minusta tuli todistaja nololle tilanteelle. Mutta miksi ihmeessä kunnon ihminen oli korttelissani ylipäänsä?

Runoilta Vaasassa oli kaikinpuolin kotoisa ja mukava. Ympärillä on tuttuja jo monen vuoden takaa. Runous on yhteistä omaisuutta. Varsinkin viimeisissä akustisen kitaran mietiskelevissä sävelissä tuli ajaton ja hyvin seesteinen olo. Se saattoi johtua Bachista jota runoilijan kaveri ja kaima soitti. Nyt tuli suruviesti että runoilijan isä on kuollut.

Pertti Nieminen suomensi paljon kiinalaista runoutta, mutta kirjoitti omia runoja myös. Olisin toivonut että hän olisi ehtinyt/jaksanut suomentaa I Chingin, kiinalaisen Muutosten kirjan. Sitä kirjaa on käytettävä sitten edelleen englanniksi. Kun lähdin matkalle Amerikkaan, oraakkeli muistutti, että nuori kettu ei kasta häntäänsä uidessaan yli suuren veden. Tässä toinen muunnelma samasta teemasta:

Hsia K'ang

LAULU NUORUKAISESTA

Voi nuorukaista, voi nuorukaista!

Miekka hampaissasi ui yli joen;

älä pelkää rannan tiikeriä,

pelkää virran lohikäärmettä!

(Pertti Nieminen: Veden hohde, vuorten värit. Kiinan runoutta. Hsia K'ang kuuluu Sui-kauteen 589-618 j.a.a.)

Outoja sanoja

Opettelen lukemaan viktoriaanista englantia. Kiertoilmauksia on tuhottomasti. Osa niistä on sanakirjoissa, osan oppii vain asiayhteydestä: he took familiarities. Siinä kaikki. Mutta seuraavaksi sanotaan että se tyttö ei oikein kyennyt ikinä elämään aviomiehensä kanssa niin kuin vaimot tapaavat elää. Joku Lady saattoi kutsulla kuiskuttaa ystävättären korvaan, että neidillä ei ole käytöstapoja.

Minusta tuossa oli tavattoman iso loikka. Miten pitkälle se serkku tai naapurinpoika siis oikein meni? Tarinassa mennään eteenpäin sen verran että lapsia ei koskaan tule, paitsi sille serkkupojalle ja jonkun muun kanssa, sen sijaan tyttö kasvaa naiseksi, opiskelee yliopistossa ja rupeaa kirjoittamaan kirjoja. On kyllä naimisissa ja tekee yhdessä työtä miehensä kanssa.

Viktoriaanisessa tekstissä joudutaan hyvin koukeroisin sanakääntein kertomaan, että kukaan ei oikein tiedä, mikä on sukupuoli ja miksi. Asioista ei puhuttu kuin kiertoteitse. Olin ilahtunut oivalluksesta: jo viktoriaanisen ajan Englannissa joku on pohtinut sukupuoliroolin, sukupuolen ja sivistyksen merkitystä oppineiden naisten keskuudessa. Ja siinä sivussa miesten maailma tuntui muuttuneen myös.

Mukaan sekoittuu valitettavasti brittien luokkayhteiskunta, niin että tarina muuttuu entistä monimutkaisemmaksi. Yritän miettiä Suomessa jotain vastaavaa enkä löydä kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin ja sitä ennen veren- mutta ennen kaikkea rahanhimoisia Ruotsin kuninkaan ruotsia puhuvia vouteja maakunnissa, jostain syystä niitä oli isompien kirkkojen liepeillä. Ja tietenkin tätini kertomukset Helsingin yliopiston kielisodasta 1930-luvulla. Hän toimi ylioppilaskunnassa jonkin aikaa, mutta kuului tietenkin liberaalisiipeen.

Sillä ei todellakaan 30-luvulla tarkoitettu nykyistä oikeistoliberalismia, joka on lähinnä sanaväännös, mikäli ajatellaan yhteiskuntapolitiikkaa ja/tai -filosofiaa. Tuolloin yliopisto haluttiin suomenkieliseksi, jota se ei monasti käytännössä ollut. Nyt kun sitä ajattelen, niin ei sitäkään skismaa ollut historianoppikirjoissa koulussa. Mutta täti luki suomea ja kansanrunoutta, jollaista ei hänen mielestään ollut syntynyt ruotsinkielisille, joten kulttuurinen juopa oli olemassa.

Analogiaa ei synny varmaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi on ollut kolonisoitu maa, kun sen sijaan Englanti on se siirtomaaherra, oikea maailmanvaltias. Että siis johduin kiinnostumaan rouvista ja neideistä, jotka ovat olleet enemmän varjossa. Epäilemättä heidät on kasvatettu pysyttelemään varjossa.

Kirjaston englanninkielisestä hyllystä tarttui mukaani Leon Edelin laiha ja tiheä kirja Bloomsbury. A House of Lions. Olen lukenut kirjaa vähittäin, henkilön kerrallaan. Bloomsbury-ryhmään kuului paljon ihmisiä: Clive Bell (1881-1964), Vanessa Bell (1879-1961), Roger Fry (1866-1934), Duncan Grant (1885-1978), Maynard Keynes (1883-1946), Desmond MacCarthy (1877-1952), Lytton Strachey (1880-1932), Leonard Woolf (188o-1969), Virginia Woolf (1882-1941). Kaksi noista nimistä oli ennestään tuttuja: taloustieteilija Keynes ja Virginia Woolf. Olin kyllä kuullut ryhmästä, mutta nyt vasta löysin kirjan jossa kerrotaan miten näiden ihmisten tiedot, taidot ja ajatukset limittyvät, miten he päätyvät kaikki tahollaan pyrkimään irti entisestä ja luomaan uusia tapoja lähestyä asioita.

Mutta juuri tällaista englantia en ollut ennen lukenut. Se on ilmeisesti erittäin huoliteltua. En ihmettele yhtään, että kirjaa ei ole suomennettu. Joka sivulla tulee vastaan ongelmia. Kirjahan ei ole fiktiota, vaan se on löyhästi toisiinsa liittyviä esseitä. Niistä lopulta alkaa syntyä kuva hyvin elinvoimaisesta porukasta, joka epäilemättä on vaikuttanut osaltaan siihenkin, että imperiumi alkoi näyttää tarpeettomalta. Woolfin perhe julkaisi esimerkiksi kirjoja, joissa kritisoitiin sekä imperiumia että maan sisäisiä luokkaeroja. Puhumattakaan runouden ja fiktion uudenlaisesta tavasta lähestyä tavallisia aiheita, kuten perhettä, rakkautta, luontoa.

Virginia Woolf on se kirjailija, jota olen lukenut alkukielellä ja huomaan että hän on kyennyt luomaan aika tavalla omanlaisensa englannin. Äimistelen englantia siksi että kotikieleni on englanti, mutta vaikuttaa siltä, että eniten luen englantia amerikkalaisittain. Australialaiset puolestaan ovat todennäköisesti kehittäneet omanlaisensa englannin. Samoin ne kenialaiset, ihonväristä riippumatta, jotka ovat käyneet koulua englanniksi.

Bloomsbury-ryhmä koostui yläluokkaan kuuluvista ihmisistä, niin että kielikin tulee jostain sieltä Oxbridgestä. Aivan nuorinakin näillä ihmisillä oli palveluskuntaa. Useimmilla suomalaisilla tuskin on sellaista taustaa. Tuntuisi sietämättömän rikolliselta kilistää kelloa ja pyytää teetä tai kuumavesipulloa, jos jalat sattuvat tuntumaan kylmiltä. Minulle on opetettu pienestä pitäen että ihmiset syntyvät tasavertaisina. Sitten seuraavat ihmisoikeudet, jotka kuuluvat kaikille vanhempien taustasta riippumatta. Raha syntyy taatusti epäarvoisella tavalla. Se on pois joltakin ihmiseltä, jos se siirtyy toiselle.

Mutta tuossa taisin kuvata suomalaista koululaitoksen opetusta joskus 50-luvulla. En muista silloin käsitellyn erityisesti britti-imperiumia missään. Mutta esimerkiksi Kenian Mau-Mau-liike syntyi vasta 1950-luvulla, joten se ei olisi ehtinyt historian tai maantiedon kirjoihin vielä 60-luvun alussakaan. Ja näin kauan aikaa kouluvuosien jälkeen vasta alan ymmärtää kielen ja ajan muuttumisen yhteyden. Imperiumin loppu on taatusti ollut vaikea prosessi.

Yritän aloittaa päiväni runolla, joka löytyy omasta runohyllystä. Nyt käteen osui Kai Niemisen Oudommin kuin unessa (Tammi 1983):

Ammatinvalinta

Kirjastokadun ja Rantakadun kulmassa Vaasassa

sanoi hyväntuulinen humalainen merimies

viisivuotiaalle pojalle

Gudaa poikke.

Siitä alkoivat kieliopintoni:

puistossa harjoittelin gudaa gudaa

ja muutaman päivän ajan vartioin kadunkulmaa,

arvelin että joskus hänen oli tultava takaisin satamaan.

Halusin näyttää että minäkin osasin

olla kohtelias

ruotsiksi.

Ei häntä näkynyt,

mutta pitkään hän oli minulle

Hyvän Käytöksen ruumiillistuma:

tervehti minua kuin varteenotettavaa henkilöä

vieraalla kielellä:

näki että tässä on poika

joka ottaa siitä selvän.

Hämärä tanssii

Pentti Saarikosken viimeisen runokirjan nimi oli Hämärän tanssit. Ensimmäiseksi nimestä tulee mieleen hyttyset, siis hämärän rengit, kuten laulussa sanotaan. Aurinko on hautautunut jonnekin. Sataa lunta.

Hämärä kuitenkin tanssii. Sitten joku ilmaisi että Hämärä-niminen otus on sama kuin vanha kunnon Herakleitos. Minulla on se runokirja jossain, mutta hämärä on tunkeutunut sisälle ja estää minua löytämästä sitä. Minulla oli koko Tiarnia-sarja, nyt ei löydy yhtäkään.

Se ei oikeastaan haittaa, koska se kirja on kuitenkin tullut luetuksi usein ja hyvin. Kirjakasat kasvavat. Kun saan kasat järjestykseen niin sieltä kiteytyy se Tiarniakin varmasti. Toivottavasti. Olisi aika merkillistä, että jossain olisi varas joka metsästää nimenomaan runokirjoja.

Keskipäivän uutisten jälkeen jotkut rupesivat aterioimaan Yleisradion Ison pajan saunatuvassa. Puhuivat rahasta eivätkä sisällöstä. Yleensä kuuntelen Radion YLE 1:n ohjelmia, mutta nyt ne menivät vuoden alusta sijoittamaan kuuntelemani ohjelmat minne sattuu. Joitakin on ilmeisesti lopetettukin.

Ei ole edes varmaa että voisin kuunnella enää Radioateljeetakaan. Sunnuntaina sen paikalla oli Ääniversumi, joka on todennäköisesti kokeellista musiikkia. Ajattelin että nyt ei käy, tälläydyin odottelemaan kuunnelmaa kello kolme. Ei tullut kuunnelmaakaan.

Minä en käsitä minkä takia joka vuosi ohjelma-aikoja on muutettava. En minä tarvitse uusia radioita jotka profiloituvat mikä mihinkin, minä tarvitsen hyviä kulttuuriohjelmia. Radio-ohjelmien tarpeeni on kasvanut samaa vauhtia kuulon huononemisen kanssa. Ehkä kerään kaikkea muistiin sitä varten että kuuroudun. Musiikkia joudun joka tapauksessa jo kuuntelemaan miltei pelkästään pään sisällä. Kuulokojeet ja induktiosilmukat toistavat nuotit väärin.

Ilmeisesti Radioateljeen tekijät alkavat olla eläkeiässä. Viime vuonna radioon iskeytyivät nimellä tehtävät ohjelmat. Mutta ei niistä yksikään ollut Hannu Taanila, joka oli kiinnostava uhittelija. Ei edes Jukka Kemppinen, joka aikoinaan päätti panna ohjelmansa johonkin kahvilaan, niin että ihmisten puheesta ei saanut selvää. En päässyt oikein selville, miksi radiossa oli yhtäkkiä nimellään puhuvia ihmisiä ja joka päivä. En tuntenut yhdenkään nimeä ennestään. He saattoivat puhua vähän mistä vain.

Selvä. En voi siis kuunnella enää dokumentteja ja käsitykseni todellisuudesta muodostuu muuksi kuin YLEn dokumentoijat haluaisivat. Kilahdukset ja kalahdukset ja paikkojen kai’ut vievät sanat muualle. Muistan että olen joskus istunut täpötäydessä kahvilassa ja osallistunut kiivastempoiseen keskusteluun. Niissä ei yritetty osoittautua parhaimmaksi, vaan mietittiin enemmän että ”entä jos?”. Sanoin joskus aika lujaa että mitä sinä sanoit. Edellisen repliikin pitäjä alkoi jo formuloida sanomaansa uusiksi, mutta lohdutin että en saanut selvää, kaikui, joku raapi tuoli lattiaa pitkin.

Radioateljeessa olen kuunnellut kertomuksia ja runoja, etenkin sen yhden 1800-luvun japanilaisen naisen runoutta. Siinä naisessa kiinnosti historia: yksinäinen, lapseton nainen, joka mietti runoitse sanomisiaan: kesken kaiken sanottua. Kesken kaiken, kesken minkä? Muuten niissä runoissa oli ympäristö, talo, palvelustyttö, myöhemmin enemmän ja enemmän viiniä, varmaan yksinäisyyteen.

Sellaisesta elämästä lauloi muinoin amerikkalainen bändi nimeltä Joy of Cooking:

Life that I fashioned,

Not what I wanted,

But things often turn out that way.

Now I’ve forgotten all the dreams

I once lived for

As life becomes day after day.

Siinä laulaa samantyyppinen pettynyt nainen. Vaikka musiikki on erilaista kuin japanilaisen runoilijanaisen, niin sanoma voi olla samanlainen. Suomessakin on paljon yksinäisiä ihmisiä. Kai Nieminen oli suomentanut runot ja musiikin oli säveltänyt ja esitti Minna Padilla, instrumentti on japanilainen koto.

Se on kanteleen tapainen soitin, sitä soitetaan vaaka-asennossa. Yritin päästä kuuntelemaan häntä livenä viikonloppuna Nurmossa, mutta en ehtinyt: hän olisi esiintynyt lausujien kanssa. Sen sijaan tapasin hänet täällä asemalla. Viimeksi nähty varmasti kun hän oli 10-vuotias ja leikki vesipyssysotaa poikani kanssa. Nyt hän purkautui matkatavarakasan kanssa. Hento nuori nainen.

Kotoa ei kuorittu kotelostaan, mutta se on mahtavan pitkä. En edes kysynyt häneltä miten ihmeessä sen sai matkatavarahyllylle. Istuttiin asemaravintolassa, mutta ei ehditty kuin raapaista kysymystä ”no mitä?”.

En ehtinyt mukaan Nurmoon (olin uppeluksissa paksun israelilaisen kirjan sisällä), eikä minulla ole niitä japanilaisia runojakaan, mutta Kai Niemisen runoja on:

Tämä on ankara maa asua niiden, joita metsä hyttysten jälkeen kiusaa hirvikärpäsin, joissa luki herättää luomisvimman, joiden täytyy kelirikon tähden ajaa puolta vauhtia ja joiden nurmikolle ruoho uhkaa kasvaa; niin haastaa luonto suomalaisen kamppailuun vuoden kaikkina aikoina, mutta huoli pois: joka katselee ympärilleen huomaa kyllä kuka on voitolla.

(Kai Nieminen: Milloin missäkin hahmossa. Tammi 1987)

Säiden ja ilmojen puolesta emme pääse kyllästymään. Voi olla tietysti että Yleisradion on vallannut jonkinlainen säähysteria ja sen outo ohjelmapolitiikan kuperkeikat johtuvat vain siitä. Ihmisethän ovat osa luontoa ja moni on kaikenlisäksi ollut joulun jälkeen pitkään ilman sähköä, kun rikkaat sähköyhtiöt ovat saneeranneet työväen pellolle.

Minä muistan kerran kysyneeni miksi naapurin isäntä oli ottanut moottorisahan, kun ei näkynyt puukasoja liiterin edessä. Ei hän sillä kertaa omaa markkia ajatellut, mutta oli mustikassa ollessaan huomannut, että voimalinjojen lähellä kasvoi aika isoja puita.

Että jos tulee vielä myrsky? Oli kevät, hankikanto, puut sai helposti pois metsästä. Oli juuri ollut talvimyrsky ja sähköt olivat poissa yhdeksän tuntia. Tehtiin ruokaa spriikeittimellä.