Vanhoja kirjoituksia

Muutama päivä sitten luin Markku Soikkelin vanhoja tekstejä. Hän oli siirtänyt bittisaaristoaan sivustolle, jonka osoite on hänen blogissaan. Siellä elettiin suunnilleen 1990-lukua.

Olin todennäköisesti lukenut niitä juttuja – suuri osa lehtikritiikkejä – niihin aikoihin, koska tekstit ja niissä referoitu keskustelu tuntuivat tutuilta, mutta oudoilta. Aika on kulkenut ja ihmiset keskustelevat eri tavalla nyt. Silloinen keskustelu vaikuttaa nyt avoimemmalta ja innokkaammalta kuin nykyinen, aika lailla masentunut keskustelu. Ehkä ihmisillä oli vielä tunne siitä, että jotain on vielä saavutettavissa. Kirjoittajat olivat nuorempia. Se välittyi että ihmisillä oli elävä suhde kirjallisuuteen ja muuhunkin silloin olemassaolleeseen kulttuuriin.

Olin 90-luvulla Tampereen yliopistossa lukemassa loppuja puuttuneista opinnoista, siis hankkimassa filosofian maisterin papereita. Niillä papereilla ei sittemmin ollut mitään käyttöä. Siis ajatellen työtä ja toimeentuloa. Muuten tietenkin kyllä ja paljon.

Nyt yliopistoistakin irtisanotaan urakalla ihmisiä. Soikkeli oli töissä Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella, jossa kävin kerran pari. Luulen nähneeni hänet jossain huoneessa kävelemässä sisään ja ulos. Ainakin siellä näytti olevan muutama pitkäkoipinen peikkopoika touhuamassa. Ehkä joku tyttökin. Tuntui hyvältä nähdä nuorisoa töissä. En häirinnyt heitä, vaan kävin antamassa jonkin tarpeellisen paperin jollekin ihmiselle ja lähdin pois.

Myös kriitikko Kyösti Salovaaralla on blogi. Muistan hänen nimensä kirjakritiikeistä 1960-70-luvulla. Sanomalehdille kritiikkien julkaisu tuli jostain syystä 2000-luvulla taakaksi. Paljon ne eivät vieneet tilaa, mutta tekivät sanomalehdistä lukemisen arvoisia. Mielipiteitä ja näkökulmia oli paljon. Oli lupa olla eri mieltä. En tiedä onko tuossa syy ja seuraus vai onko kyse sattumasta. Kovasti samaan aikaan se kumminkin tapahtui. Pitää tietenkin kysyä oliko lopulta lukijoita.

Joka tapauksessa Salovaaran blogissa keskustellaan. Kommentoijilla on paljon miettimistä, blogisti antaa hyviä aiheita. Keskustelu keskittyi viimeksi dystopioihin ja ihmisen olemassaolon mahdottomuuteen, ennemmin tai myöhemmin. Ajateltiin Pentti Linkolaa. Salovaara julkaisi blogissaan oman kritiikkinsä Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjasta. Minulla ei sitä kirjaa ole, sen sijaan on artikkelikokoelma nimeltä Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Siinä olevat esseet ovat selvästi lähempänä Linkolaa itseään (hän kirjoittaa kirjallista omakuvaansa) kuin mitä oli Toisinajattelijan päiväkirjasta -opuksessa.

Tuskin kukaan on eri mieltä siitä millaista nyt on. Maailma ei ole aivan jengoillaan. Kaikki ovat nähneet kehityksen. Mutta ihmiset ovat eri mieltä siitä, mitä siitä olisi ajateltava. Teonsanoja on aika vähän.

Olin vähän aikaa sitten hitaalla ja pahaa oloa lisäävällä junamatkalla poikki Suomen. Sillä matkalla minulle tuli Linkola mieleen. Metsät oli hakattu pois, vain muutamia kitukasvuisia puita oli jäljellä. Jossakin näkyi talven jäljiltä korkeata ruohikkoa ja pensaita hylätyn talon ympärillä. Vaikutti Linkolan ympäristöartikkelin kuvitukselta se matka. Sellaisessa ympäristössä ei enää voi puhua esimerkiksi ympäristön monimuotoisuudesta. Ihmisillekin on varmasti käynyt huonosti.

Näin Linkola kirjoittaa luonto-Suomen tuhoajista:

He eivät tälle kaikelle, itselleen, voi mitään, he ovat eläimiä, sopuleita, sopuleitakin sopulimaisempia. Heiltä puuttuu kyky pysähtyä, saati kääntyä takaisin, he osaavat vain yhden liikkeen ja suunnan, eteenpäin puskemisen. He eivät kykene, koskaan, hylkäämään konetta, tuotiin heille millainen häkkyrä tahansa. Jos se vain toimii, on täysin yhdentekevää, mitä se tuottaa, louhii, leikkaa, käärii, häärii. Se otetaan käyttöön, sille tehdään halli, tai se päästetään maastoon. On fraasi, ettei ihminen ole koneen herra, vaan kone ihmisen. Valitettavasti se on samalla luonnonlaki, sekin.

Ihmisestä koneen osana kertoi jo ajat sitten esimerkiksi Chaplin elokuvassaan Nykyaika. Siinä pikkumies päätyy kirjaimellisesti pyörimään ison koneen osana. Muistan ihmetelleeni 1990-luvun lapsia, joille kaiken koneistuminen tuntui olevan täysin luonteva tapa olla. Lapsilla oli vähintään mopo, mutta myös videot ja tietokone. Sillä ei ole hirveän paljon merkitystä minkä koneen osana se aikuinen lapsi on nyt. Konemaailmasta on tullut ympäristö, jossa on elettävä. Parempi siis jos sellaisen omaksuu elämäntavaksi.

Saattaa olla niin että lapsi on lähtenyt siitä hylätystä entisen metsän saartamasta talosta pois, mutta jos lapsi aikuisena joutuu irti niistä koneistaan ja työttömäksi, niin ei hän yritä tulla siihen taloon uudelleen. Hän ei todennäköisesti tiedä mitä tekisi siellä. Siihen tietysti vaikuttaa se, että ympärillä on tapahtunut hirveä hävitys. Ihmisillä ei ole enää kotimaisemaa.

Nykyajan jokainen näkee itsekin. Meillä on pienentynyt, mutta suhteellisen vapaa lehdistö, jossa kyllä kerrotaan miten suuresta ympäristökatastrofista esimerkiksi Kainuun Talvivaarassa on kyse. Näkee siitä että ei ihminenkään sellaisessa maisemassa enää selviä.

Helsingin Sanomissa oli kirjailija Leena Krohnin haastattelu. Kirjailija puhuu suuresta muutoksesta, mutta vähän eri suunnasta kuin Linkola. Ihmiseen ei kumpikaan enää kyllä usko ja luota. Krohn päätyi kuvittamaan mahdollisia maailmoita, dystopioita ja myös matemaattisia olioita. Krohn on pettynyt esimerkiksi internetin luomaan keinotodellisuuteen, mikä tietenkin sanoo jotain netistä, koska Krohn oli juuri 1990-luvulla ahkera verkkoihminen.

Linkola rupesi pamfletistiksi ja esseistiksi. En usko että kumpaakaan kirjailijaa – minusta Linkola on kirjailija mitä suurimmassa määrin – niin kutsutut päättäjät kuuntelevat. Ihmisten vääjäämättömästä tyhmistymisestä on kysymys mitä suurimmassa määrin. Päättäjille sellaisen ihmiskunnan johtajina on helppo olla.

Kävin katsomassa kevään etenemistä. Se on hyvin hitaasti muuttumassa kesäksi. On ollut pitkään kylmiä öitä ja niiden välissä on myrskynnyt ja satanut. Puissa, pensaissa ja niityillä kasvit työntävät esiin häpeämättömästi kukkiensa emiä ja heteitä. Linnut vetävät pienen käärmeen mittaisia matoja nurmikolta.

Voi melkein kuulla västäräkin läähättävän. En käsitä mistä sille tulee voimaa lennähtää pois kun otan ja katson sitä kameran linssin läpi. Sillä on varmaan pienessä metsikössä pesä. Kadotan sen näkyvistäni. Ohi juoksee kaksi pikkupoikaa, ajavat toisiaan takaa. Heidän jäljessään kävelee lasten isoisä, näytän minne pojat menivät. Hän hymyilee.