Olen ajatellut Pietaria aktiivisesti sitten abikevään, jolloin luin Dmitri Mereštkovskin 1920-luvulla painetun neliosaisen tiiliskivisarjan nimeltä Kristus ja Antikristus. Kirjasarja hävisi sitten Tukholmaan, annoin sen lainaksi sittemmin aidsiin kuolleelle hyvälle ystävälleni, joka hyväkäs kadotti sen.
En yhtään muista kuka sen on suomentanut, löysinkin sen jostain kirjaluettelosta joskus, mutta tiedot opuksesta olivat epäselvät. Käännösvuosi ei täsmännyt, sitten kaiken lisäksi toisessa kirjalistassa ilmoitettiin että kirjaa on julkaistu neljä osaa ja toisessa että viisi.
Muistan kyllä lukemani vieläkin erittäin hyvin, koska sarja sai minut käsittämään jotain aika tavalla erilaista venäläisestä tavasta kirjoittaa, kuin mitä olin siihen asti lukenut. Jostain syystä Mereštkovski oli sitten Neuvostoliiton aikaan joutunut epäsuosioon. Ja ennen Neuvostoliittoa ilmeisesti jäänyt Dostojevskin ja Tolstoin jalkoihin.
Ensimmäiset kaksi opusta olivat nimeltään Pietari ja hänen poikansa Aleksei. Siinä väitettiin että Pietari Suuri lähetti jonkun vakoojansa ottamaan selvää miten Venetsia on rakennettu ja tahtoi heti paikalla kanavia ja palatsin näköisiä rakennuksia kanavien rannoille. Poika Aleksei puolestaan lähti Hollantiin opettelemaan laivanrakennusta.
Mutta siis Pietaria suunniteltiin ja rakennettiin. Sitä samaa joka oli joskus Petrograd vähän aikaa, sitten Leningrad ja nyt taas Pietari, eli maailmankielillä St. Petersburg.
Toiset kaksi osaa kuvasivat Michelangeloa ja Leonardoa ja kaupunkia nimeltä Firenze. Kirjaa lukiessa voi uppoutua uudestaan Firenzen kävelyretkiin. Siellä ei ole muuttunut mikään.
Pietarissa on aina ollut kuvataiteilijoita, kirjailijoita, kuvanveistäjiä, arkkitehtejä, näyttelijöitä, tanssijoita, säveltäjiä – kaikkea mahdollista. Ihmisillä on siellä aina ollut vilkas seuraelämä. Se on viiden miljoonan ihmisen suurkaupunki, jonne suomalaiset ovat aina menneet. Tosin varmaan useimmiten tulleet myös takaisin.
Kun kävin etelänreissulla kaitsemassa lapsenlapsia, mukaan tuli Johanna Hulkon kirjastosta nappaamani esikoisteos Pietarin säkeitä. Se oli ilahduttava kirjalöytö, odottamaton. Luulen että otin sen nimen vuoksi ja siksi että huomasin säkeiden olevan Anna Ahmatovan.
Ahmatovasta olen lukenut, kuka ei olisi, mutta olen lukenut vähemmän hänen runojaan.
Menin Hulkon kirjan luettuani suoraa päätä kirjastoon uudelleen ja lainasin Marja-Leena Mikkolan suomentaman (perusteellisella kirjallisuusesseellä ja elämänkerralla varustettuna) Anna Ahmatovan Valitut runot (Tammi 2008).
Juutuin elämänkerran lukemiseen ensin, siinä tuli kerratuksi Venäjän ja Neuvostoliiton historiaa. Sen toki tiesin että viimeisinä elinvuosinaan Ahmatova asui niin paljon kuin mahdollista pienessä Komorovon/Kellosalon mökissään Karjalan kannaksella. Tiesin myös että Komorovoon tekivät nuoret pietarilaiset runoilijat matkoja, koska heidän mielestään Ahmatova oli viime vuosisadan suurimpia venäläisiä runoilijoita.
Eikä Ahmatova tietenkään välttynyt kirjailijoiden ja muun älymystön kohtalolta. Hyvä ystävä toinen toisensa perään joutui Stalinin vainoissa Siperian leireille tai ammutuksi, kuten Ahmatovan aviomies Nikolai Gumiljov. Mutta myös Ahmatovan poika Lev Gumiljov joutui leirille ja pääsi sieltä vasta kun Simone de Beauvoir ja Jean Paul Sartre kirjoittivat Anastas Mikojanille.
Anna Ahmatovan kohtalo oli kova, mutta hän ei lopettanut kirjoittamista missään vaiheessa. Hän kuoli vuonna 1965, jolloin aloitin yleisen kirjallisuustieteen opintojani Tampereen yliopistossa. Ei meillä siis vielä Ahmatovaa käsitelty, vaikka en tiedä oliko hänestä puhuminen arka asia Suomessakin noihin aikoihin.
Minun on kiitettävä Johanna Hulkkoa näidenkin säkeiden löytämisestä:
Jossakin maailma on yksinkertainen,
läpinäkyvä ja lämmin, iloinen...
Siellä poika pensasaidan yli juttelee,
naapurin tytölle, kun ilta tummenee,
ja hellät sanat saa kuulla mehiläinen.
Meidän elämämme täällä on juhlavaa ja hankalaa,
katkerat kohtaamiset rituaaleja,
raaka tuulenpuuska repii lennossaan
puheen, joka tuskin pääsi alkamaan -
mutta mihinkään emme suostu vaihtamaan
tätä graniittista kaupunkia korskeaa,
sen kunniaa ja kurjuutta, puiston hämärää,
leveitten jokien jäätä säihkyvää
ja Muusan ääntä tuskin kuuluvaa.
23.6.1915 Slepnjovo
Ja kohtalonköynnös puhkesi kukkimaan!
