Lumi

Toivon että lumi ei tee enkeleitä eteiseen. Ainakin Pirkanmaalla on paljon ihmisiä vailla sähköä ja siellä asuu paljon ihmisiä. Juupajoki mainittiin, Aamulehden nettiversiossa oli kartta, mutta en kykene paikallistamaan sitä omalle maantieteelliselle kartalleni. Suuret runkoverkkojohdot lähtevät sieltä, missä sijaitsi nelostien varrella puukenkäpuu. Puun koristelija on todennäköisesti nähnyt Ermanno Olmin samannimisen leffan.

Se kartta on muutenkin kyllä vaille päivitystä ollut jo ajat sitten. En muistanut kuin juuri nyt että laulun kirjoittaja, Hector, valitsee kirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan tänä vuonna. En ole lukenut yhtään palkintoehdokasta, joten se täytyy ehkä ohittaa. Minulla on edelleen sellainen tapa, että kuljeskelen kirjastossa lukulasit päässä ja vedän sieltä täältä kirjan maistellakseni ja sen mukaan sitten päätän mitä luen.

Lumesta on tehty paljon hienoja tauluja ja valokuvia. Yksi parhaimmista oli Vaasan Kuntsin museon yläkerrassa oleva kuva Helsingin katoista. Näyttely on valokuvaaja Ismo Höltön ja joitakin kuvia on ollut näyttelyn uutisoinneissakin. Kattokuva oli tehty pimeähuoneessa niin, että mustavalkokuvasta oli jätetty harmaasävyt pois ja se muistutti 1960-luvun estetiikkaa muutenkin. Yksi mustavalkoisen käyttäjistä olivat tietenkin puolalaiset graafikot, mutta kyllä heitä oli myös suomalaisissa graafikoissa ja valokuvaajissa.

Tätä nimenomaista valokuvaajaa en ole käynyt vielä missään katsomassa. Mutta hän osui erittäin hyvin tähän jatkumoon, jonka tulin luoneeksi Helsingissä. Siellä oli Virka-galleriassa Hannes Heikuran punaisia valokuvia Helsingistä. Niissä oli tällä kertaa ihmisiä. Lisäksi oli video, jossa Heikura selitti kuviaan Asko Mäkelälle, joka osasi tehdä hyviä kysymyksiä. Punaisissa kuvissa varjot ovat tummanpunaisia, ihmisillä on pysyvästi punaiset posket. Kuvissa on yksinäisyys olotilana, vaikka ihmisiä olisi muitakin kuin se yksi. Mutta voi punaisesta johtaa myös rakkauden ja epätoivon, vaikka se ehkä kuulostaakin kliseeltä. Varsinkin yöaikaan Helsingissä kyllä näkee ihmisiä, jotka olisivat välittömän avun tarpeessa.

Virka-galleria oli auki pitempään kuin Kiasma, josta jouduin lähtemään kesken pois. Byrokraatit ehkä olivat lähteneet jo töistä pois kaupungintalolta. Periaatteessa Heikuran kuvat kai sitten olivat mustavalkoisia? En tiedä yhtään millaista tekniikkaa valokuvaaja oli käyttänyt. Vedostukset eivät mielestäni väriä lukuun ottamatta eronneet Höltön kuvista, siis tekniikaltaan. Kuvamaailma oli hyvin erilainen ja sen takia olen tyytyväinen kummankin valokuvaajan näyttelyn näkemisestä näin peräkkäin.

Kuvat olivat Suomen historiaa. Aika on mennyt nopeasti ja pystyin lukemaan 1960-luvun kuvista oman nuoruuteni maisemia, Helsingistä oli kuva esimerkiksi Skohan talon purkamisesta. Sitten oli kuva Makkaratalon rakennustyömaasta. Silloin elettiin kiivaimpia Helsingin rikkomisen aikoja. Katujen talorivistöissä oli ammottavia aukkoja, joista ne harvat turistit kysyivät että osuivatko sotapommitukset kohdalle.

Olen kyllä asunut kauan maallakin ja siksi oli erittäin helppoa ymmärtää Pohjois-Karjalan kuvia. Suomi oli vielä agrikulttuurimaa ja vasta tulossa oli suurempi muuttovirta Ruotsiin ja peltojen paketointi. Oli vasta edessäpäin sen surun aika.

Eivät ne aivan dokumentteja olleet ne kuvat, kyllä ihmiset oli aseteltu kameran eteen työkaluineen kaikkineen, mutta ei Hölttö kai väittänytkään otosten olevan uutiskuvia. Taide pystyy kyllä aivan mainiosti myös dokumentointiin. Ne kuvissa olevat ihmiset olivat niin kutsuttua tavallista kansaa. En tiedä miten muuten tavallista kansaa voisi kutsua! Suomi on näyttelyn ajoista tyhjentynyt, siis varsinkin maaseutu, mutta ihmiset ovat ihmisiä kaupungeissakin ja heillä on (toivottavasti) käsitys suhteestaan Suomeen.

Eräs käynti Helsingin keskustassa tarkoitti sitten lähituntumaa maailmanhistoriaan. Ateneumissa on vieläkin meneillään Henri Cartier-Bressonin näyttely, pystyssä ensi vuoden puolelle. Suomalaiset valokuvaajat pystyvät aivan samaan kuin heidän ranskalainen kollegansa, mutta Ranska oli vielä 1950-60-luvuilla siirtomaavalta, joten ehkä kuvaajilla oli helpompi pääsy sieltä joka puolelle maailmaa. Seisoin pitkään katsomassa Albert Camus’n, Algerian ranskalaisen kuvaa. Taisi siellä olla myös Simone de Beauvoir ja tietenkin Mahatma Gandhi puoli tuntia ennen kuin murhaaja iski.

Kaikkien näiden kuvien vaikutus oli tietenkin se, että Pariisin attentaatti osui lujaa tähän katsojaan. Kun näkijät ovat kuvanneet siitä mitä oli joskus ja kun nyt tietää että aivan samaa ei ole enää, niin siitä tulee suru aivan yhtä lailla kuin Pohjois-Karjalan kuvista. Toivon että ihmiset käyvät katsomassa taidetta. Sillä tavalla on mahdollista miettiä mistä menneisyydestä ollaan tultu ja mihin tulevaisuuteen ehkä ollaan menossa. Jos ei ole historian tajua, niin ei ole yhteisellä kansalla myöskään identiteettiä. Yhtä vaarallista on jos ei tajua maailman menoa.

Osuin tietysti myös ennen lumen tuloa lukemaan tämän kirjan, jossa mietitään maisemia, myös lumisia ihmisiä ja eläimiä tuolla Lapissa. Historiasta siinäkin kirjassa ja sen kuvissa on kysymys. Eilen kävellessäni lumisateessa kaupungin läpi ajattelin aikaa ja ihmisiä siinä ja ajan henkeä. 

Puistossa pysähdyin hengittämään lunta. Siinä ei ole hajua. Mutta puiden muoto on muuttunut ja liikenteen melu on vaimentunut. Toivottavasti lumi ei sula, tulisivat nyt pakkaset ja keskipäivän viisto, kirkas talvivalo.