Matkalla kuulopolille aurinko rupesi
huurteisen taivaan reunasta punertamaan valoa ja yltyi haloksi.
Se ei ole puuta, vaan valoilmiö, jossa valo heijastuu pilviin
pitkänä pylväänä. Niitä on ollut vähän väliä tänä
talvena. Talvea on kestänyt vasta vähän yli viikko, sitä
edeltänyt vuodenaika oli pitkittynyt syksy, vähän niin kuin yskä.
Pakkaset tulivat kun meri oli vielä
auki ihan rannassakin. Usva on pörröttänyt puut ja ruohot,
sitkeimmillään se on roikkunut kaupungin yllä koko päivän.
Kaupunki on pilvessä ja valoista syntyy pilareita joka
ilmansuuntaan. Silmät kuljettavat pimeähormonille näkymän pitkin
hermoratoja. Ihmiset heräilevät siinä kävellessään. He
saattavat jopa puhjeta puhumaan ihan vieraiden kanssa.
Ainakin he auttavat toisiaan, kun
kaikki eivät kuule lääkärin kutsua. Tai hoitajan. Minä olen
hypännyt polilla jo pari viikkoa, joten hoitajat tuntevat minut ja
astelevat eteeni. Ja hymyilevät.
Hymyllä ja valolla on vähän
samantapainen vaikutus. Kipukynnys alkaa nousta ja mieli kirkastua.
Usva ei välttämättä ole synkkä goottilainen ilmiö, jollainen on
maisemassa Usherin talon hävitys- kertomuksessa.
Tarina on kyllä hyvä ja sen on kertonut Edgar Allan Poe.
Pakkasen aikaan on mukavaa istua
lukulampun alle ja sukeltaa kirjastosta raahattuun saaliiseen. Nyt
löysin Maarit Verrosen fantastisia kertomuksia nimeltä
Älä maksa lautturille (Kirjayhtymä
1992). Mieleen tulee Manalan lautturi heti, Manalan koira
Kerberos vieressään. Verrosen kertomana valot ja varjot vaihtoivat
paikkaa, niin että novellista tuli mielikuvitusmatka. Sankari voi
olla antisankari ja päinvastoin. Kuoleman irvistyksessä on mukana
huumori.
Olen jo vuoskymmeniä kärttänyt
muutamalta irlantilaiselta tutulta perusteellisempaa selvitystä
siitä, mitä heidän mahtavat pikkuväkensä ovat. Verrosen
tarinassa sanotaan päättäväisesti, että se väki ei ole vain
pieniä vihreitä miehiä, vaan niitä on vihreällä saarella
kokonaisia kansakuntia. Nyt viimeinkin sain jonkinnäköistä
osviittaa noista olennoista!
Siellä taustalla on tietenkin Irlannin
suuri siirtolaisuus, irlantilaisia on kaikkialla maailmassa. Yksi
olioista haahuili Titanic-laivalla. Se oli banshee, joka on
ulvova tyyppi. Tässä tarinassa se (hän?) oli eri-ikäinen nainen
ilmestyessään eri paikoissa laivalla. Oikeastaan Verronen ei
määritellyt sitä kovin tarkasti, ja sitä paitsi se vaihtoi
olomuotoaan koko ajan. Oma kuvitelmani siitä päätyi olemaan
jonkinmoinen hahmoaan muuttava aave, mutta ei mikään lakanan
kantoalusta, vaan oikea haamu. Keskellä yötä aivan tarpeeksi
pelottava ja jännittävä, tarinaa en pystynyt jättämään kesken
ja aamuun.
Bansheet ovat kostavia haamuja, he
(ne?) pitävät lukua ihmisistä jotka ovat tehneet jotain hirveää.
Mutta samalla ne ovat erittäin omapäisiä, niillä on omat lakinsa,
eikä ihmisen oikein auta ruveta väittämään vastaan, jos banshee
ilmoittaa kostavansa jotain.
Verrosen kertomuksessa ihmispolo oli
Titanicin konemies, joka oli hyppinyt laivalta toiselle bansheeta
pakoon. Bansheella oli myös ongelma: se ei saanut konemiestä
päiviltä upottamatta Titanicia. Nyt siis maailma tietää miten
Titanic tuhoutui!
Yleensä banshee ulvoo. Suurin osa
matkustajia kuittasi ulvomisen tuulena, eivät ne hölmöt
kuunnelleet tarkasti. Konemies tiesi tismalleen kuka siellä ulvoi,
irlantilainen kun oli. Kun yritin jollekin sairaalan odotustilassa
kertoa mitä luen, uhrini hymyili epäuskoisesti ja sanoi lopulta
kuulleensa, että irlantilaiset ovat hirveän taikauskoisia. Yritin
vängätä taikauskosta, mutta sitten tuli hoitaja häntä hakemaan.
Takaisin tullessaan satunnainen
juttukumppanini hymyili aivan eri tavalla kuin mennessään sisään.
Silmissä oli sama ilme kuin lapsilla on satua kuunnellessaan. Vähän
jännittynyt, mutta iloinen, hän kumartui puoleeni ja katsoi kirjan
nimeä. Oli miettinyt pikkuväkeä. Kivaa jos hän lainaa kirjastosta
saman kirjan.
Tarinan viimeinen näky oli semmoinen
että banshee istuskeli laivan keulan päällä ja lauloi. Se tiesi
saaneensa sen konemiehen hengiltä. Siitä en ole varma, saako
banshee uhrin sielun, mutta en ihmettelisi, jos se söisi sielujakin.
Vrt. edellisen blogin zombit.
Irlantilaisesta pikkuväestä on leikki
kaukana. Olen tähän asti kuvitellut että se porukka on aika lailla
samaa kuin meidän peikkomme tai metsänhaltijamme. Muistan että
erilaisista olennoista oli vilkas keskustelu myös niihin aikoihin
kun J.R.R. Tolkienin Sormusten herra ilmestyi suomeksi.
Haltijat eivät ole kaikkialla maailmassa niitä mukavia ja kauniita,
suorastaan enkelimäisiä tyyppejä, jotka antavat kummeina yhtä ja
toista hyvää juuri syntyneelle lapselle. Joskus kyllä
haltijakummit voivat ruveta kilpailemaan keskenään ja silloin
lopputulos syntyneen lapsen kohtalosta voi olla epätoivottu.
Joskus olen ajatellut että
haltijakummeista oli kyse silloinkin kun niitä itämaisia tietäjiä
tuli Jeesus-lapsen seimelle. Kyse ei olisi ollut vain kullasta,
pyhästä savusta ja mirhamista, vaan myös annettavista
luonteenpiirteistä. Tästä nyt en ole varma, mutta kun kumartavia
tietäjiä on kolme, niin se saa epäilemään jonkunlaista
velho-porukkaa. Kolme on usein saduissa maaginen luku.
Suomen metsissä juoksentelevat
metsänneidot kuten Tellervo tai kivien koloissa asuvat peikot ja
muut ovat aika lailla helpompia tapauksia kuin irlantilaiset
vastaavat. En tiedä ovatko esimerkiksi leprechaunit lähempänä
meidän peikkojamme vai Tolkienin vuorenpeikkoja, jotka olivat
kaivosmiehiä. Grimmin veljesten saduissa on yksi tarina, joka
kertoo kääpiöistä ja Lumikista. Meillä kääpiöt ja peikot ovat
eri asia.
Toisaalta kyllä suomalaisetkin ovat
lepytelleet Tapiota ja Ahtia kun ovat tappaneet joitain
näiden isäntien omaa väkeä.
Karhunpeijaisia on pitänyt viettää koko kylän. Sitten karhu ei
ole tullut kostamaan.
Olen miettinyt vanhojen suomalaisten
uhrimieltä ja ihmetellyt kuinka kauas alkuperäisestä susien ja
ilvesten metsästäjät ovat erkaantuneet. Taatusti Tapio olisi
ottanut väkensä ja sulkenut moisen koplan moottorikelkkoineen
päivineen metsänpeittoon. Eikä heistä olisi ikinä kuultu mitään.
Metsä pitäisi omanaan.
