Kun kävelee nopeasti, niin lihakset
alkavat lämmittää. Kun kävelee iltapäivällä, voi mennä
vähemmin vaattein. Tuulipuku riittää. On mukava kuulua siihen
kansaan, koska paleleminen on vain nuorten muotinukkien asia. Mihis
niistä on muuta kuin tärisemään maailman kyljessä, kuten joku
runoilija sanoi, hytisemään ja hypähtelemään odottelemassa
bussia tai metroa?
On vanhempiakin muotinukkeja. Heillä
on päällään turkki, joka suojaa aidosti kylmältä. Paremmin
suojaisi tietenkin naalia, jolta se on otettu, mutta ei ole tullut
mieleen hankkia suihkemaalia, varsinkaan kun en omista käsilaukkua.
Turkkihan on ikuinen vaate. Voi olla että tuulipuku on ikuisempi.
Tuulipuku on oikeastaan muovipussi,
jossa on vähän vanua välissä. Muovijätettä sisäänsä saanut
valas kuoli tässä viikko sitten tukehtumalla. Kaikella on hintansa,
eikö niin?
Ei voida tästä mennä taaksepäin
noinvain, oppia kutomaan villakangasta suomenlampaan lyhyestä villasta, kehrätä lankaa öljylampun valossa niin kuin isoäiti
teki. Emmepä me myöskään saa kunnollista lisäaineetonta ruokaa
enää. Ei maito ole maitoa eikä voi voita. Eikä perunakaan
useimmiten maistu kuin joltain hyvin etäiseltä kaltaiseltaan.
Silakka olisi kyllä jotain, jos sitä löytäisi jostain tuoreena.
Voisi löytyäkin, mutta se on täynnä sitten dioksiineja ja muita
myrkkyä.
Aurinko paistaa ja näyttää hienosti
lapsenlasten pienten kämmenten jäljet parvekkeen ovella. Pääsiäisen
lähestyessä maailma suurenee. Kun lapset lähtevät pois maasta
kohta, niin kykenenkö pesemään sen ikkunan? Ehkä ne jäljet
pitäisi jättää siihen muistoksi että tuollaiset olivat sormenne
vuosia sitten? Olisivat ehkä jälkinä läsnä.
Päivällä on niin lämmin että
lätäköt ovat laajenneet lammiksi. Tuulikaappi on pestävä kurasta
päivittäin, vaikka kissakaan ei mene ulos. Kaupunki on
rumimmillaan. Lumi on likaista, autot ajavat sumeilematta eteen ja
polvea särkee edelleen, kun auto ajoi päälleni marraskuussa.
Jalankulkutiellä, pysähtymättä, vihreiden valojen palaessa.
YLE Radio 1:n historiaohjelmassa oli
hieno sarja nimeltä Amerikanpostia Pöljänkylälle. Siinä
kerrottiin pienen talon asumisesta ja miten se onnistui kun sodassa
vammautunut mies jäi asumaan yksin kahden tyttären kanssa sukutaloa
ja vaimon oli lähdettävä Amerikkaan tienaamaan rahaa kiinnelainoja
varten. Tämä oli niin myöhään kuin 1947. Englanninkielistä
maailmaa mietin aika usein ja tässä yksi
juttu.
Minä olin opiskelemassa 1960-luvulla
muutaman vuoden. Ei ollut opintolainaa edes, muista etuisuuksista
puhumattakaan. Olin siis töissä Tukholmassa kesät ja joskus
pitempäänkin. Sen ohessa senttasin lehtiin kulttuurijuttuja ja
selvisin hengissä ja oli kattokin pään päällä.
Tukholmassa oli pulaa työväestä ja suomalaisia ja suomenruotsalaisia (edit. 29.3.: tottapuhuen suomenruotsalaisia todella oli aika paljon, esim. Gösta Ågren teki Tukholmassa ensimmäisen filminsä) oli siellä paljon. Olen pari vuotta sitten käynyt
uudestaan luokkatoverin luona. Hän jäi sinne. Niin jäivät monet
muutkin. Minä tein kaikkeni päästäkseni sieltä pois, koska se
asuminen ja oleminen ei ollut ihmisarvoista elämää. En ollut
tiennyt ennen että toisen luokan kansalaisia on. Ruotsinsuomalaisistakin tuli viime vuonna dokumentti, jota katselin hartaasti.
Katselin juuri televisiosta Olof Palmea (R.I.P.) käsittelevää dokumenttia, joka sai minut muistamaan asioita. Olin
ollut Olof Palmen vetämässä soihtukulkueessa 21.8.1968. Sitä en
unohda ikinä. Olin aivan varma siitä että marssi muutti Euroopan
kulkua. Eihän se muuttanut. Mutta ehkä nykyisessä Prahassa marssin
merkitys nähdään? En tiedä.
Siitä ei pääse mihinkään että
Tukholma on kaunis kaupunki. Tuossa lopussa on ystäväni lähettämä
pääsiäistervehdys aivan Tukholman keskustassa. Tuli kova ikävä kävelemään kaupungin katuja. Kuvaajan selän
takana on Slussen ja Fotografiska, se paikka jonne suomenlaivat tulivat: Bore I,
II ja III. Fotografiska on yksityinen valokuvagalleria, joka tuottaa
hienoja näyttelyitä. Edessä näkyvä laiva on af Chapman, jossa Tukholman aikoinani reppumatkailijat yöpyivät. Heitä oli
paljon. Tukholma oli monikansallinen ja suuri kaupunki.
Etsiskelin ruotsalaista runoa joka
sopisi tämän kuvan kanssa yhteen. Kirjahyllystä osui käteen Göran
Sonnevin Otavan Delfiinikirjoissa (R.I.P.) ilmestynyt ja Pentti
Saarikosken (R.I.P.) suomentama Keskeneräinen kieli vuodelta 1977.
Alkupuheen on kirjoittanut Mia Berner (R.I.P.). Kyllä, runo sotii ja lujaa
kauniin kuvan kanssa, mutta moni asia on aina olemassa samaan aikaan:
61
Todellisuuden raskas muutos
tapahtuu nyt
totaalisen, globaalisen niukkuuden
tasolla,
saasteiden
raja-arvoissa,
absoluuttisten resurssien pisteessä
Ja metaforien pisteessä
tuntemattomassa vielä
tiedon mahdollisuus
Kuva: Terttu Jakovljevic
