On vietävä takaisin kirjastoon tämäkin kirja. Suomeenkin heijastuva eurooppalainen sotatila sai minut vielä käymään läpi Mihail Lermontovin (1814-1841) runoja otsikolla Kultaa ja myrkkyä (Atrain & Nord, 2020). Ilmeisesti ainoastaan pieni vähemmistö Suomessa, venäjäntaitoiset, ovat voineet tähän mennessä täällä lukea Lermontovia. Aika outo tilanne siis julkaisemisen suhteen. Runot on valinnut oman makunsa mukaan suomentaja Olli Hyvärinen.
Lenni suunnittelee
Oletan että Lermontovia on sentään julkaistu joissakin antologioissa. Tuskin hänen nimensä olisi muuten tuttu. Olen kyllä tenttinyt yliopistossa maailmankirjallisuuden, joista ensimmäinen tentti oli yleisesitys maailman tunnetuimpaan kirjallisuuteen. Siitä on aikaa nyt yli 50 vuotta, joten en muista enää painotuksia. Eurooppa oli etusijalla lukemisissa. Siitä keskustellaan onko Venäjä Eurooppaa.
Koska kirja on vietävä takaisin, on kirjattava muistilappu aiheesta Mihail Lermontov. Hyvärinen suomentaa kauniilla, vähän vanhahtavalla suomella runoja, joista jokainen on osa myös Venäjän, siis tsaarinaikaisen, historiaa. Runoissa on riimit, mutta ne eivät häiritse, ehkä pikemminkin päinvastoin. Sattuu niin että 27. tammikuuta 1837 Puškin haavoittuu kaksintaistelussa ja kuolee 29. päivä. Silloin alkaa julkinen uuden runoilijan aika, Lermontovin. Hän nimittäin kirjoittaa kirjan nimeltä Poeetan surma.
Hyvärinen onneksi julkaisee kirjan alussa Lermontovin lyhyen elämänkerran. Lyhyt elämä, niin kuin se on nykyäänkin Venäjällä. Mutta pitikö senkin päättyä kaksintaisteluun? Olin unohtanut nämä vähän varakkaamman kansanosan mieltymykset suuriin ja tappaviin mielenkuohuihin. Ehkä vanhojen yhteiskuntien sotilas-kasti oli erityisen kunnianarka? En ole käsittänyt kunnian yhteiskunnallista merkitystä koskaan. Se ei tunnu olevan yhteydessä n.k. yhteiskunnallisiin luokkiin, eikä ehkä ole sen vuoksi mahdollista poistaa luokkakierron avulla. Yhteiskunnat eivät toimi luonnonlakien mukaan.
Lermontov-opuksessa on kuvittajana Mari Räsänen. Hän on käyttänyt venäläistä divarista löytämäänsä kukka-albumia valokuvaajan työssään. En oikein tiedä mihin venäläisyyteen alppiruusut viittaavat. En voi tietää, koska en muista esimerkiksi keskikoulun kasvinkeruu-aikoinani, siis Suomessa, koskaan törmänneeni alppiruusuihin. Ehkä ne ovat sittemmin tulleet muotiin? Ainakin Helsingissä on alppiruusutarhojakin nykyään.
Kaksintaisteluja taisi olla 1800-luvulla vähän kaikkialla. Niin kutsuttuja demokratioita ei tainnut vielä kovin paljon maailmassa vielä olla. Kunnia-käsite on tietenkin edelleen vähän hankala ja outo. Kaikki eivät kärsi valtavasti kunniantunnosta ja kaksintaistelu oli tarkoin säännelty ja tietysti kiellettyä toimintaa myös Venäjällä. Sellaisen yrityksestä käsittääkseni saattoi saada kuolemantuomion.
Aiheesta on kirjoitettu paljon. Paitsi tätä kirjaa, päädyn myös suosittelemaan Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu. Alkuteos Duel on vuodelta 1891 ja sijoittuu Krimin niemimaalle. Sen suomensi Juhani Konkka vuonna 1960 (Kariston klassillinen kirjasto). Muistelen että Krimillä on ollut kirjailijoiden ja muun kulttuuriväen sanatorioita - siis kylpylöitä ja muita lepokoteja - koska ilmanala oli välimerellinen ja sitä suositeltiin muun muassa tuberkuloosin hoitoon. Siihen taas Tšehov kuoli, ilmastonmuutos ei auttanut.
Lermontov on kyllä kiinnostava tapaus. En muista aikoihin lukeneeni ketään runoilijaa, joka hyvin tarkkaan kuvaa elämää runomuodossa ja näin intensiivisesti. Tsaarinajan Venäjä ei tuntunut paljon poikkeavan myöhemmästä venäläisen kulttuuriväen elämästä. Lermontovin ensimmäinen runoelma, Poeetan surma, levisi kädestä käteen niin kuin paljon myöhempi kädestä käteen leviävä runous, samizdat, esimerkiksi Ahmatovan ja Brodskin runous 1960-luvulla.
Niitä runoja kulkeutui myös Suomeen niihin aikoihin ja heidän runoutensa tunnettiin. Muistan jonkun myöhäisen, ehkä 1960-luvulta, televisio-haastattelun, jossa kysyttiin Ahmatovalta miten julkaiseminen sujuu. Hän hymyili vähän vinosti ja sanoi että hyvin. Siinä oli koko haastattelu, joka kertoi enemmän kuin sanat Neuvostoliiton olemassaolon aikana.
Tšehov sen sijaan äityy kuvailemaan toista mahdollisen kaksintaistelun osapuolta:
”Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus…Despootit ovat aina olleet kuvittelijoita. Ymmärrän mainiosti häntä, veikkoseni. Pidän häntä arvossa enkä kiellä hänen merkitystään; hänen kaltaistensa varassa maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma annettaisiin hallittavaksi ainoastaan sellaisille kuin me, niin kaikessa hyvyydessämme ja autuaissa tarkoituksissamme tekisimme siitä saman kuin kärpäset tuosta maalauksesta. Niin.” (s. 95)
Tuota sitaattia sietää miettiä. Oliko kaksintaisteluilla suurikin merkitys venäläisessä mielenmaisemassa? Despoottien ja tavallisen kansan välissä oli sitten joitakin kauppiaita ja kenties joitakin runoilijoitakin, jotka ihmettelivät mitä oikeastaan on tekeillä. Krimillä oli tarkoitus hoitaa terveyttä. Mutta vaikuttaa siltä, että despoottien ja kansan välinen suhde oli häilyvä.
 | |
| Lermontov-runokirjan aukeama |
En yhtään tiedä keitä ovat olleet Krimin alkuperäiset asukkaat. Olivatko he kenties niitä Krimin tataareita, joita tsaarit ja komissaarit aina välillä ajoivat pois? Ja keitä he sitten olivat? Sitä paitsi miksi heidät oli ajettava pois?
Elämä tuntuu olleen levotonta. Eikä se nykyään ole yhtään vähemmän levotonta. Eikä levottomuus ole sitä paitsi pelkästään Venäjän ihmisten ominaisuus. Myös eläimet voivat olla levottomia, ainakin suhteellisen nuoret kissat. Niillä on paljon temppuja mielessään.
