Kauppaan
mennessä kuului jo kaukaa lokkien kirkuna. Katsoin olivatko ne
yläpuolella. Usein ne tappelevat lentäessään keskenään jostain
suupalasta. Yleinen ihmisten roskaamisinto näkyy lintujen
käytöksessä.
Varmaan
lokit osaisivat myös kalastaa, mutta nyt riittää ruokaa muutenkin.
Muistan lukeneeni lokeista, joiden munat pehmeäkuorisina
rusentuivat. Ja jos munista tulisikin poikasia, ne joutuisivat
kasvamaan roskaruualla.
Lokeilla
on selvästi omat yhteisönsä. Talven jääkiekkokaukalon paikalla
istui tänään äänekäs lokkiseurue keskustelemassa. Niitä oli
neljä. Ne seisoivat siinä nokikkain. Vaikutti kokoukselta, yksi
kerrallaan piti puheenvuoron. Puheenvuoron pitäjä nosti päätään
ja motkotti, ääni diskantin puolella. Vieressä olija jatkoi
samalla äänenkorkeudella ja painotuksella. Se oli ketju. Kokous oli
laillinen ja päätösvaltainen: kukaan ei nokkinut ketään. Saati
sitten tapellut, niin kuin tapahtuu ihmisten parlamenteissa.
Eläimet,
niiden mukana ihmiset, tuskin tekevät mitään turhaan.
Lokkikokouksella oli syynsä. Arvuuteltiin kosiorituaalia, mutta
sitten ajateltiin että eivät vaikuttaneet intohimoisilta. Ehkä se
oli lokkien maanmittareiden kokous? Tai järjestäytymiskokous?
Kun
lähdin kauemmaksi kävelemään, tajusin että lokkeja on hirveän
paljon. Joutsenet olivat häipyneet. Ehkä ne olivat vain käyneet
lyhyesti katselemassa maisemia ja menivät takaisin Söderfjärdeniin,
jossa on ehkä viimekesäistä viljaa vielä jäljellä. En muista
että olisin nähnyt niin paljon lokkeja siinä merenlahdella ennen.
Ehkä lokit eivät pitäneet joutsenista maisemassaan?
Jos
meillä alkaa näkyä ilmaston lämpeneminen myös lintulajistossa?
Uusi laji olisi oppinut kokoustekniikkaa jossain Suomenlahden
eteläpuolella.
Ystävä
lähetti jo aikaa sitten John
Williamsin romaanin nimeltä Stoner.
Olen lukenut sitä aivan kaikessa rauhassa. Jos en ollut rauhallinen,
niin sen lukeminen on rauhoittanut. Opus on englanninkielinen. Olen
ehkä pitänyt sen verran paljon meteliä alkukielellä lukemisesta,
että ystävät ystävällisesti lähettävät niitä alkukielisinä,
silloin kun arvelevat löytävänsä minussa kiitollisen yleisön.
Kiitos!
Kirjassa
on pitkä alkupuhe ja sitten myös jälkikirjoitus. Ei ole aivan
tavallista että yliopistomies kirjoittaa fiktiota aiheena
yliopistoelämä ja kirjallisuuden opettaminen. Sitten on tekstiä
professorin yksityiselämästäkin vielä. Kirjassa oli ilahduttavaa
sen kaunis ja selvä englanti.
Rupesin
miettimään kuka toinen englantilaisen kielialueen kirjailija on
kirjoittanut opettamisesta, on niitä. John
Updiken kirja Kentauri
kertoo opettamisen surkeudesta jossain päin Uutta Englantia. Sen
kirjan käännekohta on, kun koulun opettajaa ammutaan kesken tunnin
jousipyssyllä. Osui akilles-jänteeseen.
Updike
tuli mieleen kun luin Michael Mooren
uusimmasta dokumentista, joka käsittelee muun muassa suomalaista
koulua. Moore kävi kuvaamassa elokuvaa jossain päin Vantaata.
Hänelle kerrottiin uuden Suomen hallituksen suunnitelmista supistaa
koulutusta päiväkodeista yliopistoihin. Lehden ison otsikon mukaan
Moore käski ottaa hallitukselta sakset pois. Helppohan sitä on
vieraan käskeä.
Williams
kertoo professorien välisistä suhteista. Kilpailu oppilaista tai
ylipäänsä resursseista voi äityä patologiseksi joskus.
Kirjailija käyttää konflikteja kuvatakseen päähenkilön,
Stonerin elämää ja sitä, millaisia reunaehtoja tällä
professorilla on ollut. Williamsin romaanissa on hyvä dramaturgia,
tapahtumat perustellaan.
Tavallaan
kertomus on amerikkalaista unelmaa. Köyhän viljelijän ainoa lapsi
päästetään ulos maatilalta opiskelemaan. Poika lähtee tietämättä
mihin lähtee: maanviljelyskodin ja yliopistokaupungin välillä on
iso ero. Stoner ei lopulta tahdo hukata aikaa edes sotimiseen, koska
hän tahtoo opiskella. Stoner on periksiantamattomuuden perikuva,
sisukas.
Williams
on kirjoittanut elävän kuvauksen amerikkalaisesta yliopistoelämästä
1930-50-luvuilla. Updiken tulin maininneeksi, hänen tavassaan kertoa
on muutenkin jotain samaa kuin Williamsin. Lukija ei kompastu
kieleen, se on selkeää eikä siinä ole turhia juoksutuksia.
Joku
kirjoitti Stonerista että se on likipitäen täydellinen romaani.
Niin se onkin. Sellaisen kirjan ominaisuus on se, että se ei ime
puoleensa mitenkään vastustamattomasti, ei tunkeile. Siitä tulee
kirjaystävä, jonka luo mennä kuin astuisi tutun ihmisen asuntoon
ja kuuntelisi tarinaa jokapäiväisestä kamppailusta tulla
paremmaksi siinä minkä tekee parhaiten. Ei kuka tahansa
kirjallisuudesta pitävä ja sitä opiskellut ihminen opi ikinä
opettamaan niin että tuntisi opin menevän perille. Williams antaa
Stonerin tuntea syvää tyydytystä työstään. Olen kuullut, että
amerikkalaisissa yliopistoissa voi olla kokonaisten ikäluokkien
seuraamia luennoitsijoita, jotka ovat suosittuja siksikin, että he
vaativat opiskelijoilta kuria ajatteluun.
Olen
itse tavannut kaikissa koulutukseni vaiheissa esimerkillisiä
opettajia. Mutta en juuri nyt muista yhtään kasvattajaa, joka olisi
jättänyt jäljeksi elämästään itsereflektion, ainakaan näin
monimuotoista, kokonaisen romaanin mittaista. Williamsin päähenkilö
onnistui elämässään. John Updiken Kentauri ei onnistunut eikä
sekään ole harvinaista. Ivy League-huippuyliopistot ovat asia
erikseen. John Williamsin työpaikka kymmenien vuosien ajan oli
Denverin yliopisto.
Luin
ensin kirjan fiktio-osuuden läpi ja vasta sen jälkeen kirjailija
John McGahernin
alkupuheen vuodelta 2002 ja loppuun sijoitetun kirjeenvaihdon John
Williamsin ja hänen kirjallisen agenttinsa Marie
Rodellin välillä. Lahjaksi saamani
kappale tätä teosta on viime vuoden 50-vuotisjuhlajulkaisu
Stonerista, kustantajana on ollut New
York Rewiev of Books, kirjallinen
julkaisija, jonka aikakauslehteä kannattaa seurata muutenkin.
On
harvinaista herkkua saada lukea kirjaa, jonka syntyvaiheista saa
tällä tavoin tietoa enemmän kuin mitä kirjoista yleensä saa.
Williams ei ole kirjoittanut omaelämänkerrallista teosta, vaan
fiktion. Kirjallisen muodon saa minusta hienosti yhden kasvattajan
ura. Tällä kasvattajalla on eettinen näkemys, Stoner on
korkeamoraalinen ihminen. Se tekee kirjasta myös jollain tavoin
harvinaisen. Sen voi nähdä usuttavan ihmisiä parempaan elämään.
Ihmisestä voi tulla humanisti melkein sattumalta, niin kuin
Williamsin päähenkilö Stonerille kävi: sattui opettajaksi
ihminen, jonka mielestä Stonerin pitäisi päästä jatkamaan
opintojaan. Opettajat ovat inhimillinen ketju.
Kirja
ei ole millään tavoin julistava, vaan enemmänkin yleistä
kirjallisuuden suuntausta, behavioristista, noudattava
kertomakirjallisuuden opus, joka kertoo yhden mahdollisen elämän ja
sen sisällä myös Yhdysvaltojen lähihistoriasta paljon oleellista.
Muutokset
ovat olleet Yhdysvalloissakin isoja. Ajattelen kirjaa lukiessani että
maailmamme on perustaltaan samanlainen. Kirjan maailma on mennyttä
sillä tavalla, että aivan Stonerin maailman kaltaista ei ole enää
missään. Joku Amerikassa oli arvellut, että Williamsin kirja
olisi tarpeen myös nyt, puoli vuosisataa kirjoittamisensa jälkeen.
En muista lukeneeni kirjasta vuonna 1965.
Tänään
lokkeja oli räntäsateen keskellä enää kolme. Ehkä meneillään
oli neuvonpito siitä, että hirveistä keliolosuhteista pitäisi
ehkä peruuttaa takaisin etelämmäs. Toivotan niille hyvää onnea
ja sidon hupun tiiviimmin kiinni ettei vihainen tuuli puhalla sitä
pois.