Toivon
että lumi ei tee enkeleitä eteiseen. Ainakin Pirkanmaalla on paljon
ihmisiä vailla sähköä ja siellä asuu paljon ihmisiä. Juupajoki
mainittiin, Aamulehden nettiversiossa oli kartta, mutta en kykene
paikallistamaan sitä omalle maantieteelliselle kartalleni. Suuret
runkoverkkojohdot lähtevät sieltä, missä sijaitsi nelostien
varrella puukenkäpuu. Puun koristelija on todennäköisesti nähnyt
Ermanno Olmin samannimisen leffan.
Se
kartta on muutenkin kyllä vaille päivitystä ollut jo ajat sitten.
En muistanut kuin juuri nyt että laulun kirjoittaja, Hector,
valitsee kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan tänä vuonna.
En ole lukenut yhtään palkintoehdokasta, joten se täytyy ehkä
ohittaa. Minulla on edelleen sellainen tapa, että kuljeskelen
kirjastossa lukulasit päässä ja vedän sieltä täältä kirjan
maistellakseni ja sen mukaan sitten päätän mitä luen.
Lumesta
on tehty paljon hienoja tauluja ja valokuvia. Yksi parhaimmista oli
Vaasan Kuntsin museon yläkerrassa oleva kuva Helsingin katoista.
Näyttely on valokuvaaja Ismo Höltön
ja joitakin kuvia on ollut näyttelyn uutisoinneissakin. Kattokuva
oli tehty pimeähuoneessa niin, että mustavalkokuvasta oli jätetty
harmaasävyt pois ja se muistutti 1960-luvun estetiikkaa muutenkin.
Yksi mustavalkoisen käyttäjistä olivat tietenkin puolalaiset
graafikot, mutta kyllä heitä oli myös suomalaisissa graafikoissa
ja valokuvaajissa.
Tätä
nimenomaista valokuvaajaa en ole käynyt vielä missään katsomassa.
Mutta hän osui erittäin hyvin tähän jatkumoon, jonka tulin
luoneeksi Helsingissä. Siellä oli Virka-galleriassa Hannes
Heikuran punaisia valokuvia Helsingistä.
Niissä oli tällä kertaa ihmisiä. Lisäksi oli video, jossa
Heikura selitti kuviaan Asko
Mäkelälle, joka osasi tehdä hyviä
kysymyksiä. Punaisissa kuvissa varjot ovat tummanpunaisia, ihmisillä
on pysyvästi punaiset posket. Kuvissa on yksinäisyys olotilana,
vaikka ihmisiä olisi muitakin kuin se yksi. Mutta voi punaisesta
johtaa myös rakkauden ja epätoivon, vaikka se ehkä kuulostaakin
kliseeltä. Varsinkin yöaikaan Helsingissä kyllä näkee ihmisiä,
jotka olisivat välittömän avun tarpeessa.
Virka-galleria
oli auki pitempään kuin Kiasma, josta jouduin lähtemään kesken
pois. Byrokraatit ehkä olivat lähteneet jo töistä pois
kaupungintalolta. Periaatteessa Heikuran kuvat kai sitten olivat
mustavalkoisia? En tiedä yhtään millaista tekniikkaa valokuvaaja
oli käyttänyt. Vedostukset eivät mielestäni väriä lukuun
ottamatta eronneet Höltön kuvista, siis tekniikaltaan. Kuvamaailma
oli hyvin erilainen ja sen takia olen tyytyväinen kummankin
valokuvaajan näyttelyn näkemisestä näin peräkkäin.
Kuvat
olivat Suomen historiaa. Aika on mennyt nopeasti ja pystyin lukemaan
1960-luvun kuvista oman nuoruuteni maisemia, Helsingistä oli kuva
esimerkiksi Skohan talon purkamisesta. Sitten oli kuva Makkaratalon
rakennustyömaasta. Silloin elettiin kiivaimpia Helsingin rikkomisen
aikoja. Katujen talorivistöissä oli ammottavia aukkoja, joista ne
harvat turistit kysyivät että osuivatko sotapommitukset kohdalle.
Olen
kyllä asunut kauan maallakin ja siksi oli erittäin helppoa ymmärtää
Pohjois-Karjalan kuvia. Suomi oli vielä agrikulttuurimaa ja vasta
tulossa oli suurempi muuttovirta Ruotsiin ja peltojen paketointi.
Oli vasta edessäpäin sen surun aika.
Eivät
ne aivan dokumentteja olleet ne kuvat, kyllä ihmiset oli aseteltu
kameran eteen työkaluineen kaikkineen, mutta ei Hölttö kai
väittänytkään otosten olevan uutiskuvia. Taide pystyy kyllä
aivan mainiosti myös dokumentointiin. Ne kuvissa olevat ihmiset
olivat niin kutsuttua tavallista kansaa. En tiedä miten muuten
tavallista kansaa voisi kutsua! Suomi on näyttelyn ajoista
tyhjentynyt, siis varsinkin maaseutu, mutta ihmiset ovat ihmisiä
kaupungeissakin ja heillä on (toivottavasti) käsitys suhteestaan
Suomeen.
Eräs
käynti Helsingin keskustassa tarkoitti sitten lähituntumaa
maailmanhistoriaan. Ateneumissa on vieläkin meneillään Henri
Cartier-Bressonin näyttely,
pystyssä ensi vuoden puolelle. Suomalaiset valokuvaajat pystyvät
aivan samaan kuin heidän ranskalainen kollegansa, mutta Ranska oli
vielä 1950-60-luvuilla siirtomaavalta, joten ehkä kuvaajilla oli
helpompi pääsy sieltä joka puolelle maailmaa. Seisoin pitkään
katsomassa Albert Camus’n,
Algerian ranskalaisen kuvaa. Taisi siellä olla myös Simone
de Beauvoir ja tietenkin Mahatma
Gandhi puoli tuntia ennen kuin
murhaaja iski.
Kaikkien
näiden kuvien vaikutus oli tietenkin se, että Pariisin attentaatti
osui lujaa tähän katsojaan. Kun näkijät ovat kuvanneet siitä
mitä oli joskus ja kun nyt tietää että aivan samaa ei ole enää,
niin siitä tulee suru aivan yhtä lailla kuin Pohjois-Karjalan
kuvista. Toivon että ihmiset käyvät katsomassa taidetta. Sillä
tavalla on mahdollista miettiä mistä menneisyydestä ollaan tultu
ja mihin tulevaisuuteen ehkä ollaan menossa. Jos ei ole historian
tajua, niin ei ole yhteisellä kansalla myöskään identiteettiä.
Yhtä vaarallista on jos ei tajua maailman menoa.
Osuin
tietysti myös ennen lumen tuloa lukemaan tämän
kirjan, jossa mietitään maisemia, myös lumisia ihmisiä ja eläimiä
tuolla Lapissa. Historiasta siinäkin kirjassa ja sen kuvissa on
kysymys. Eilen kävellessäni lumisateessa kaupungin läpi ajattelin
aikaa ja ihmisiä siinä ja ajan henkeä.
Puistossa pysähdyin
hengittämään lunta. Siinä ei ole hajua. Mutta puiden muoto on
muuttunut ja liikenteen melu on vaimentunut. Toivottavasti lumi ei
sula, tulisivat nyt pakkaset ja keskipäivän viisto, kirkas
talvivalo.


