Iridiumista ja linnuista

Eteläisessä Suomessa asuvat ystävät ja kylänmiehet ja -naiset ovat tai ovat juuri lähdössä kuuntelemaan kirjailijoita. Katsoin Helsingin messukeskusta ja muistin miten hankalaa oli kepin tai keppien kanssa pääseminen noita suuria ja leveitä portaita alas. Silloin ei ollut vielä kulkutautia joka olisi pannut varomaan päin juoksevia ihmisiä. Oli heitä silti varottava: ei ollut erityisen mukava ajatus että olisin mennyt kumoon ja katkaissut toisenkin käteni.

Ajattelin eilen televisiota katsoessani että oikeastaan toimitan oikeata tehtävääni aivan vain täällä kotona. Toissapäivänä kävelin merenlahdella. Tarvitsin sitä sumua ja sateen alun vihmomista kasvoille, koska olin juuri kuunnellut Areenassa olevan Tiedeykkösen lähetyksen. Päässä humisi ja olo oli typertynyt: olin vain kuunnellut mitä tapahtui 65 miljoonaa vuotta sitten. Siinä kerrottiin silloisesta sukupuuttoaallosta joka alkoi sillä sekunnin murto-osalla kun se asteroidi iskeytyi Jukatanin niemimaalla. 

Se tiedemies siinä ohjelmassa puhui aitoa Pirkanmaan alueen murretta. On semmoinen olo kuin istuisin kokon ääressä juhannusjuhlilla Kolhossa. Se oli yksi niistä lukemattomista seurannäyttämöiden pitäjistä joista luin kun tein gradua 1990-luvun alussa. Kolhon jonkun kylän nuorisoseurannäyttämön sihteeri kirjoitti aivan hirmuisen kaunista käsialaa kokousselostuksissaan. Oli kyse siitä, että kolholaiset lähtevät esiintymään koko illan ohjelmalla Etelä-Pohjanmaalle.  Kolho on lähellä Mänttää jossa ovat ne Serlachiuksen museot.

Lisäksi Keurusselästä Ukonselkään ulottuvalla alueella on ehkä kaikkein suurin meteoriitti-/asteroidikraateri Suomessa. Paljon isompi kuin mitä Lappajärvi on. Ja se on aika vanha myös.

Iltamaporukat liikkuivat linja-autoilla, jonne saivat mahtumaan näytelmän lavasteet, orkesterin soittimet ja itsensä. On eletty sotien välistä aikaa, siis sisällissodan ja talvisodan välissä. Minulla on ollut sellainen käsitys että postiautoja lukuunottamatta ei niitä linja-autoja ole ollut. Mutta olipas. Niitä riitti jopa vuokrattavaksi.  Kun lapsena matkustin Vaasa-Virrat- bussilla Alavudelta Nurmoon, niin siinä tulee pitkä metsä ja suoalue, joka oli pohjustettu kuusipuin, siis kaivettu tulevan tien alle monttu ja siihen sitten puista pitkospuut. Sitten päälle hiekka ja soraa. Maantie kulkee rinnan rautatien kanssa, joka rakennettiin 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa.  Sydänmaan kohdalla oli pysäkki.

Maantien varressa on ensin maamiesseuran talo ja sitten Sydänmaan nuorisoseurantalo. Tiedän että äiti ja sen siskot kävivät käyneet nuorisoseurantalolla iltamissa siitä asti kun se talo on ollut olemassa. Useimmiten menivät polkupyörillä. Matkaa oli 20-30- kilometriä ja usein oli talvi, koska kesällä oli koko ajan oltava heinässä tai viljanpuinnissa. Lähempänä olisi ollut Kuivasmäen (lähellä Kuivasjärveä) lava, mutta sinne isoäiti ei halunnut tyttöjä päästää.  Oli turvallisempaa mennä iltamiin, jossa sentään oli runonlausuntaa, laulua, soittoa ja puhe ennen tanssia. Talossa asui siis nuorisoseura-väkeä.

Kuivasjärven lavan tietämillä kuvattiin osin Arto Mellerin näytelmään perustunut elokuva, jonka ohjaaja Matti Ijäs  kirjoitti yhdessä Mellerin kanssa. Tunnistin paikan koska olin kolunnut paikkoja lapsena. Silloin siellä oli vielä tansseja, en tiedä onko koko lavaa enää. Mutta tuskin siellä kovin paljon ihmisiäkään enää on. Minä olin siellä yhdessä kavereiden kanssa joskus 1950-luvulla. Leffan nimi oli muistaakseni Räpsy ja Dolly.

Joka tapauksessa Kolhon nuorisoseuran iltamat on vieraillut ainakin Sydänmaan nuorisoseuralla. Tietysti sitten Sydänmaalta mentiin kuukauden kahden päästä Kolhoon.

Tämä liittyy oleellisesti näihin radio-ohjelmiin. Silloin 65 miljoonaa vuotta sitten oli hiuskarvan varassa että ei koko maa-planeetta hajonnut. Se oli sen verran iso avaruusjärkäle. Löydön merkittävyys avautui siitä, että kun Jukatania ruvettiin kaivamaan (lentokone oli nähnyt viidakossa merkittävän laajan painauman), niin sieltä löytyi hyvin harvinaista metallia nimeltä iridium, alkuaine nro 77. Lähteeni tässä on Primo Levin kirja nimeltä The Periodic Table, joka on kyllä suomennettu, mutta se on jostain syystä meillä englanniksi. Siitä johtuu se, että en löydä hetikohta sitä Levin kirjasta. Englanninnos on julkaistu 1986.

Lukekaa itse! Primo Levi oli ennen Auschwitz-Birkenaun leirille joutumistaan kemisti. Takaisin päästyään hän alkoi kirjoittaa ja julkaisi kokonaisen tuotannon. Jos hän päätyy puhumaan iridiumista, niin lukijan on otettava huomioon, että opus ei ole tieteellinen teos vaan kaunokirjallisuutta. Mutta: koska Levi oli kemisti ja yliopistossa opiskellut lisäksi, on tietenkin selvää, että faktat ovat kohdallaan.

Olin kertakaikkiaan pöllämystyneessä tilassa kun sain sen tiedeohjelman kuunnelluksi. Täysin kunnollista pohjoishämäläistä kieltä puhuva tiedemies, siis Mikko Haaramo, jota haastatteli Mari Heikkilä, oli ulosanniltaan niin pätevä, ettei minulle tuottanut vaikeuksia tajuta mistä hän puhui. Olen käynyt keskikoulun ja vuoden verran lukiota Kangasalla, joten sitä kieltä olen tottunut ymmärtämään. Murteet ovat siitä hyvä puhumisen ja kirjoittamisen tapa, että ne eivät niin paljon muutu kuin yleiskieli, josta ei  kyllä kaikin ajoin saa selvää.

Sen lisäksi murteissa on omanlaisensa rytmi. Altistuin sille murteelle kansakoulun tokaluokkalaisena, joka oli hyvä ikä sekä muuttaa toiselle paikkakunnalle, että oppia ensimmäinen uusi kieli. Kävi kyllä sikäli ikävästi, että perheeni oli muuttanut siihen mennessä kahden tai kolmen murrealueen läpi ja kesäisin vielä oli yksi variantti eteläpohjalaista ympärillä, niin että enää ei hämäläismurre tarttunut. Tunnistan sen kyllä heti kun kuulen.

Meillä oli huono tuuri radion suhteen. Olimme onnistuneet säilyttämään kunnossa läpi useamman muuton stereo-järjestelmän, jossa tehtiin vielä korjaus muutama vuosi sitten, kun yllättäen vuokranantaja ilmoitti toimeenpanijan suulla, että radiopistoke lakkaa olemasta. Tiesin heti mitä se merkitsee. Vuokranantaja on halunnut rakentaa kestävän talon ja on rakentanut sen teräksestä ja betonista. Sen takia tavallinen antenniradio ei täällä kuulu. Sen takia seinässä oli myös radiopistoke. Joku oli rakentajissa tai vuokrantajissa ymmärtänyt että asukkaat tulevat asumaan Faradayn häkissä.

Vasta muutama vuosi sitten meidät pantiin kaikki Suomessa asuvat verolle niin, että Yleisradio, valtiollinen yhtiömme, ottaa yhden prosentin veroa siitä, että saamme kuunnella radiota ja katsella televisiota. Nyt sitten jonkun palveluntuottajan neronleimauksen vuoksi menetimme radion. Yle ei ole mikä tahansa eikä varsinkaan mainosrahoitteinen yhtiö. Se perustettiin kulttuurin ja tieteen ja kaikenlaisten uutisten kertomiseksi. Meidät pudotettiin siitä sitten pois.

Protesti ei tuottanut tulosta. Palveluntarjoaja, siis kaupallinen yhtiö, tajusi että irroittamalla radioantennin seinästä se pystyy myymään yhä enemmän voittoa tuottavia kanavia, joissa mainostetaan tietenkin sitä samaa palveluntuottajaa. Tässä ei välttämättä olisi käynyt yhtään paremmin vaikka olisimme asuneet omistusasunnossa. Olisi pitänyt tietää mikä määrä metallia seinissä on. Vaikka minä olisin istunut yötä päivää vahtimassa hienon omistustusasunnon valmistumista, en olisi osannut laskea mikä määrä metallia seinissä estää radiosignaalin tulon stereoihin. Rakentajat kun ovat niitä jotka osaavat rakentaa.

Silloin kun tämä vuokrakasarmi (joka on viihtyisä ja kaunis!) rakennettiin, jossakin oli vielä olemassa rakennusmestareita, jotka tiesivät mikä on Faradayn häkki. Ei siitä ole kuin vähän yli 20 vuotta. Ilmeisesti koulutus on lipsunut fysiikassa tai kemiassa. Tähän eräässä keskustelussa joku sanoi että rakennusmestareiden koulutus on lopetettu.

Ehkä olisi syytä ottaa se linja uudelleen tämän maan ammattikouluihin ja ammattikorkeakouluihin. Kysymys ei ole pelkästään tittelistä vaan rakentamisen tasosta.

Silloin kun ei ollut vielä pandemiaa, hyppäsin Helsingissä vähän väliä. Oli minulla asiaakin: joskus olin teatterissa, joskus taas kirjamessuilla. Pandemia on edistänyt nivelten rikkoutumista; se etenee säteittäin. Kulkutauti esti vesijumpan yli vuodeksi ja nyt kun yritän mennä taaksepäin ja saada selän pysymään paikoillaan ja estää polvia lukkiutumasta ja jalkapöytää niksahtelemasta, vaikuttaa siltä, että edessä on pitkä korjausjakso. Onneksi meillä on uimahalli ja siellä hyviä jumppareita.

Keskellä pandemiaa joku kaupallinen yritys vie minulta radion. Tietysti ihmiset ihmettelevät miksi en sitten tyydy tietokoneen kuuntelemiseen. Tyytyisin jos se olisi analoginen, niin kuin Ylen radio 1 on. Kuulen kyllä. Minulla on kuulokojeisiin sopiva induktiosilmukka. Mutta se ei ole sama asia kuin kulkea keskellä äänipatsasta, jossa kaiuttimien kautta kuuluvat äänet jatkuvasti vähän eri suunnista. Ja tietenkin joskus epämääräisestä suunnasta. Sehän on aika normaalia kuulemista, eikö?

Se Mikko Haaramo Tiedeykkösessä ei ruvennut huutamaan niin kuin monet ihmiset radiostudioissa erehtyvät tekemään. Ei. Siitä ihmisestä kuului perehtyminen sukupuuttoihin, tieto iridiumista, ja mannerlaattojen liikkeestä. Melleri oli runoilija joka messusi että ”mantereet liikkuvat yössä”, mutta Haaramo innostui iridiumista ja nestemäisistä kivipisaroista. Se kuului. Hänen kuvauksensa siitä asteroidin törmäämisestä maapalloon oli kertakaikkisen kaikenkattava.


Ohjelma sai minut sinä aamuna ohjelman loputtua horjahtelemaan ylös ja ulos meren rantaan. Siellä oli semmoinen ilma joka ei osannut päättää olisiko sumuinen vai sateinen. Tulin kotiin perusteellisesti kastuneena.

Sorsat ja yksi nokikana olivat ainoat olennot liikkeellä. Mutta minä menin varta vasten tapaamaan noita tuttaviani jotka säästyivät sukupuutolta, viimeisiä dinosauruksia.  Niin? Niiden jäljelle jääneet sukulaiset ovat täällä: linnut! Niitä olivat nokikanapari ja sorsia, jotka kerjäsivät ruokaa. Ei nokikanapari kyllä. Se ui äkkiä piiloon.

Talvilapset II

Oheisvahinkoja on tapahtunut vuosia jo pelkästään amerikkalaisten joukkojen rymistellessä jossain päin maailmaa. Maailman lapset ovat kärsineet. Tämä viimeisin Yhdysvaltain presidentti ei ehkä oikein ole ymmärtänyt missä työpaikassa on. Tämä ei ole pelkästään minun huomioni. Hän tuntuu flirttailevan sotaretoriikalla. Sitten hän joutuu perumaan lupauksensa vetää amerikkalaisjoukot pois.

Hän kyllä näkee pahoja ihmisiä kaikkialla. Esimerkiksi Meksikosta tulevat ovat raiskaajia ja huumekauppiaita.  Sitten aikuisten huonoista ja rikollisista tavoista poisoppimiseksi (?) lapset piti erottaa vanhemmistaan ja panna telttaleireihin. Kukaan ei enää tiedä missä lapset ovat. On talvi. Heitä on kuollut maahanmuuttoviranomaisten kynsissä.

Sodat syttyvät. Aikuiset ihmiset eivät näe politiikan ja siihen kietoutuvan sotilasvallan ja rahan merkitystä sotiin. Jos he tajuaisivat, he tekisivät monta asiaa eri tavalla.

Ajattelin tietysti myös niitä suomalaislapsia Isis-järjestön pakolaisleirillä. Siellä on viime päivinä kuollut yli 500 ihmistä. Yli 300 heistä oli lapsia. Al Hol-leirillä on talvi. Se voi olla vähän lämpimämpi kuin meillä mutta ei paljon, se on myös telttaleiri. En tiedä onko siellä satanut, tämän pitäisi olla sadeaikaa Välimeren etelärannalla, mutta ilmastonmuutos on jo kauan sotkenut sadekausia. Joskus niitä ei tule.

Saavatko lapset puhdasta vettä juodakseen? Leirillä ovat myös lasten äidit. Mutta joidenkin suomalaisten mielestä ne kymmenkunta suomalaisäitiä ja kolmisenkymmentä lasta ovat turvallisuusuhka. 

Ymmärrän kyllä että ihmiset osaavat rakentaa viholliskuvia. Ihminen on ollut jo kauan siinä oikein taitava. Isisläisyys on paha juttu, koska siinä ei ole taustalla edes mitään valtiota. Sen kalifaatin perustaminen ei onnistunut. Aseita ei ollut ehkä tarpeeksi. Sitä paitsi maata on aika helppo vallata, mutta sen pitäminen on eri asia.

En tiedä islamilaisuudesta muuta kuin sen oikeastaan, että se on viimeisin syntyneistä monoteistisista uskonnoista juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeen. Sellaista olen lukenut että Koraanissa puhuttaisiin pyhästä sodasta − samalla tavalla kuin kristityt puhuivat ristiretkien aikaan pyhän maan valtaamisesta.  Jotkut muslimit kuitenkin puhuvat pyhästä sodasta ihmisen henkilökohtaisena pyrkimyksenä tulla paremmaksi ihmiseksi. Mutta sitten on ihmisiä, joiden mielestä sota on vain vihollisten tappamista.

Monesta syystä monoteismi on väärillä jäljillä. Yksi syy on tietenkin patriarkaatti. Naiset ja lapset jäävät jalkoihin. Koulun historian tunnilla piti kerran miettiä sotien syitä. Yksi oli saalis jota saataisiin palkaksi sodasta. Samasta kertoo Bertolt Brechtin näytelmä Äiti Peloton (Mutter Courage). Äiti kulki vankkureineen ja lapsineen taistelukentältä toiselle ja myi tavaraa. Lapsille kävi aika huonosti. Mutta äiti pärjäsi hyvin.

Jotkut äideistä saavat hyviä tuloja. Ehkä he ostavat uudet vankkurit, tekevät sitten uusia lapsia jotka taas häviävät. Näitä 30-vuotisia sotia on Euroopassa ollut.

Verrattuna entisiin aikoihin jolloin ritari otti yhteen toisen kanssa, pommitukset, tykistö ja kaikki se tuottavat ne rauniot, joiden alle lapset jäävät. Naiset sitten joutuivat orjiksi tai jäivät lasten kanssa raunioihin.

Oli sitten ajatus sotaan ryhtymisestä mikä tahansa, se ei ole rakentava. Sodalla ei rakenneta maita saati luoda ystävällisiä naapuruussuhteita. Sodilla ei pidetä kunnossa koteja, ei pystytä huolehtimaan lasten hyvinvoinnista ja ennen kaikkea koulutuksesta. Sitä paitsi kaikkiin maailman kouluihin pitäisi saada rauhankasvatus pakolliseksi aineeksi.

Kyllä kai Lähi-Itään on jo saatu aivan tarpeeksi aikaan raunioita. Ne ennen kukoistavat kaupungit, kauppapaikat, keitaat − kaikki se mikä sai ihmiset ilahtumaan ja kasvamaan ihmisenä, kaikki on pyyhitty pois. On jo aivan tarpeeksi kylvetty pommeja ja tapettu lapsia. Ihmisten pitäisi taas aloittaa alusta. Eväät ovat heikot.  Ne lapset jotka jäivät henkiin, pääsevätkö he kouluun? Tytötkin?

Sodille eivät koskaan ole naiset ja lapset voineet mitään. Heikommat jäävät jalkoihin. Juuri äskettäin luin  kirjan Auschwitzista, yhden niistä monista. Yksi uhreista, Primo Levi, kemisti ja kirjailija, jäi henkiin tuhoamisleiristä ja joutui pitkälle matkalle kotiin. Kirjan nimi on ”Aselepo”. En ole varma miksi se oli kirjan nimi. Joutuivatko hänen piinaajansa Nürnbergin tuomioistuimeen? Saatiinko heidät kiinni?

Levi oli yliopistossa opiskellut kemisti. Hänen piti yrittää tarttua elämään kiinni uudestaan. Italialaisilla oli oman sotansa jälkeen edessään aselepoja ja neuvotteluja. Mussolini kyllä ammuttiin, mutta miten mahtoi käydä kollaboraattoreiden?  Kyliä myöten maa oli jakaantunut. Ja miten olivat jaksaneet partisaanien perheet kun miehet olivat vuorilla taistelemassa? Talvilapsiakin varmaan oli.

Talvilapset tulivat nyt mieleen kun Syyriassa ei edes yritetä aloittaa rauhaa.  Yhdistyneiden kansakuntien pitäisi kyetä järjestämään kansainvälinen sotatuomioistuin, nopeasti. Käsittääkseni ehdotuksia on jo käsiteltävänä.

Mutta sen uutisen jälkeen Irakissa leimahti ja Iran uhittelee maailman suurimmalle asemahdille USA:lle, niin nämä diktaattoreiksi ja ilmeisen  kuolemattomiksi itsensä ajattelevat vanhat miehet ovat aloittaneet  uhkailunsa uudestaan. Yksi Iranissa ja toinen Amerikassa, kolmas Syyriassa. Samanlaista uhoa, ei mitään järkeä.

Miksi vanhat miehet haluavat valtaa? He tajuavat jo, etteivät elä enää kovin kauan. Heidän pitää saada vielä tuntea olevansa elossa. Voisivatko ne kääntää silmänsä ehkä kirjahyllyyn ja istua alas ja lukea? Sitten istua hiljaa paikallaan ja miettiä lukemaansa. Eikö?  No,  entäs jos viettäisivät rauhallisen koti-illan perheensä kanssa? Äiti ja lapset menivät kylpylään, kun se on jo avattu.

Mutta vanhat miehet istuvat bunkkereissaan. Istuvat edelleen ja johtavat vaikka nuoret miehet, ne sotilaat, on jo tapettu.

Miksi valtiot ajautuvat itsetuhoisiin tilanteisiin?  Vanhuus ei tietenkään tarkoita viisautta. Mutta miksi sitten ihmiset uskovat näiden sodanhimoisten vanhojen miesten kykyyn johtaa sitä valtiota? Aivan niin kuin kerta kerran jälkeen vanhat miehet onnistuisivat tekemään jonkinlaisen silmänkääntötempun. Sitä paitsi epädemokraattisissa maissa ei ole vapaita vaaleja.

Katsoin lasta pihalla. Pieni poika oli polvillaan lumessa pihalla ja rakensi lumesta jotain. Hymyili minulle kun menin ohi. Pojan iho oli tumma, ei näyttänyt syyrialaiselta. Kyllä hän oli jostain Saharan eteläpuolelta. Poika näytti kuin ei ole koskaan nähnyt lunta ennen. Ehkä hän on juuri tullut tänne, pakolainen.

Suomessa on sanonta ”Se juna meni jo!” jota käytetään tilanteissa kun kaivataan takaisin johonkin mikä oli ennen ja tiedetään että se on mennyttä.

Ajattelin siis junaa.  Junan veturinkuljettaja ei tietentahtoen aja rotkoon tai päin vuorenseinämää. Veturinkuljettaja on veturissaan siksi, että hän tahtoo pitää henkikultansa ja saada palkkaa, jos pientäkin, siitä että kuljettaa matkustajat määränpäähänsä. Ja on jos mahdollista myös ajoissa. Aikakysymys on vähemmän tärkeä kuin turvallisuus jos ollaan vuoristossa.

Lännenleffassa voi olla kohtaus, jossa takana olevasta vaunusta saapuu tyyppi pyssyn kanssan ja uhkaa tappaa veturinkuljettajan ellei pysähdytä ja juuri tuon tai tämän kaktuksen kohdalla. Kyllä tuommoisen veturi-vertauskuvan soisi jäävät fiktion puolelle. Ei kai Lähi-Idässäkään ole ihan niin hulluja ihmisiä että he haluavat junan päätyvän rotkoon?


Buster Keatonin leffassa Kenraali  ajettiin myös junalla, mutta silloin oli Yhdysvaltain sisällissota. Se maa ei ole vieläkään rämpinyt ylös sieltä rotkosta. Elokuvahistorioitsijoiden mukaan sen junan pudottaminen alas jokeen on ollut studion kallein temppu ikinä.

Mutta junaesimerkki on vain yksi pitkässä pohdinnassa, joka liittyy minän ja toisten ihmisten asemaan. Sattumalta luen nyt Lena Anderssonin kirjaa nimeltä ”Enpä usko - ajatuksia ja kannanottoja”. Andersson on riikinruotsalainen kirjailija ja  Dagens Nyheterin kolumnisti. Hänkin käyttää esimerkkinään junaa. Nyt kuitenkin konduktööriä, joka kuuluttaa saapumisesta Tukholmaan että ”Saavumme Göteborgiin.”. Hän ei halunnut Tukholmaan ja tuli kertoneeksi sen.

Konduktöörin mielestä saapuminen ei voi tarkoittaa muuta kuin kotia, vaikka onkin työkseen saapumassa milloin minnekin. Tavallinen lapsus. Göteborgin kaupunki on ollut vuosia otsikoissa rauhattomuuksien vuoksi.  Göteborg on etelässä ja iso kaupunki. Siellä on kaupunginosia, joista kerrotaan ettei poliisi enää uskalla mennä sinne.

Muistan Tukholman kesistä  1960-luvulla Dagens Nyheterin otsikot, joissa kerrottiin että suomalaisraggarit ja assyrialaiset tappelevat. Se metroasema on hyvin voinut olla Tensta.  En ollut ennen  edes kuullut raggari-sanaa, enkä ollut tiennyt että suomalaisnuoret ovat tappelemassa aseinaan polkypyörän ketjut, enkä ollut tiennyt että nykyaikanakin on vielä assyrialaisia. Ei se muuten ollut Tensta vaan Skärholmen.

Uutiset aiheuttivat päivittelyä Södersjukhusetin taukohuoneessa, yritin pysytellä keskustelusta erossa koska olin suomalainen. Suomalaiskaverini valmistautuivat menemään illalla tansseihin Bal-Palaisiin. Löysin joskus vähän aikaa sitten vanhasta kirjeestä Bal-Palaisin kuitin. Summa oli nuhrautunut pois. Vuosi taisi olla 1966. Ehkä se oli vaatesäilön kuitti. Sen kuitin toisella puolen oli ystävän viesti: “Muistatko?”.


Mutta Syyrian Assad, oli hän nyt sitten presidentti tai kuningas, on kuitenkin ollut ehkä subjektiivisen harhan vallassa, että valta on hyvä ja sen takia hän saa sitä käyttää. Kaikki eivät olleet sitä mieltä, että hänen valtansa oli hyvä.  Kenen valta sitten voisi olla hyvä?

Maa on sitten nyt raunioina. Pienten lasten äitejä kulkee vieläkin raunioissa etsimässä talvilapsiaan. Assad ei ole assyrialainen vaan alaviitti.