Olen tullut pyörittäneeksi päässäni
ympäristöä, lähinnä sen rakennettua osaa, suunnilleen siitä
asti, kun noin vuosi sitten huomasin kaupungin vanhimpien puutalojen
ränsistyvän tyhjillään. Niitä ei kannata enää korjata.
Toisessa puutalossa olen ollut kerran
töissä vähän aikaa, en kauan, mutta sen verran kauan että eräänä
kylmänä talvipäivänä tajusin ettei hormeja ole luultavasti
pitkään aikaan nuohottu. Sen verran sankan savun uuni työnsi
suoraan sisälle, vaikka totisesti tiedän kyllä miten uuneja
lämmitetään. Tiedetään, että esimerkiksi naakat pitävät
savupiippuihin muuratuista pesistä.
Reagoin suoraan selkäytimellä, kun
näen huonosti kohdellun sopusuhtaisen, ihmisenmittaisen rakennuksen.
Se johtunee siitä, että kasvoin ihmisenmittaisessa ympäristössä.
Pieniä puutaloja, puutarhoja sisäpihalla, eikä ollut talon
rakentamisessa juuri eroa siinä sattuiko elämään maalla vai
kaupungissa.
Ihmisten määrä Suomessa ei ole niin
dramaattisesti kasvanut että nyt tarvittaisiin pelkkiä
betonikolosseja. Mutta sen sijaan niiden ihmisten määrä on
kasvanut dramaattisesti, jotka tahtovat heti ja nyt tehdä
hyödyttömillä tonteilla rahaa: grynderit. Sanan opin asuessani
Helsingin Oulunkylän vanhassa kansakoulussa 70-luvulla.
Puuarkkitehtuuria parhaimmillaan, vuodelta 1924.
Kaavoittaminen on käsittääkseni
pakollista ja joku sellaiset kaavat sitten hyväksyykin. Koko
prosessi on silmissäni hämärää aluetta. Monen muun lailla tunnen
oloni ahdistuneeksi kun näen purkutraktorit.
Esseisti Antti Nylén kirjoitti
viimeisessä kirjassaan Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas
2010) muun muassa Robert Bressonista, ranskalaisesta
elokuvaohjaajasta, joka oli hänelle yksi esimerkki katolisesta
taiteesta. Huomasin listasta nähneeni suurimman osan Bressonin
elokuvista (mm. Maalaispapin päiväkirja, Balthazar,
Kuolemaantuomittu on karannut). Niitä ei ole enää nähtävänä
juuri missään. En ollut ikinä ajatellut Bressonia nimenomaisesti
katolisuuden edustajana.
Oikeastaan päinvastoin. Olin pitänyt
hänen elokuviaan viimeisenä etappina vieraantumisen kuvana, mitä
voisi pitää umpipakanallisena. Voi tietysti olla että minulla on
väärä kuva katolisuudesta, mutta en lukenut ristin kuvaa tai hyvin
vähäeleisiä näyttelijäsuorituksia minään muuna kuin
kulttuurisina merkkeinä.
Mutta löysin käsikirjastostani
Pertti Hyttisen toimittaman opuksen nimeltä Merkintöjä
Robert Bressonista. Kirjan lukemisesta on kauan. Sen kirjoittajat
ovat hienoja elokuvan tutkijoita ja tuntijoita kuten esimerkiksi
Susan Sontag, Paul Schrader, Sakari Toiviainen.
Mikä merkillisintä, kirjan on kustantanut Chydenius-instituutin
Kannatusyhdistys ry. Kokkolassa vuonna 1989. Ei tällaisia kirjoja
ole enää varaa kustantaa. Eikä varsinkaan pienissä maakunnissa.
Toiviainen kirjoittaa Bressonista mm.
näin:
Ammattimainen näyttelijäntyö
elokuvassa on Bressonille teatteria, vieläpä huonoa teatteria,
sillä siitä puuttuu juuri se mikä tekee teatterin eli elävien
näyttelijöiden aineellinen läsnäolo, yleisön suora vaikutus
näyttelijöihin. Mallien on oltava oma itsensä tai löydettävä
oma itsensä ohjaajan avulla tai pakottamana.
Tämä tulee kyllä hyvin ilmi
Bressonin ohjauksista. Hän on selvästi äärettömän hyvin työnsä
tunteva despootti, jonkalaisia teatterissa ei ehkä suvaittaisi.
Näyttelijät eivät ole näyttelijöitä vaan malleja. Bressonin
käsikirjoitus on äärettömän yksityiskohtainen, ohjeita on
noudatettava tarkasti. Teatteri on tässä suhteessa, ehkä
nimenomaan läsnäolon vuoksi, enemmän yhteistyötä. Ohjaaja
viimekädessä näyttää kaapin paikan, mutta ei näyttelijän
oleteta olevan nukke, tai kuten Bresson sanoo, malli. Malli kuvaa
helposti jotakin elokuvassa käsiteltävää ideaa.
Elokuva on yleisemminkin auteurin
aluetta. Mutta oikeastaan vasta tätä kirjaa lukiessani rupesin
käsittämään, että katolisuudella, tai laajemminkin
kristinuskolla saattaa olla Bressonin töissä suuri merkitys. On
kiitettävä Nyléniä tästä tönäisystä. Ilman Bressonin
ohjaajanmuotokuvaa olisi ollut vaikeampi käsittää myöskään
paavin poistumista taka-alalle. Kirkko ei juuri ole pitänyt kiirettä
esimerkiksi pedofiilitapausten selvittämisessä.
Kuulin radiokeskustelun mahdollisista
syistä paavin eroon. Käsitin että Vatikaanissa raivoavat
edistykselliset ja taantumukselliset voimat toistensa kimpussa. Nylén
lisäsi Ratzingerin, siis nyt eroavan paavin, artikkelin kirjansa
selitysosaan. Artikkeli ei selvittänyt minulle paavin/paaviuden
olemusta millään tavalla.
En tiedä katolisuudesta juuri mitään
enkä kuulu mihinkään laitos-uskontoon. Mutta sen tajuan että
paavi on tärkeä ihminen kun ajatellaan satojen miljoonien
tavallisten katolisten elämistä. Tärkein yksittäinen asia on
syntyvyydensäännöstely, siis sen kieltäminen, vaikka maailman
väestönkasvu uhkaa ihmisten henkeä ja terveyttä päivittäin.
Katolisen perheen makuuhuoneessa on paavin ja kardinaalien
mielipaikka. Katoliset papit, kardinaalit ja paavi sen sijaan on
määrätty elämään selibaatissa.
Paavinkirkon näen silmissäni
rakennuksena, vaikkapa sitten Rooman Pietarinkirkkona. Rakennuksessa
on yksi isäntä. Hänen sanansa painaa sen verran kuin hän saa
siihen painoa. Muu on sitten sattuman tai taistelun aiheuttamaa
sekasotkua.
Ajatella että Vatikaani on valtio!
Siinä on ehkä sen uskonnon kummallisin yksityiskohta. En taida
ymmärtää miten tämänhetkiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten
talo toimitetaan?
Pinteessä olevan talon näyteikkunassa oli pääsiäisenä aina juuri kuoriutuneita kananpoikia kun olin lapsi
