Lokkien kissanpäivät

Kauppaan mennessä kuului jo kaukaa lokkien kirkuna. Katsoin olivatko ne yläpuolella. Usein ne tappelevat lentäessään keskenään jostain suupalasta. Yleinen ihmisten roskaamisinto näkyy lintujen käytöksessä.

Varmaan lokit osaisivat myös kalastaa, mutta nyt riittää ruokaa muutenkin. Muistan lukeneeni lokeista, joiden munat pehmeäkuorisina rusentuivat. Ja jos munista tulisikin poikasia, ne joutuisivat kasvamaan roskaruualla.

Lokeilla on selvästi omat yhteisönsä. Talven jääkiekkokaukalon paikalla istui tänään äänekäs lokkiseurue keskustelemassa. Niitä oli neljä. Ne seisoivat siinä nokikkain. Vaikutti kokoukselta, yksi kerrallaan piti puheenvuoron. Puheenvuoron pitäjä nosti päätään ja motkotti, ääni diskantin puolella. Vieressä olija jatkoi samalla äänenkorkeudella ja painotuksella. Se oli ketju. Kokous oli laillinen ja päätösvaltainen: kukaan ei nokkinut ketään. Saati sitten tapellut, niin kuin tapahtuu ihmisten parlamenteissa.

Eläimet, niiden mukana ihmiset, tuskin tekevät mitään turhaan. Lokkikokouksella oli syynsä. Arvuuteltiin kosiorituaalia, mutta sitten ajateltiin että eivät vaikuttaneet intohimoisilta. Ehkä se oli lokkien maanmittareiden kokous? Tai järjestäytymiskokous?

Kun lähdin kauemmaksi kävelemään, tajusin että lokkeja on hirveän paljon. Joutsenet olivat häipyneet. Ehkä ne olivat vain käyneet lyhyesti katselemassa maisemia ja menivät takaisin Söderfjärdeniin, jossa on ehkä viimekesäistä viljaa vielä jäljellä. En muista että olisin nähnyt niin paljon lokkeja siinä merenlahdella ennen. Ehkä lokit eivät pitäneet joutsenista maisemassaan?

Jos meillä alkaa näkyä ilmaston lämpeneminen myös lintulajistossa? Uusi laji olisi oppinut kokoustekniikkaa jossain Suomenlahden eteläpuolella.

Ystävä lähetti jo aikaa sitten John Williamsin romaanin nimeltä Stoner. Olen lukenut sitä aivan kaikessa rauhassa. Jos en ollut rauhallinen, niin sen lukeminen on rauhoittanut. Opus on englanninkielinen. Olen ehkä pitänyt sen verran paljon meteliä alkukielellä lukemisesta, että ystävät ystävällisesti lähettävät niitä alkukielisinä, silloin kun arvelevat löytävänsä minussa kiitollisen yleisön. Kiitos!

Kirjassa on pitkä alkupuhe ja sitten myös jälkikirjoitus. Ei ole aivan tavallista että yliopistomies kirjoittaa fiktiota aiheena yliopistoelämä ja kirjallisuuden opettaminen. Sitten on tekstiä professorin yksityiselämästäkin vielä. Kirjassa oli ilahduttavaa sen kaunis ja selvä englanti.

Rupesin miettimään kuka toinen englantilaisen kielialueen kirjailija on kirjoittanut opettamisesta, on niitä. John Updiken kirja Kentauri kertoo opettamisen surkeudesta jossain päin Uutta Englantia. Sen kirjan käännekohta on, kun koulun opettajaa ammutaan kesken tunnin jousipyssyllä. Osui akilles-jänteeseen.

Updike tuli mieleen kun luin Michael Mooren uusimmasta dokumentista, joka käsittelee muun muassa suomalaista koulua. Moore kävi kuvaamassa elokuvaa jossain päin Vantaata. Hänelle kerrottiin uuden Suomen hallituksen suunnitelmista supistaa koulutusta päiväkodeista yliopistoihin. Lehden ison otsikon mukaan Moore käski ottaa hallitukselta sakset pois. Helppohan sitä on vieraan käskeä.

Williams kertoo professorien välisistä suhteista. Kilpailu oppilaista tai ylipäänsä resursseista voi äityä patologiseksi joskus. Kirjailija käyttää konflikteja kuvatakseen päähenkilön, Stonerin elämää ja sitä, millaisia reunaehtoja tällä professorilla on ollut. Williamsin romaanissa on hyvä dramaturgia, tapahtumat perustellaan.

Tavallaan kertomus on amerikkalaista unelmaa. Köyhän viljelijän ainoa lapsi päästetään ulos maatilalta opiskelemaan. Poika lähtee tietämättä mihin lähtee: maanviljelyskodin ja yliopistokaupungin välillä on iso ero. Stoner ei lopulta tahdo hukata aikaa edes sotimiseen, koska hän tahtoo opiskella. Stoner on periksiantamattomuuden perikuva, sisukas.

Williams on kirjoittanut elävän kuvauksen amerikkalaisesta yliopistoelämästä 1930-50-luvuilla. Updiken tulin maininneeksi, hänen tavassaan kertoa on muutenkin jotain samaa kuin Williamsin. Lukija ei kompastu kieleen, se on selkeää eikä siinä ole turhia juoksutuksia.

Joku kirjoitti Stonerista että se on likipitäen täydellinen romaani. Niin se onkin. Sellaisen kirjan ominaisuus on se, että se ei ime puoleensa mitenkään vastustamattomasti, ei tunkeile. Siitä tulee kirjaystävä, jonka luo mennä kuin astuisi tutun ihmisen asuntoon ja kuuntelisi tarinaa jokapäiväisestä kamppailusta tulla paremmaksi siinä minkä tekee parhaiten. Ei kuka tahansa kirjallisuudesta pitävä ja sitä opiskellut ihminen opi ikinä opettamaan niin että tuntisi opin menevän perille. Williams antaa Stonerin tuntea syvää tyydytystä työstään. Olen kuullut, että amerikkalaisissa yliopistoissa voi olla kokonaisten ikäluokkien seuraamia luennoitsijoita, jotka ovat suosittuja siksikin, että he vaativat opiskelijoilta kuria ajatteluun.

Olen itse tavannut kaikissa koulutukseni vaiheissa esimerkillisiä opettajia. Mutta en juuri nyt muista yhtään kasvattajaa, joka olisi jättänyt jäljeksi elämästään itsereflektion, ainakaan näin monimuotoista, kokonaisen romaanin mittaista. Williamsin päähenkilö onnistui elämässään. John Updiken Kentauri ei onnistunut eikä sekään ole harvinaista. Ivy League-huippuyliopistot ovat asia erikseen. John Williamsin työpaikka kymmenien vuosien ajan oli Denverin yliopisto.

Luin ensin kirjan fiktio-osuuden läpi ja vasta sen jälkeen kirjailija John McGahernin alkupuheen vuodelta 2002 ja loppuun sijoitetun kirjeenvaihdon John Williamsin ja hänen kirjallisen agenttinsa Marie Rodellin välillä. Lahjaksi saamani kappale tätä teosta on viime vuoden 50-vuotisjuhlajulkaisu Stonerista, kustantajana on ollut New York Rewiev of Books, kirjallinen julkaisija, jonka aikakauslehteä kannattaa seurata muutenkin.

On harvinaista herkkua saada lukea kirjaa, jonka syntyvaiheista saa tällä tavoin tietoa enemmän kuin mitä kirjoista yleensä saa. Williams ei ole kirjoittanut omaelämänkerrallista teosta, vaan fiktion. Kirjallisen muodon saa minusta hienosti yhden kasvattajan ura. Tällä kasvattajalla on eettinen näkemys, Stoner on korkeamoraalinen ihminen. Se tekee kirjasta myös jollain tavoin harvinaisen. Sen voi nähdä usuttavan ihmisiä parempaan elämään. Ihmisestä voi tulla humanisti melkein sattumalta, niin kuin Williamsin päähenkilö Stonerille kävi: sattui opettajaksi ihminen, jonka mielestä Stonerin pitäisi päästä jatkamaan opintojaan. Opettajat ovat inhimillinen ketju.

Kirja ei ole millään tavoin julistava, vaan enemmänkin yleistä kirjallisuuden suuntausta, behavioristista, noudattava kertomakirjallisuuden opus, joka kertoo yhden mahdollisen elämän ja sen sisällä myös Yhdysvaltojen lähihistoriasta paljon oleellista.

Muutokset ovat olleet Yhdysvalloissakin isoja. Ajattelen kirjaa lukiessani että maailmamme on perustaltaan samanlainen. Kirjan maailma on mennyttä sillä tavalla, että aivan Stonerin maailman kaltaista ei ole enää missään. Joku Amerikassa oli arvellut, että Williamsin kirja olisi tarpeen myös nyt, puoli vuosisataa kirjoittamisensa jälkeen. En muista lukeneeni kirjasta vuonna 1965.

Tänään lokkeja oli räntäsateen keskellä enää kolme. Ehkä meneillään oli neuvonpito siitä, että hirveistä keliolosuhteista pitäisi ehkä peruuttaa takaisin etelämmäs. Toivotan niille hyvää onnea ja sidon hupun tiiviimmin kiinni ettei vihainen tuuli puhalla sitä pois.

Korkea ja matala

En jaksa roskaa. Roskaa voi olla aivan missä vain. Mitä väsyneempi olen sitä vihaisemmaksi tulen siitä, mitä minulle yritetään syöttää. Yritystä voi olla kirjoissa, elokuvissa, joku voi jopa netissä syöttää moskaa ja mitä korkealentoisin tavoin, mutta sen vain jotenkin näkee läpi.

Olen saanut lapsena perusteellisen taidekasvatuksen, johon kuului teatteri, konsertit ja taidenäyttelyt. Kasvatuksesta puuttui (joiltain osin) niin kutsuttu todellinen elämä ja se olikin vähän hankalampi asia. Kulttuurikasvatus on muuten yksinkertaista. Lapsi oppii tietynlaisen mallin ja sen läpi tulee kohtalokkaasti nähneeksi lopun elämänsä.

Jouduin lukemaan pikkuveljelle ja -siskolle kaikkea mahdollista. Sitten kun lapsille oli varaa tilata lehtiä, niin yhteisesti tuli Aku Ankka, veljelle Korkkarit ja minulle vähän myöhemmin Kaarina Helakisan toimittama Nasta-nuorisolehti. Ehkä siskolla ei ollut toivomuksia tai ehkä hänelle riittivät Carl Barksin piirtämät sarjakuvat.

Ääneen lukeminen oli opettavaista, koska siinä oppi varsinkin noiden pentujen kysymyksistä. Hyvin samanlaista oli lukea lapsenlapsille. Olisi hauskaa jos kaikki, aikuiset ja lapset kerääntyisivät ennen nukkumaanmenoa kuuntelemaan kun joku lukee. Iällä ei olisi väliä, eikä silläkään jos vanhin alkaa kuorsata ja pienimpiä kannetaan sänkyihinsä. Luetusta keskustelu pitäisi ehdottomasti sallia myös.

Taidan kirjoittaa lehdistä sitä varten, että ne vertautuvat roskaan jollain hämärällä tavalla. Ne ovat selviä ja yksinkertaisia tarinoita elämästä, menneestä, kuvitellusta tai tulevastakin, avaruus- ja ufoaiheitakin olen jossain nähnyt. Ufo-juttujen on täytynyt olla lähinnä amerikkalaista materiaalia. Lukeminen ja mielikuvituksen laukkaaminen jonkun ääntä kuuntelemalla oli fantastista, kuunnelmia tuli radiosta. No, lukemiset olivat fantasiaa samalla tavalla.

Televisiossa alkoi ruotsalainen tai tanskalainen sarja, jossa pienellä paikkakunnalla varastetaan lapsia ja sitten ne lapset oppivat kasvattamaan juuria ja niistä tulee ehkä vähän niin kuin pimeässä kasvavaa jäkälää tai sammalta syvällä maan sisällä. Tai sellaista voi arvella. Sarjaa on ollut kaksi kertaa ja kerrankin se ei tunnu aivan täysin hoopolta. Ehkä 1950-luvun tarinat olivat lapsellisempia?

Kun olin nuori, ruvettiin kaikenlaisia lukemistoja julkaisemaan Oulussa kustantamossa joka oli muistaakseni nimeltään Kolmio-kirja. Tunsin joitain ihmisiä jotka suomensivat joihinkin lukemistoihin tarinoita, myöhemmin olen kuullut että jotkut oikeat kirjailijat kirjoittivat hengenpitimikseen niihin tarinoita. Osasin kieliä koulun jäljiltä niin kehnosti, että ei tullut mieleenikään edes yrittää, vaikka opiskellessa olisi tarvittu kaikki raha. Yksi opiskelukaveri kertoi luottamuksellisesti vuosia jälkeenpäin, että kyllä hän keksi täyttää ne aukkopaikat, joissa aivojen kielikeskus löi tyhjää.

Samoihin aikoihin Kolmio-kirjojen kanssa ja vissiin jo vähän aiemmin alkoi ilmestyä salapoliisikirjasarjoja, yksi oli nimeltään SaPo, mutta oli niitä sitten muitakin. Isä rakasti dekkareita jostain syystä todella paljon ja Agatha Christietä ja muita 1950-luvun rikoskirjailijoita tuli luetuksi kesämökillä kynttilän ja öljylampun valossa silmät ristissä. Huomionarvoista oli, että salapoliisikirjat eivät saaneet tilaa talvikodin kirjahyllyissä.

Suomenope oli sitä mieltä että ne ovat erityisen vahingollisia kirjoja, koska ne saattavat muuttaa moraalia kehnommaksi. Mika Waltari tiettävästi kirjoitti joihinkin viihdelukemistoihin 1930-luvulla, mutta salanimillä. Nyt epäilen että suomenope tiesi paheellisesta rahanansaitsemistavasta, vaikka hän ei puhunut Waltarista sanaakaan. Siitä on saattanut lähteä myös kirjailijan maine lähinnä historiallisten viihderomaanien kirjoittajana. Siis tuosta kirjailijan paheesta.

On näistä tullut varmaan jo liuta opinnäytetöitäkin erilaisista julkaisuista, siis painetuista. Mutta kun otetaan mukaan elokuva, sarjat telkkarissa, netti ja esimerkiksi YouTube, niin siellä on tietenkin vaikka mitä.

Sitten on vielä se kuuluisa hyvä maku. Yksi ystävä välitti käsiinsä saaman lyhyen videon, jonka oli tuottanut firma nimeltä Visit Finland. Siinä kolme neitoa haahuili kesäyössä jossain Kolilla tai missä lie ja esitti jotain todella eksoottista keskiyön valon rituaalia (White Light Magic tms.), jollaista ei kyllä täällä ole ikinä ollut. Ei meillä ole magiaa eikä rituaaleja lukuun ottamatta virallisia kirkkoja ja niiden omituisuuksia, jos jotain on niin se on täällä kyllä aika marginaalista. Kun tutkin asiaa, niin löysin taustalta semmoisen kuin Team Finland-firman, ellei se ole yhteistyökumppani, siis tasaveroinen. Jostain syystä tästä on ollut keskustelua viime aikoina.

En tiedä mistä on kysymys, mutta varmasti siitä kuuluisasta maabrändin kehittämisestä. Matkailuvideoita on ehkä syytä olla, mutta olisi hauska nähdä nykyajan pakanismista kiinnostunut turisti kuljeksimassa Kolin rinteitä toivossa löytää edes pienen harsonrepaleen suomalaisneitojen hamosista, jotka ovat totta kai läpinäkyviä ja lopuksi neidot riisuvat nekin yltään.

Turisti on ilman muuta joku ylensyönyt, sillä on tapana heilutella luottokorttejaan köyhässä maassa. Epäilemättä hän oli myös ymmärtänyt asian niin, että Suomi-neidoilla on – kun ollaan täällä Siperian laitamilla – omalaatuinen tapansa harjoittaa prostituutiota. Ihan turistin sukupuolesta riippumatta.

En ole ikinä ymmärtänyt, mikä voisi olla brändäystä saati että mistä syystä. Ei ole tarpeenkaan ymmärtää koska video ei ollut tarkoitettu suomalaisille. Toivoisin että ne Mika Waltarin hömppäkirjat käännetään mitä pikimmin maailman kielille ja turistit saavat kulttuuriset kompanssinsa siltä suunnalta. Luotan kaikesta huolimatta siihen enemmän kuin kolmen magiaan viehättyneen neidon näytökseen. Olen epäluuloinen senkin vuoksi että uuspakanismin käytön, tämän uskomattoman ihanan neronleimauksen, käsikirjoittajaa ei mainita. Sehän voisi olla työoikeudellinen kysymys tai jollain lailla koskea tekijänoikeuttakin.

Kenellä mahtaa olla copyright Suomen brändiin? Ulkomaalainen ystäväni sanoi että Suomi-video on campiä. Olin unohtanut koko termin. Sitä taidettiin käyttää joskus 1980-luvulla täällä.

Initiaatio

Voisin olla ehkä omassa kesäkodossa jos.

Josseja kertyy vuosi vuodelta yhtä enemmän. Vastarannalta on ruvettu hakkaamaan metsää pois. Se tarkoittaa jonkun pikkutilan sukupolvenvaihdosta. Vanhaisäntä tai emäntä ovat olleet sitä mieltä, että niin kallioista ja soista paikkaa ei kannata ruveta perkaamaan.

Nuoremmat ajattelevat, että rahat pois, koska maailmanloppu on tulossa joka tapauksessa.

Käsitykseni ihmisten kouluttautumisesta, koulutuksesta, siihen kykenevyydestä, opettajuudesta on pessimistinen. Olen sitä mieltä että maailma säästyäkseen tarvitsee koulutusta. Tarvitaan filosofiaa ja biologiaa, tarvitaan taideaineita ja käsitöitä. Saha ja kirves, kankaankudonta, kutominen, kaikenlainen tarpeellinen työ pitää oppia. Ennen kaikkea on osattava ajatella, ja ihan itse.

Mutta se vastarannan puuhastelu on ainutta, mitä ainoastaan voi odottaa. Sehän on jonkun muun omistama alue. Jos jonkun muun omistaman hiilinielun eli metsän suhteen tapahtuu jotain, niin sille ei kukaan voi mitään, vaikka kohta kuollaan kaikki. Ei ole virastoa joka vastustaisi omistamisen väärinkäyttöä. Olen tyytyväinen, jos olen väärässä.

On vaikea nähdä vastarannan kasvatuspyrkimyksiä tai niiden hedelmiä. Minusta pitäisi olla silleen jättämistä ja paljon enemmän.

Minä elän siis itselleni tarpeellista elämää, eikä muu ole mahdollista. Se tarkoittaa tänä kesänä erityisesti runoja. On ällistyttävää kuinka moni lähipiirissä, siis siinä jonka olen kokenut itselleni läheisiksi vuosikymmenien myötä, kirjoittaa runoja.

Vaikka:

Istun kivelle.

Aika menee läpi.

Tuuli vie meren.

(Keijo Nevaranta: Rajakivet. Non Art Books 2008)

Tapasin Keijon junassa matkalla mökille. Hän oli menossa tapaamaan jotakuta yhteisöä vähän kauemmaksi. On mahdollista että hän muuttaa pois Pohjanmaalta. Hän tahtoi kuvan meidän mietiskelypaikastamme, jota ei ole enää. Siinä kasvaa nyt heinää, sammalta ja mansikoita, niin kuin pitkin niityn pohjaa. Söin ne mansikat.

En ole pätevä arvioimaan runoja. Mutta niiden arvioimispätevyyttä ei kukaan enää pyydäkään. Runous on henkilökohtaista ihan samoin kuin oma elämäni on. Jossain vaiheessa sitä elämää en ajatellut sitä erityisen henkilökohtaisena, enkä tarkemmin miettiessäni voi sanoa niin nytkään. Vieläkään. Koskaan. Loppujen lopuksi täysin henkilökohtaisia ovat vain syntyminen, rakkaus ja kuolema. En tiedä ovatko nekään henkilökohtaisia, koska ne koskettavat jokaista ihmistä.

Parasta on ollut kuulua moniin ryhmiin. On ollut suku, perhe, toinenkin perhe, ystävät, kommuunit, yritys elää yhdessä vaikka kuinka kauan. Tuntui oudolta että kaikkien kanssa eläminen ei olekaan mahdollista. Ihmiset muuttuvat. Suku otti torjuvan kannan.

Ihmiset pysyvät samoina kuin lapsinakin. Eivät he perustaltaan muutu. Noitalinna Huraa lauloi: ”Pysy aina pikkuveljenä, älä koskaan aikuistu, ei tämä talo enempää aikuisia tarvitse.”, se tarkoitti kaiken yli käyvää järkevyyttä, sitä että hetkeäkään ei voinut tuhlata turhaan, ei mihinkään typerehtimiseen. Aikuiset hallitsevat, tai aikuisuus, joka on joskus jonkun kiveen hakkaama määritelmä.

Kysykää vaikka keltä kunnialliselta aikuiselta niin he kyllä tietävät. Eivät ehkä välttämättä osaa tietämistään sanoa, mutta ilmoittavat kyllä heti tarpeen tullen missä ja minkä vuoksi kaikki muut ovat aina olleet väärässä. Myös se jonka kanssa ovat puheissa kulloinkin.

Että ei saa olla lapsi, ei saa koskaan jäädä lapseksi. Mitä se on? Rippikoulussa vaadittiin vastaamaan Vähäkatekismuksen määräyksiin. Oli osattava ne ulkoa. Sitten sen oppimisen jälkeen oli lupa mennä tansseihin. Minä en mennyt. Tai menin joskus, monta vuotta myöhemmin, mutta se ei kuulu tähän katekismus-asiaan.

Myrsky puhkesi vasta monen hellepäivän jälkeen. Sitä ennen kukat saattoivat elellä rauhassa ihmisistäkin piittaamatta aivan niin kuin tahtoivat. Mutta vastarannalta näkyvät aukot, ne ovat totta. Samoin oma niittymme, joka kukoistaa ja jossa perhoset ja kaikenmaailman ötökät viihtyvät. Kaikki vain on.

Jo ajateltu

Minulla on täysi vapaus valita mitä ajattelen. Sitten minulla on myös täysi vapaus päättää mitä mahdollisilla syntyneillä mielenjuolahduksilla teen.

Mutta olen monesta syystä kuin mikäkin Buridanin aasi. Mitä ei saa sekoittaa Bileamin aasiin. Jos jotakuta kiinnostavat nämä aasit, niin ne löytyvät kyllä Raamatusta. Onhan siinä pirunmoinen kahlaaminen, mutta kyllä ne siellä ovat. Niiden olemus on aika lailla erilainen. Buridanin aasi on enemmän eläimellinen, Bileamin taas suorastaan pyhä.

Mitä tulee Raamatun lukemiseen, minun on suositeltava sitä koska se on komea kertomus, tai kertomuksia limittäin, ja uusi Raamatun suomennos on kaunista kieltä. En käsitä miksi ihmiset eivät useammin käänny sen kirjan puoleen kun kuitenkin kuulutaan kristilliseen kulttuuripiiriin, aivan selvästi, kirkkoihin kuuluvat yhtä paljon kuin kuulumattomat. No, judeokristillisislamilaiseen, en usko että kellään tähän laajempaan piiriin kuuluvista on paljon ongelmia toistensa ymmärtämisessä. Siis loppujen lopuksi, kun otetaan pinnalta pois fundamentalismit.

Mietitytti että mitä olemisesta ajattelee joku muu ja löysin The Guardianin viikonlopun kirjallisuussivut, luin The Nationin feminismin päivitystä ja sitten luin Harpers-lehteä, jossa kerrottiin Guantanamon leirin Camp No:n salaisista kidutusriiteistä. 

R.D.Laing pukee yhden länsimaisen nykyihmisen olemassaolon ongelman kirjassaan Knots (1970) tällaiseksi:

Tuossa nätisti ympyrässä itseensä sulkeutuva katsomus siitä mitä ihmisellä voi olla. Kaikki on joka tapauksessa varastettua. Tässä kohden voisi väittää vastaan, että termi ”varastettu” on ehkä liioiteltua, ehkä se on kasvattaja-aikuisten vakuutus siitä, että oikeasti kukaan ihminen ei ole ansainnut mitään ja jos hänellä jotain on, niin se on tullut hänelle väärin perustein.

Luulisin että tuohon päättelyyn liittyvät ihmisten suosimat rikossarjat telkkarissa tai dekkareiden lukeminen mökillä, kun puita ei enää jaksa sille päivälle pilkkoa. Dekkareissa etsitään syyllistä. Se ei välttämättä ole varas, ellei sitten varkaana ajatella ihmistä, joka vie toisen elämän. Syy siihen varmasti on, mutta en tiedä löytyykö se Laingin kehittämästä ympyrästä.

Kun olin hoitamassa lapsia, iltalukemisena oli Stieg Larssonin kirja  Miehet jotka vihaavat naisia. Sen lukeminen oli tervanjuontia, koska se lähinnä käsitteli miljoonaomaisuuksia hamuavia ihmisiä ja niiden veristä sotaa keskenään. Kun dekkarista on kyse, niin veristä ihan kirjaimellisesti.

Tässäkin on siis kyse varastamisesta. Mihin joutuu ihminen joka ei ole ansainnut mitään?  Raamatun vastaus on armo, mutta harva tätä maallista elämää tallustava sellaista on ikinä kohdannut, joten useimmat varmasti ohittavat sen reagoimatta. Laing etsii kirjassaan Knots jonkinlaisia vastauksia näihin kysymyksiin, mutta vastausten pitää tulla lukijalta. 

Kunnon psykiatrina hän ei tarjoa niitä itse. Eikä ole tarpeenkaan. En ole ehtinyt lukea Kropotkin-elämänkertaa, jossa käsitellään anarkismin historiaa, mutta tiedän siitä filosofiasta sen verran kuin on tarpeen, luultavasti. Anarkistit jauhautuivat ulos Venäjältä jo ennen kuin Trotski. Yksi yksinkertainen maksiimi on: ”Omistaminen on varkautta”. Sen sanoi kyllä ranskalainen Proudhon.

Jos niin kutsuttu pieni ihminen rupeaisi miettimään tarkemmin anarkismin päädoktriinin, eli itseohjautuvuuden ajatusta, niin todennäköisesti hän kyllä riemastuisi. Jos käsittäisi sen, että lukemalla, tutkimalla ja keskustelemalla pääsee hyvin pitkälle ja jopa siihen asti että on oman elämänsä herra ja valtias.

Tuo varastamisen ympyrä voi kuvata myös riippuvuutta. Nykyään käytetty termi läheisriippuvuus kuulostaa hölmöltä, suorastaan hölmöilyltä, koska edelleen yhteiskunnan peruspilari näyttää olevan perhe. Eikä siinä ole suuria muutoksia tapahtunut sitten metsästäjä-keräilijä-kulttuurin, joka olisi ekologisin olemisen paras malli.

(Kuva: The Nation, New York 1970)

Naiset ovat olleet kotiluolassa hoitamassa lapsia, opettelemassa keramiikan tekemistä, aloittaneet puhumisen kun oli tarpeen opettaa lapset ruuan keräämiseen ympäristöstä, opettaneet kieltä miehelle, joka oli vain örähdellyt siihen asti, ylipäänsä naiset ovat hoitaneet hengissäsäilymisen. 

Mies on ollut suuri metsästäjä ja aina poissa. Se jolla pelotellaan lapsia, että isä tulee ja pieksää jollet ole ihmisiksi.

Kliseitä riittää. Mutta evoluutio on oikeasti olemassa oleva asia ja sillä on syynsä, vaikka mutaatioiden säilymiseen seuraavissa sukupolvissa, jos mutantit ovat hengissä kauemmin ja tuottavat siten enemmän jälkikasvua. 

Eniten kaikissa näissä solmuissa minua häiritsee ihmisten loputon ja tavaton arvottamisen pyrky. Olen ruvennut pitämään ensyklopedisti-kirjailijoista, koska he tuottavat hirveästi päänvaivaa. Esimerkkeinä Günther Grass tai vaikkapa W.G. Sebald (täällä), sattumalta saksalaiselta kielialueelta kumpikin. Heitä ei voi ohittaa, koska he pirullisesti panevat lukijansa syöksymään historian, ekologian, kosmologian, kasvi- ja eläinopin, biologian, teknologian ja muiden vastaavien kirjojen kimppuun.

Netti on totta kai olemassa, mutta siihen ei voi valitettavasti täysin luottaa. Entä voiko tietokirjoihin täysin luottaa? En tiedä. Unettomuutta ei tuota tietämättömyys, mutta joskus se kamala ajatus että ei ehkä ehdi koskaan tutkia kaikkia tarvittavia asioita. 

Palatakseni R.D. Laingiin:

There is something the matter with me because I do not feel anything the matter with me.

Edit 22.3.2010. Kuvataiteilija, graafikko Timo Aarniala on kuollut. En ole tuntenut häntä henkilökohtaisesti mutta hänen luomansa uudenlainen grafiikka näkyy vieläkin tässä maassa. Hänen viimeiseksi tuotannokseen jäi tämä kirja. Eniten hänen työtään tuli ehkä näkemään kirjojen ja levyjen, etenkin Love-records-yhtiön,kansissa.