Menneellä
joulunalusviikolla oli mukavaa kuunnella menneen maailman
joulusaarnoja, kertomuksia jouluista. Niitä tuli Radio Yle 1:n
Kultakuume-lähetyksien keskeltä. Niissä oli paljon samaa kuin itse
muistan lapsuuden jouluista.
Ne ovat
kulttuurihistoriaa. Sitä löytyy myös muualta, ei tarvitse kuin
selata vaikka joulun lehtiä. Nyt kun mikään taho ei pysty
pakottamaan kauppoihin, virastoihin tai kaikkeen muuhun aikaa
vievään, voi sitä paitsi lukea ihan mitä vain.
Oma
suosikkini on aina ollut kyllä radio. Minusta Markus-setä oli vähän
hankala tyyppi, en pitänyt kaurapuurosta koskaan. Ja olin iloinen
siitä, että hänen kotkansilmänsä eivät koskaan löytäneet
minua. Ymmärsin kyllä niistä tarinoista että Markus-setä on
vähän niin kuin joulupukki joka tahtoo kilttejä lapsia vain. Ja
että hän näkee suunnilleen kaikkialle ja tietää mitä minä
milloinkin teen.
Pimeä
aika jatkuu. Eilen kastuin läpimäräksi kun kävin kaupassa.
Sadejoulu. Semmoisena kyllä taitaa olla Suomessa ainut kokemani,
ainakin tähän ikään.
Kissa
kaivatui kirpparikassin sisälle ja löysi sieltä jotain mielestään
syötävää. Ja oksensi. Joulupäivä on siis alkanut aika
tavallisella tavalla.
Kuunnelkaa
nyt kuitenkin tämä puheenvuoro.
Minusta siinä on paljon tämän ajan ääntä ja on hyvä että
puhuja on vähän vanhempi nainen. Eikä ole paha että hän on myös
näyttelijä ja on opettanut Teatterikorkeakoulussa vuosia. Elina
Knihtilä osaa myös kertoa tarinansa hyvin.
Kohta
alkavat televisiosta Chaplinin lyhytleffat. Olen minä osan niistä
nähnyt ennenkin, ehkä en juuri näitä. Mutta ne kestävät
uusintakatsomisen ikuisesti. Joulusaarnoista nekin käyvät.
