Retroa 2

Kari Aronpuro törmää jostain syystä John Ruskiniin (Retro, s.64). Siinä tuli muistuma kesään 1960.

Äiti ja isä olivat matkustaneet Villa Lanteen Roomaan ja meidät lapset pantiin siivoamaan ullakkoa. Tarkemmin sanoen minut pantiin, pikkusisko ja -veli tekivät jotain muuta, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Siellä oli joku John Ruskinin kirja, suomeksi. Muistan että suurin osa siinä sahajauhoisessa ja pölyisessä ullakossa oli 1900-luvun alusta olevaa tavaraa. Lehtiä, almanakkoja, muutamia kirjoja, onnittelukortteja, nuorisoseuran pöytäkirjoja, joiden paikka ei kai pitäisi olla asumattomalla vintillä.

Vieressä oli isoäidin isän huone, josta oli tehty kotimuseo. En päässyt sinne koskaan oleilemaan. Sain kurkistaa vain ovelta. Se isoisoisä oli semmoinen josta olin kuullut, mutta en tiennyt millainen ihminen hän oli ollut. Oli saanut joskus oltermannin sauvan. Kukaan ei selittänyt mikä sellainen on ja miksi. Isoisoisä oli puuhannut osuuskauppaa ja -pankkia, jotka kummatkin olivat olemassa silloin vielä. Tuskin ovat enää. Pienillä kylillä pankkien pitäminen ei enää kannata. Eihän siellä sitä paitsi asu enää ketään.

Olin silloin täyttämässä seuraavassa kuussa 15 vuotta. Vanhemmat tulisivat kotiin ja mentäisiin mökille niin kuin yleensä mentiin.Tajusin jotain aivan selvää ajan kulumisesta.  Se kieli mitä oli käytetty 1900-luvun alussa ei ollut minun tuntemaani suomea. En oikein voinut kutsua sitä vanhaksikaan tai vääränlaiseksi, koska en ollut koskaan tavannut niitä ihmisiä, jotka olivat kirjoittaneet pöytäkirjoja ja lukeneet niitä muutamaa kirjaa, Genoveevan kehtolaulua esimerkiksi ja Ruskinia joka tuntui tylsältä. Nyt sellaisia voisi ehkä osata lukeakin. 

Aronpuro siteeraa siinä aiemmin, ennen John Ruskinia,  Vladimir Majakovskin runoelmaa nimeltä Hyvin!. Minulla sattuu olemaan se kirja runohyllyssäni. Sen on suomentanut A. Äikiä ja sen on kustantanut Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike Petroskoissa 1955. Aronpuro oli lukenut pohjois-hämäläistä kirjallisuutta vähän urakalla ja yksi joita hän siteerasi oli Äikiä.

7
Öin, päivin,
                  aikaan sellaiseen,
ja hetkeen
                 mokomaan,
ovat runoilijat
                       kaduilla
                                     yksikseen
vain varkaat
                    seuranaan.
Hämärä
             merenä
                             maan yli hulvahti.
Siniyö.
          Ja rusko
                       nuotiovalojen.
Sukellusveneenä
                          pohjaan
                                        pulpahti
Pietari
           räjähtäen.

(Hyvin, s.30)


Majakovski kirjoittaa vallankumouksesta Pietarissa, mutta jostain syystä tulevat mieleen sotakuvat Ukrainasta. Äikiän kieli on aika hurjaa.

Sukellusvene? Pietarissa? Nevaanko semmoinen upposi? Mitenkähän sen vallankumouksen oikein kävi, kun Pietari sukelsi? Sukellusveneitä kyllä on käytetty I maailmansodassa. On myönnettävä ettei meidän keskikoulussamme opetettu mitä tapahtui Venäjän vallankumouksessa. Se kyllä mainittiin että käynnissä oli I maailmansota, mutta ei 1950-luvun koulussa Suomen sisällissotaakaan mainittu ollenkaan. Sitä olen kyllä ihmetellyt, koska onhan ihmisten pitänyt ymmärtää sen sodan merkitys II maailmansodan taustaa vasten. Jollain lailla sisällissota määräsi 1920-30 -lukujen ilmapiirin, ainakin Suomessa. Muuallakin paljon muuttui, esimerkiksi Espanjassa.

Majakovski kirjoitti runoelmansa Hyvin! lokakuuksi 1927, siis vallankumouksen ylistykseksi (?), mutta  julkaisun alkuperäinen nimi oli kyllä Lokakuu. En tiedä pitäisikö tuosta ajatella jotain, merkitseekö se sensuuria? Mitä tarkoittaa ”Hyvin!”, sitäkö että kaikki on hyvin? Monessa vanhemmassa venäläisessä suomennoksessa hyvin tarkoittaa samaa kuin oikein.

Aronpuron sitaatti tuosta samasta kirjasta:
Tosiasiain
              virrasta juo

Kirja on ehdottomasti luettava uudestaan. Ainakin Aronpuro tuli arvostaneeksi Äikiän korkealle. Tämä on suomennos, mutta Äikiän kieltä.

Runoja Marra Lampin teoksiin, Lampi oli Aronpuron vaimo ja esiintyy tässä kirjassa, siis Retrossa. Joissakin kirjan jutuissa pariskunta on esimerkiksi Toskanan Grassinassa ja lapset nukkuvat. Marra Lampi oli graafikko, pariskunta sai toisiltaan ajatuksia ja ideoita työhönsä. Ne osat tätä kirjaa ovat kauniita, niissä tuntuu jonkinlainen yhteinen ajattelu, vaikka Retrossa onkin äänessä vain Aronpuro. Sittemmin Lampi on jo kuollut.

Aronpuro kirjoittaa muotokuvia eri taiteilijoista, on siellä mukana myös esimerkiksi Gutenberg, jota ilman meillä ei olisi kirjallisuutta tai kirjoja esineinä. Ghirlandaio on yksi niistä joista tulee puhe, mutta hän on siis se joka kuvasi Vespucceja heidän omassa kappelissaan..

Sarjan runot tuntuvat olevan ”Debordiadi” ja ”Mustaa purkista” kokoelmassa ”Lehmän henkäys”.

Joka tapauksessa muistan hyvin miltä lehmän henkäykset tuntuvat. Varsinkin muistan hyvin miten lehmät jopa näki jo aika kauas, kun ne olivat kotovainiolla isoäidin maatalon lähellä. Lehmiä taisi olla 3-4 kappaletta, joskus oli vasikoitakin. Lehmillä oli metsän reunassa kyllä pieni katos, sateensuoja, niin että niillä oli aika hyvät oltavat.

Joskus kesäisin isoäiti kirnusi itse voita. Kesävoita, josta tuli se loru että Ken söi kesävoin? ja siinä syytettiin kissaa. Vaikka se voi olisi tullut kirkonkylän meijeristäkin, se oli kesäisin keltaista ja hyvää. Sellaista en muista saaneeni talvikodissa Kangasalla, vaikka se olikin silloin vielä maalaispitäjä. Olisi kyllä pitänyt olla vielä keltaista, koska usein syyskuussa karja on vielä ulkona.

Ehkä siinä pitäjässä olivat navetat niin isoja, että lehmät eivät päässeet ulos? Ehkä eivät ikinä? Tunsin kaikki lehmät joita kesäpaikoissa oli. Olin tuntenut lehmät myös todella isossa navetassa niin kuin Sukevalla oli. Mutta siihen aikaan lehmät olivat pieniä ja ruskeita. Niillä oli sarvetkin, tosin ei kovin isoja.

Nyt Sukevan karja on Suomen lajiston kantakirjoissa. Ilmeisesti ne todella erosivat toisistaan. Isoäiti asui Pohjanmaalla. Niiden lehmien nahan kuviot olivat ehkä vähän erilaisia kuin Sukevalla, jossa on ollut varmaan Itä-Suomen karjaa? En ole kyllä asiasta varma. Suomessa oli lehmillä erilaiset värikuviot riippuen mistä olivat kotoisin. Joku rotu oli valkoinen, joku oli läikikäs ja joku oli ruskea.

Sitten Aronpuro kirjoittaa löydöistä Firenzessä. Ensimmäiseksi hän kertoo Ghirlandaiosta, sitten hän päätyy puhumaan Vespuccien kappelista. Hänelle tulee mieleen Amerigo - ”joka purjehti Intiaan”.  Ovat kyllä tutkineet aika tarkkaan Amerigon matkoja ja karttoja ja muuta, niin että hän ei väittänyt löytäneensä uutta mannerta mutta oletti että Länsi-Intiaa sen ehkä piti olla?  En ole varma noista löytöretkien tutkimustilanteista. Ehkä vielä löydetään uusia karttoja.

Mutta Vespuccien kappeli on Ognissanti-kirkossa, Firenzessä tietysti. Kirkon nimi tarkoittaa kaikkien pyhimysten kirkkoa ja Vespuccien kappelin freskot olivat  Ghirlandaion tekemiä. Yhdessä freskossa on Amerigo pikkupoikana. Nämä voi löytää suhteellisen helposti netistä. Mutta pitää kuitenkin tietää kuka on tuo quatrocenton mestari, Ghirlandaio.

***
Yskin kivipölyä koska räjäyttävät kalliota ainakin kuudetta tai seitsemättä vuotta. Pahinta on odottaa bussia kadunkulmassa. Sen toisella puolen on entinen kivilouhos, joka puhdistettiin roinasta vuosi sitten. Nyt sitä täytetään suurilla graniittilohkareilla.

Kivipöly näkyy pölypilvenä aamusta lähtien. Kallio on peruskalliota ja jokaisella räjäytyksellä talo tärähtää. Meillä nähdään sotaunia melkein joka yö.

Päivät ja yöt eivät ole samoja. Huomenna on jo aivan toisin. Mutta tässä syksyssä on kyllä jotain outoa, johon nämä räjähdyksetkin taatusti liittyvät. Ei tarvitse kuin kuunnella uutisia ja sodastahan siellä puhutaan.

Hyvä että korjaajilla riittää töitä. Rakentajat rakentavat toisessa päässä aluetta uutta korjattavaa. Räjähdykset jatkuvat. Mutta ehkä rauha vielä koittaa.

Historiaa eestaas

Nyt on kyllä tapahtumassa liikaa. Pidän ehdottomasti syksystä, koska pimeys alkaa lisääntyä ja tulee aivan luonnollinen veto kohti sisätiloja. Linnuille on annettava talipalloja, nyt ne nokkivat pyöränsarvista kädensijat. Lenni näyttää siltä kuin se olisi menossa oikeastaan talviunille, se ei jaksa sitä lintuakaan kauan, vaan menee kerälle nukkumaan.

Kissojen televisio on ikkuna. Ulkona tapahtuu kaikenlaista, mutta kun sataa niin Lenni ei mene parvekkeelle. Siellä tulee märkä ja häntä kastuu, joten meno muuttuu painavammaksi. Niin se on ihmisilläkin. Ulkona on käytettävä kumisaappaita - jotka eivät varmaan ole nykyään kumia - ja läiskyteltävä lätäköissä, jotka esimerkiksi uimahallin edustalla ovat pieniä lampia. Kaupunki korjaa asfalttia ja jättää kuoppia bussipysäkin eteen. Sateenvarjoa tarvitaan suojaamaan ohiajavien rekkojen kuravesisuihkua vastaan.

Syksy saapui sillä tavoin että meille annettiin kuukausi aikaa tai muuten. Modeemi lopettaa toimintansa. Kaupungin asunnoissa käy vain yhdenlainen järjestelmä. Kaupunki ei ole astumassa uuteen taloudelliseen järjestelmään, vaan ehkä varautuu tulevaan sotatalouteen? Toivottavasti kaupunkiamme hallitaan niin että tiedetään ja tajutaan oleellisimmat asiat.

Kun nyt on etsitty asemia ja ohjelmien ohjeita ja vaikka mitä, niin tajusin että television voi virittää kulkemaan jonkun satelliitin kautta. Ilmeisesti kyse on meidän EU:n satelliiteista, joista johdetaan televisioita ja radioita ja nyt siis myös nettivälineiden ohjelmistoja. Minusta siellä ohjeissa luki selvästi sellainen kysymys että tahdonko televisioni kulkevan satelliitin kautta. Oli pakko ohittaa semmoinen kysymys, koska ei minulla ole aavistustakaan minkä maan tai maanosan satelliitteja tuolla ylhäällä kulkee.

Sitä paitsi: ne satelliittiantennit taitavat olla niitä isoja lautasia, joita varsinkin maahanmuuttajat ripustavat asuntojen katoille. Ei meillä ole semmoisia ja taatusti ne maksaisivat paljon. Tuskin kaupunki meille semmoisia kustantaisi, vaikka niin vuokralaisia ollaankin.

Kaupungeissa on niin tietysti prioriteetteja eikä tavallinen asukas voi olla tietää mikä satelliitti juuri tämän kaupungin yllä hyrrää. Olen miettinyt tässä sitäkin, että kun suunnilleen joka päivä sataa, niin miksi meillä on vain yksi huoltoyhtiön työntekijä haravan varressa hoitelemassa lehtiä kasoihin kun sen sijaan muut käyttävät semmoista käryävää kovaäänistä puhallinta, jota kissa säikähti pahanpäiväisesti ensimmäisen kerran kuultuaan. Ennen kaikkea: miksi niitä lehtiä on pakko yrittää puhaltaa isompiin kasoihin ja nimenomaan rankkasateessa?

Pienet syksyisten lehtien ongelmat alkoivat hymyilyttää kun kuuntelin aamulla radiosta Virtasen taloushistoriaa, jossa haastateltavana oli Aleksanteri-instituutin unkarilaisjäsen, dosentti, tohtori Katalin Miklossy. Hän mietti kulutusyhteiskuntaa, markkinataloutta, joka hänen mielestään tuli itäeurooppalaisiin maihin vähän liian nopeasti.  Unkarissa oli ollut itsetehtyjä farkkuja, mutta niiden farkkujen piti olla nimeltään Levi-Strauss. Mutta en muista ikinä itse kaivanneeni mitään merkkifarkkuja.  Mitä ne merkitsevät?

Pidin siitä, että tuo dosentti muistutti aikarajoista. Ihmiset tarvitsevat aikaa tottua asioihin. Mutta Visegrad-maiden piti päättää asioista nopeasti ja niellä koko paketti eikä vain osia. Hän mietti aivan aluksi myös demokratia-käsitettä. Vaikuttaa siltä että termiksi tuli demokraattinen markkinatalous tai sinnepäin. Muistan jonkun yhteiskuntateoreetikon puhuneen sellaisesta mallista jonka nimi oli demokraattinen sentralismi, joskus anno dazumal. En tiedä mitä semmoinen sitten olisi. Kysymys oli siitä, kumpi on määräävämpi, hallitus vai parlamentti. Sitten on olemassa myös hankala kysymys oikeusvaltioperiaatteesta.

Virtasen ohjelmassa haastateltava analysoi itäisen Euroopan malleja olla EU:n jäsen. Maat ovat suurelta osalta entistä Itävalta-Unkaria, joka oli kaksoismonarkia ja johon kuuluivat esimerkiksi Tsekki ja Slovakia, Rutenia, Slovenia, Transsylvania, Kroatia ynnä esimerkiksi Triesten ja Trenton alueet. Niin ja Galitsia. Rajat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Haastattelija kysyi että pitäisikö puhua keskieurooppalaisista maista, jolloin ihmiset ymmärtäisivät että on kyse entisistä Itävalta-Unkarin maista.

Väliin on mahtunut sitten jos jonkinnimisiä maita. Rupesin ajattelemaan esimerkiksi Ukrainaa. Se on varmaan aina ollut vilja-aitta. Olikohan se mustan mullan alue Venäjän tsaarien omaisuutta? Ilja Repinillä on taulu jossa Zaporitsian (se kaupunki jossa on nyt Euroopan suurin atomivoimala ja jonka ympäristöä Venäjä tulittaa) talonpojat kirjoittavat kirjettä tsaarille.

Pidin koulussa maantiedosta varsinkin kun meillä oli opettajana Oulun yliopistossa silloin vielä opiskeleva nuori kaveri, joka oli aivan loistava opettaja. Meillä vaihtuivat kartat, mutta meille myös opetettiin elinkeinoja. On tiedettävä millä mikäkin maa elää ja mistä niiden ihmiset saavat elantonsa, joka taas riippuu poliittisesta järjestelmästä.

Muistan katsoneeni ihastuneena Sissi-keisarinnasta tehtyjä elokuvia - Romy Schneider pääosassa - jossa keisarinna esitettiin itsestään selvästi kauniina ja uudistuksia tahtovana ihmisenä. Sissi-elokuvia näytettiin Kangasalan Kinossa sitä mukaan kun niitä tuli. Oikeassa maailmassa tulivat Sarajevon laukaukset: Sissin ja Franz Josefin poika kuoli, syttyi I maailmansota.

Romanttiset hupsutukset eivät oikein kelpaa historian tai maantiedon oppaaksi. Mutta joku nationalisti ampui sen kruununprinssin. En ole varma siitäkään mitä sana nationalisti tarkoittaa. Sehän ei välttämättä tarkoita kansallis-sosialistia, vaikka semmoinenkin voisi kai nationalisti olla?

Meillä ovat kotona käytössä karttakirjat ja historian opukset. Sitä tässä on mietittävä, että jos valtioiden on kehittyäkseen aina vähän väliä muutettava valtiollista järjestelmäänsä ja siinä samalla talouttaan, niin mitä kaikkea silloin muuttuu? Ihmiset taatusti käsittävät paikkansa yhteisöinä. Niissä ovat sukulaiset ja ystävät ja kaikki ymmärtävät toisiaan ja kauppa käy myös rajojen ulkopuolelle. Hallinto taitaa olla se ydin ja sen mukana valta. Euroopan unioni on yksi vähän isompi yhteisö.

En ole maailmanmenoa miettiessäni hylännyt Kari Aronpuron Retroa. Kyllä se on edelleen mukana. Mutta siinäkin kirjassa puhutaan Venäjän suuriruhtinaskunnasta, jossa Suomen Vaasan läänissä oli kuvernöörinä Alexander Järnefelt ja perheessä oli taiteellisesti lahjakkaita lapsia, mm. kuvataiteilija Eero. Järnefeltit hankkivat kesähuvilan Kolhosta. Siitä Järnefeltien yhdestä tuotoksesta Kari Aronpuro kirjoittaa mahtavassa kirjassaan Retro 1964-2008 (ntamo 2010, 722 s) :
Kolhon kuu

Rutikuiva
kangas jaettu
pystysuoraan

lehmikujalla
vaakasuoraan
risuaidalla

vasemmalle keskellä
hämyssä retkottavasta
portista maalattu

tuhti kasa tervaksia
kuu hehkuu
oikealla ylhäällä

karjarakennuksen
lantalan
päällä

huomiosta kilpailee
karjakeittiön
valkoinen piippu

Väriä värin päälle
Sivellen taiteilija
Järnefelt on pysäyttänyt

ajan antanut
itse kuvalle nimen
Kesäyön kuu

signeerannut maalauksen
vasemmalle alas
1889

Retroa

Olen aloittamassa lukuprojektia. Menin kirjastoon ja tarkoitus oli saada käsiini ensimmäinen Kari Aronpuron koottujen teosten neljästä niteestä. Kirjastovirkailija ei ollut siitä kuullutkaan, joten esitin toivomuksen siitä että nämä merkittävät kirjat hankittaisiin kirjastoon. Hän löysi minulle sen sijaan Aronpuron puolivälin koottujen niteen jossa on kyllä hirmuisesti tekstiä, peräti 721 sivua. Tai mistä sen tietää onko kyse Aronpuron puolivälin tuotannosta, koska hän on edelleen elävien kirjoissa. Kirja sopi erityisen hyvin syksyn alkamiseen, koska silloin on oltava keskittynyttä lukemista ja muistikirja, muuten talvesta tulee surkea.  Kirja kannattaa hankkia jos on rahaa, siis tämä: Kari Aronpuro: Retro. Ntamo 2010.

Kirjassa on tekstejä milloin mistäkin aiheesta ja Aronpuro otti käsittelyynsä esimerkiksi Jalmari Finnen (1874-1938). Mutta koska Aronpuro on kotoisin Tampereelta ja Tampereen lähellä sijaitsee Kangasalan pitäjä, niin ehkä hän on ottanut tehtäväkseen käydä läpi pirkanmaalaista/pohjoishämäläistä kirjallisuutta. Joka tapauksessa Aronpuro kirjoittaa Finnestä siteeraten lähteitään, joita hänen on täytynyt raahata aikamoinen määrä mukanaan. Mutta ehkä hänellä on ollut käytössään tietokone jossa on ollut esimerkiksi sähköposti?

Kirjeen on Aropuro kirjoittanut Jalmari Finnelle 11.6.2003 ja siis Álorasta (Kirje Álorasta, s. 79). Teksti on pitkä ja siinä on sitaatteja Finnestä ja muista tärkeistä ihmisistä.

Silmiin sattuu Gunnar Ekelöf, jota Pentti Saarikoski siteeraa ja on suomentanutkin. On Wikipedian mukaan julkaistukin: Epätasaiset runot (Alkuteokset: Strountes (1955), Opus incertum (1959), En natt i Otočac (1961). Alkutekstinä on Ekelöfin itsensä julkaisema Dikter.  Suomentanut Pentti Saarikoski, Delfiinikirjat (Otava, 1981). Pieni sivujuonne tuntuu olevan se, että Jalmari Finne on ollut Kangasalan Lepokodin asukas. Mutta Ekelöf-sitaatti kuuluu:
”De levande är förande/De döda, de är närände/ De döda är närände”

Ehkä Saarikoski on ollut kirjoittamassa/kääntämässä Ekelöfiä juuri Lepokodissa. Oli siellä asunut muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita.

Aronpuro sitten mainitsee myös Mikko Mäkelän, joka veti sitä kuuluisaa Mäkelän piiriä Tampereen vanhassa kirjastossa. Tähän on mainittava ajankohtainen muistuma perjantain Kulttuuriykkösestä keskustelu Manse-rokista, joka joidenkin mielestä pitäisi jo haudata. Kuuntelin sitä 23.9.2022, mutta ensi perjantaina on joku muu asia tärkeämpi kuin esimerkiksi Eppu Normaali. Tulin kyllä ajatelleeksi että kulttuuriohjelmat radiossa ovat hyvin Helsinki-keskeisiä.

Ehkä Ylellä ei ole Tampereella enää lähetys-studioita? Niitä oli ennen Satakunnankadulla ja lähetysautojakin oli. Jos olisi ollut kaksipuoleinen radio niin olisin voinut kuuluttaa että Juice Leskinen oli kotoisin Juankoskelta. Muusikot eivät välttämättä olleet vain Tampereelta. Suomi on aika pieni maa mutta ehkä nyansseja kuitenkin on?

Sitten Aronpuro löytää Finnen kiinnostuksen Nietzscheen. Ensin on lyhyt huomautus naisesta ja ruoskasta, mutta sitten huomaa Finnen olevan kiinnostunut historian hyödystä ja haitasta. Aronpuro keksii tässä yhteyden, joka joko on tai ei ole. Aronpuro siteeraa Antti Halmesvirran suomennosta Nietzschen ”Epäajanmukaisista mietelmistä”:
”Teille…historia on idealisoitua juoruamista.” (s.82)

Mutta tässä ilmeisesti Aronpuro tahtoo puhua suoraan Finnelle, joka on kyllä jo ollut jonkin aikaa kuolleena kirjeen kirjoittamisen aikaan. Aronpuro jättää asian penkomisen myöhemmäksi koska:
”- mutta minun on nyt lähdettävä täältä EU:n Andalusian autonomisen hallintoalueen Málagan  läänin Álorasta, maurien  900-luvulle rakentaman linnoituksen katveesta EU:n Pirkanmaan talousalueelle Tampereen Kalevaan Kiovan puiston laitaan askartelemaan henkilökuvaanne, jonka osaksi olen tämän kirjeen kirjoittanut.” s.83

Saamme tietää että Kangasalan kirkkomaalla on Finnen junailema ”Unohdettujen muistokivi”. Olen usein nuorena kävellyt illalla Kangasalan hautausmaalla, mutta en muista sellaista muistokiveä. Tai sitten en ole tiennyt keitä kaikkia unohdettuja muistokivi koskee. Muistan tietenkin muistomerkin, joka on hautausmaalla, mutta siinä ei ollut muita kuin pieniä valkoisia ristejä kun olin lapsi. Lastenkoti paloi ja lapset. Finne on tarkoittanut muita unohdettuja. Lasten muistomerkki tuli myöhemmin. Ehkä Finnen junailema unohdettujen muistomerkki on syrjässä? Sopisi olemaan.

Finnen tuotannosta Aronpuro kertoo arkistotietoja. Osa hänen kirjallisesta jäämistöstään on Tampereella ja osa Hämeenlinnassa. Alunperin kirjallinen jäämistö on ollut Helsingissä, koska Finnen viimeinen asunto on tyhjennetty vasta suhteellisen hiljakkoin. Kukaan ei ilmeisesti ollut varautunut arkistoimaan sitä tavaraa.

Finnestä on varmasti kirjoitettu paljon. Yksi lisälukemisto olisi Yrjö Varpion ”Jalmari Finne, työn ja mielikuvituksen mies”. Sen tiedot ovat: Hämeen heimoliiton julkaisuja 24. AAK 1974, Hämeenlinna. Olen hämmästynyt siitä, että on olemassa Hämeen heimoliitto. Asuin Kangasalla sentään yli 10 vuotta enkä ole ikinä kuullutkaan sellaisesta. Mutta ennen on ollut heimosotia ja ehkä heimoliitto on peräisin siltä ajalta?

Finne kirjoitti vuonna 1934 kirjeen rouva Minna Friskille, joka ei voinut tulla suureen tilaisuuteen lääkärin kiellon vuoksi. Kirje on kyllä mitä suositeltavinta lukemistoa, koska siinä kerrotaan minkälaisia juhlallisuuksia silloin on Kangasalla. Aronpuron Retro on täynnä tällaisia yllätyksiä. En tiedä yhtään mistä tilaisuudesta on ollut kysymys. Mutta on syöty Seurahuoneella, oltu ennen tai jälkeen kirkossa. Finne mainitsee kirjeessä jostain syystä äitinsä hautajaiset, mutta niistä ehkä ei ole kyse. En tiedä missä on ollut Kangasalan Seurahuone. Yksi monikerroksinen talo kyllä oli Kangasalan Kinon alapuolella ja siinä oli ravintola. Se oli talo joka kiipesi harjua pitkin ylöspäin. Rinne oli hyvin jyrkkä.

Tiedänpä nyt miten jäykänoloisia juhlia on ennen juhlittu. Kirkossakin on selvä istumajärjestys. Jalmari Finnen mielestä kyse on ollut hyvin tärkeästä juhlasta. Hän kokee viimeinkin saaneensa osakseen arvostusta. En sitten tiedä onko kyse ollut hänen äitinsä arvostuksesta vai mistä. Lapsena Kangasalla kyllä mainittiin Kiljusen herrasväen seikkailuista, mutta minua ne eivät kyllä koskaan erityisesti kiinnostaneet.

Retro siis pysäytti minut aika lailla alkuvaiheessa Kangasalle, tämä nidottu tiiliskivi. Mutta jo Aronpuron runokokoelma ”Aperitif - avoin kaupunki”, jonka luin jo 1960-luvulla oli hyvä esimerkki samanlaisesta tekstien käyttämisestä materiaalina. Siinä käsiteltiin tekstejä aika tavalla eri lailla kuin mitä olin tottunut näkemään runoilijoiden työnä.

Käsitän asian niin että Aronpurolla on ollut jotakin materiaalia Finnestä ja hän on käynyt sitä läpi Andalusian Málagan Álorassa eikä ole voinut tarkistaa kaikkia asioita.  Muistin että toinen tamperelaisrunoilija, Eeva-Liisa Manner, asui myös jossain päin Espanjaa. Minulla ei ole Mannerin Espanjan ajalta muuta kuin Helena Sinervon kirja nimeltä ”Runoilijan talossa”. Mutta onko EU niin perinjuurin muuttanut asioita, että niin Málagassa kuin Pirkanmaallakin on olemassa oma talousalueensa? En ymmärrä noita hallinnollisia juttuja. On noita nimityksiä muutettu Suomessakin. Meiltä esimerkiksi loppuivat läänit.

Voi tietysti olla niin että Aronpuro ei pidä EU:n mukanaan tuomista muutoksista, jotka epäilemättä ovat olleet byrokratiaa lisääviä. Nyt on vuosi 2022, Áloran kirje on vuodelta 2003. Ehkä siellä on joku residenssitalo? Tai oli. Tuskin ainakaan Suomen valtio on niitä kovin paljon lisännyt.

Yritän kuvitella herroja ja daameja ja mamselleita (?) astelemassa arvokkaasti ulos kirkosta, joka kyllä vetää paljon ihmisiä, ja kävelemässä tien yli kohti harjun rinnettä joka on aika jyrkkä. Mitenkähän ne ovat onnistuneet kiipeämään ilman rappusia ja kaiteita sitä rinnettä ylös? Vielä enemmän ihmettelen miten ne ovat päässeet alas. Ne ovat olleet niin hienoa väkeä, että tuskin ne pyllymäkeä ovat suostuneet menemään.

Jään siis miettimään edelleen sitä suurenmoista tilaisuutta Kangasalla kesäkuussa 1934. Finne päättää kirjeensä rouva Friskille:
”Kannattaa siis lukea sunnuntain lehdissä selostuksia. Ne tulevat olemaan aivan erilaisia, sillä H.S:n reporteri on nainen ja Aamulehden on mies.”