On siivottava kaappeja. Niissä on tavattoman paljon papereita täynnä merkintöjä. Muutamia paksuja täyteen ahdettuja käsikirjoitusnippuja, joissa on ykkösväli ja nekin täynnä punaisia merkintöjä.
Kesällä suurin osa menee vesipadan alle. Saa saunaa varten pesuveden.
Ella paukautti pianon kannen kiinni ja istui siinä pitkään ja hiljaa, kunnes ovikello soi. Niinhän sen pitikin soida.
Äh. Päätä särkee enkä tiedä pianon soitosta yhtään mitään paitsi että hienot yläluokkaiset tytöt sitä harrastavat. Kenen nimi muka voisi olla Ella?
Kuokka iskeytyi juureen joka oli aikuisen miehen ranteen paksuinen. Ja vielä ainakin 10 metriä jäljellä puutarhapenkin raivausta.
Tämä kaipaa dynamiittia yhtä paljon kuin se tuo kuusen juurikin.
Sitten voin unohtua ajattelemaan tuntemiani kuusia. Minun ei tarvitse kertoa niistä yhdellekään elävälle sielulle. Ei edes sitä salaisuutta, että menen metsään pukeutuneena kokonaan vihreisiin ja ruskeihin vaatteisiin, etteivät eläimet näkisi minua.
En kerro edes siitä että pukeudun juuri noin, että peikot ja menninkäiset eivät olisi minulle vihaisia. Olen kuullut että ne voivat purra.
Sitäkään kenenkään ei tarvitse tietää, että näin sillä tavoin kerran ilveksen. Se makasi kalliopaadelle ja nuoli itseään. En kyennyt liikahtamaankaan ainakaan 10 minuuttiin. Sitten ilves nosti korvansa pystyyn ja katseli ympärilleen. Kun seuraavan kerran kurkistin kalliota se oli hävinnyt.
Siis vain istun ja mietin omiani.
Tämä päivä on mennyt lukiessa. Aina joskus on tehtävä lukemisestaan merkintöjä.
On käytävä läpi lukemattomia alkuja ennen kuin voi edes ajatella että on jollain lailla omalla alueellaan, sellaisessa maastossa jossa osaa liikkua.
Saattaa käydä niin, että jos ei ole vuosiin liikkunut vanhassa kotomettässä, niin yllättäen kolot ja suurimmat kivet ovatkin siirtyneet paikoiltaan. Routa vääntää paikoiltaan isojakin juuria ja kivet paukahtavat kahtia.
Nyt kun kesä on muuttunut talveksi, selväksi vastakohdakseen, minulla on taas aikaa miettiä miten asiat ovat. Olisi hyvä jos tästä pääsisi suoraan metsään hiihtämään. Vuodenajoista riippumatta puiden puhe on parasta mitä on.
Kun lapsena laskin harjun lukkoja, pelotti joka kerta alasmennessä ei niinkään kaatuminen vaan se, että suksi menisi poikki eikä sitten olisi suksia ennen seuraavaa talvea. Paikatuilla suksilla on hankala mennä selvää latua pitkin.
Jos ajattelisin että vapaa on vain umpihanki, niin olisin yhtä lailla väärässä paikassa. Ladun vierestä voi upottaa kainaloihin asti ilman suksia. Jos siinä olisi kiven jättämä kolo, minua ei enää näkyisi, lumi putoaisi niskaan eikä minua enää olisi olemassa.
Löysin sen Hellaakosken hauen löytämän kävyn!
Sen josta Jyrinkoski jyrisi!
