Näytetään tekstit, joissa on tunniste kritiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kritiikki. Näytä kaikki tekstit

29.5.16

Vanhoja kirjoituksia


Muutama päivä sitten luin Markku Soikkelin vanhoja tekstejä. Hän oli siirtänyt bittisaaristoaan sivustolle, jonka osoite on hänen blogissaan. Siellä elettiin suunnilleen 1990-lukua.

Olin todennäköisesti lukenut niitä juttuja – suuri osa lehtikritiikkejä – niihin aikoihin, koska tekstit ja niissä referoitu keskustelu tuntuivat tutuilta, mutta oudoilta. Aika on kulkenut ja ihmiset keskustelevat eri tavalla nyt. Silloinen keskustelu vaikuttaa nyt avoimemmalta ja innokkaammalta kuin nykyinen, aika lailla masentunut keskustelu. Ehkä ihmisillä oli vielä tunne siitä, että jotain on vielä saavutettavissa. Kirjoittajat olivat nuorempia. Se välittyi että ihmisillä oli elävä suhde kirjallisuuteen ja muuhunkin silloin olemassaolleeseen kulttuuriin.

Olin 90-luvulla Tampereen yliopistossa lukemassa loppuja puuttuneista opinnoista, siis hankkimassa filosofian maisterin papereita. Niillä papereilla ei sittemmin ollut mitään käyttöä. Siis ajatellen työtä ja toimeentuloa. Muuten tietenkin kyllä ja paljon.

Nyt yliopistoistakin irtisanotaan urakalla ihmisiä. Soikkeli oli töissä Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella, jossa kävin kerran pari. Luulen nähneeni hänet jossain huoneessa kävelemässä sisään ja ulos. Ainakin siellä näytti olevan muutama pitkäkoipinen peikkopoika touhuamassa. Ehkä joku tyttökin. Tuntui hyvältä nähdä nuorisoa töissä. En häirinnyt heitä, vaan kävin antamassa jonkin tarpeellisen paperin jollekin ihmiselle ja lähdin pois.

Myös kriitikko Kyösti Salovaaralla on blogi. Muistan hänen nimensä kirjakritiikeistä 1960-70-luvulla. Sanomalehdille kritiikkien julkaisu tuli jostain syystä 2000-luvulla taakaksi. Paljon ne eivät vieneet tilaa, mutta tekivät sanomalehdistä lukemisen arvoisia. Mielipiteitä ja näkökulmia oli paljon. Oli lupa olla eri mieltä. En tiedä onko tuossa syy ja seuraus vai onko kyse sattumasta. Kovasti samaan aikaan se kumminkin tapahtui. Pitää tietenkin kysyä oliko lopulta lukijoita.

Joka tapauksessa Salovaaran blogissa keskustellaan. Kommentoijilla on paljon miettimistä, blogisti antaa hyviä aiheita. Keskustelu keskittyi viimeksi dystopioihin ja ihmisen olemassaolon mahdottomuuteen, ennemmin tai myöhemmin. Ajateltiin Pentti Linkolaa. Salovaara julkaisi blogissaan oman kritiikkinsä Linkolan Toisinajattelijan päiväkirjasta. Minulla ei sitä kirjaa ole, sen sijaan on artikkelikokoelma nimeltä Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Siinä olevat esseet ovat selvästi lähempänä Linkolaa itseään (hän kirjoittaa kirjallista omakuvaansa) kuin mitä oli Toisinajattelijan päiväkirjasta -opuksessa.

Tuskin kukaan on eri mieltä siitä millaista nyt on. Maailma ei ole aivan jengoillaan. Kaikki ovat nähneet kehityksen. Mutta ihmiset ovat eri mieltä siitä, mitä siitä olisi ajateltava. Teonsanoja on aika vähän.



Olin vähän aikaa sitten hitaalla ja pahaa oloa lisäävällä junamatkalla poikki Suomen. Sillä matkalla minulle tuli Linkola mieleen. Metsät oli hakattu pois, vain muutamia kitukasvuisia puita oli jäljellä. Jossakin näkyi talven jäljiltä korkeata ruohikkoa ja pensaita hylätyn talon ympärillä. Vaikutti Linkolan ympäristöartikkelin kuvitukselta se matka. Sellaisessa ympäristössä ei enää voi puhua esimerkiksi ympäristön monimuotoisuudesta. Ihmisillekin on varmasti käynyt huonosti.

Näin Linkola kirjoittaa luonto-Suomen tuhoajista:
He eivät tälle kaikelle, itselleen, voi mitään, he ovat eläimiä, sopuleita, sopuleitakin sopulimaisempia. Heiltä puuttuu kyky pysähtyä, saati kääntyä takaisin, he osaavat vain yhden liikkeen ja suunnan, eteenpäin puskemisen. He eivät kykene, koskaan, hylkäämään konetta, tuotiin heille millainen häkkyrä tahansa. Jos se vain toimii, on täysin yhdentekevää, mitä se tuottaa, louhii, leikkaa, käärii, häärii. Se otetaan käyttöön, sille tehdään halli, tai se päästetään maastoon. On fraasi, ettei ihminen ole koneen herra, vaan kone ihmisen. Valitettavasti se on samalla luonnonlaki, sekin.

Ihmisestä koneen osana kertoi jo ajat sitten esimerkiksi Chaplin elokuvassaan Nykyaika. Siinä pikkumies päätyy kirjaimellisesti pyörimään ison koneen osana. Muistan ihmetelleeni 1990-luvun lapsia, joille kaiken koneistuminen tuntui olevan täysin luonteva tapa olla. Lapsilla oli vähintään mopo, mutta myös videot ja tietokone. Sillä ei ole hirveän paljon merkitystä minkä koneen osana se aikuinen lapsi on nyt. Konemaailmasta on tullut ympäristö, jossa on elettävä. Parempi siis jos sellaisen omaksuu elämäntavaksi.

Saattaa olla niin että lapsi on lähtenyt siitä hylätystä entisen metsän saartamasta talosta pois, mutta jos lapsi aikuisena joutuu irti niistä koneistaan ja työttömäksi, niin ei hän yritä tulla siihen taloon uudelleen. Hän ei todennäköisesti tiedä mitä tekisi siellä. Siihen tietysti vaikuttaa se, että ympärillä on tapahtunut hirveä hävitys. Ihmisillä ei ole enää kotimaisemaa.



Nykyajan jokainen näkee itsekin. Meillä on pienentynyt, mutta suhteellisen vapaa lehdistö, jossa kyllä kerrotaan miten suuresta ympäristökatastrofista esimerkiksi Kainuun Talvivaarassa on kyse. Näkee siitä että ei ihminenkään sellaisessa maisemassa enää selviä.

Helsingin Sanomissa oli kirjailija Leena Krohnin haastattelu. Kirjailija puhuu suuresta muutoksesta, mutta vähän eri suunnasta kuin Linkola. Ihmiseen ei kumpikaan enää kyllä usko ja luota. Krohn päätyi kuvittamaan mahdollisia maailmoita, dystopioita ja myös matemaattisia olioita. Krohn on pettynyt esimerkiksi internetin luomaan keinotodellisuuteen, mikä tietenkin sanoo jotain netistä, koska Krohn oli juuri 1990-luvulla ahkera verkkoihminen.

Linkola rupesi pamfletistiksi ja esseistiksi. En usko että kumpaakaan kirjailijaa – minusta Linkola on kirjailija mitä suurimmassa määrin – niin kutsutut päättäjät kuuntelevat. Ihmisten vääjäämättömästä tyhmistymisestä on kysymys mitä suurimmassa määrin. Päättäjille sellaisen ihmiskunnan johtajina on helppo olla.



Kävin katsomassa kevään etenemistä. Se on hyvin hitaasti muuttumassa kesäksi. On ollut pitkään kylmiä öitä ja niiden välissä on myrskynnyt ja satanut. Puissa, pensaissa ja niityillä kasvit työntävät esiin häpeämättömästi kukkiensa emiä ja heteitä. Linnut vetävät pienen käärmeen mittaisia matoja nurmikolta.


Voi melkein kuulla västäräkin läähättävän. En käsitä mistä sille tulee voimaa lennähtää pois kun otan ja katson sitä kameran linssin läpi. Sillä on varmaan pienessä metsikössä pesä. Kadotan sen näkyvistäni. Ohi juoksee kaksi pikkupoikaa, ajavat toisiaan takaa. Heidän jäljessään kävelee lasten isoisä, näytän minne pojat menivät. Hän hymyilee.

12.10.09

Työn ehdot





Meille tulee kaksi aikakauslehteä, joita ei myydä missään. Tarkennus: kulttuuriaikakauslehtiä. Tarkennus: tottakai hyvinvarustetut kirjakaupat ja kioskit myyvät vaikka mitä. Hyvään varusteluun on vain yhä vähemmän rahaa, kaikkialla. Tarkennus: hyvään kulttuurista kertovaan varusteluun.


Tämä tuli mieleen kun sain arvostelijanpalkkiokuitin tältä kuulta (voi käyttää veroilmoituksessa): 48 euroa. Veroton hinta toki oli 80 euroa. Yksi arvostelu oli präntätty. Rahalla maksan puolentoista kuukauden laajakaistan 1 MB nopeudella ja suostun siihen, että kaista ei aika  ajoin toimi lainkaan ja että yhden hengen toimitukseni on ehdottoman paperiton, koska 20 vuotta vanha printteri lopetti toimintansa.


Veroviranomaisille en voi mitään. Heillä on harkintavastuu ja se painaa raskaana koska he joutuvat tarkastelemaan verotusta siltäkin pohjalta, kuinka moni heidän byroossaan saa säilyttää työpaikkansa. En tiedä, mikä verovirkailijan kuukausipalkka on, mutta veikkaan että isompi kuin 48 euroa, siis käteen.


Ymmärrän kyllä hyvin, että köyhimmät joutuvat lamatalkoissa tekemään työtä eniten. Miksikö? Siksi varmaan, että heitä on eniten. Kyllä määrä jostain selviäisikin. Mutta eikö ole järkevää viedä niiltä, joita on eniten?


Isännälle tulee valtakunnallisen kuvataiteilijajärjestön jäsenmaksun kylkiäisenä Taide-lehti. Sitä ei saa Vaasan kaupungin mistään ostopisteestä sen paremmin kuin omaa lehteäni, Kritiikin uutisia. Joka tulee SARV-järjestön kylkiäisenä. 


Rupesin miettimään journalismia. Pöydällä sattuu lojumaan Kritiikin uutiset nro 1/09, jossa kerrotaan lehtitalojen kulttuurisivujen supistuksista. Tosin vain isoimmissa lehdissä. Katsoin netistä meidän senttareiden saamia tuloja ja huomasin, että on olemassa hienosti sanoen freelancereitä, jotka voivat kuulua Suomen sanomalehtimiesliittoon. 


Ehtona on että ansaitsee 600 euroa kuussa. Mutta liitolla olisi ehkä etuja puolellaan. SARV ei ole ammattiliitto, mutta vaikka olen kuulunut siihen jo 30 vuotta, en ole keksinyt mikä se on.


Sama koskee kuvataiteilijoiden järjestöjä. Jäsenmaksut peritään, mutta takaisin ei tule kuin lehti, joka on kyllä iso ja hyvälle paperille painettu ja hyvin toimitettu. Eikä pahaa sanaa köyhemmästä serkustaan, Kritiikin uutisista.


Syy huonoon asioiden yhteiseen hoitamiseen on meissä itsessämme. Emme osaa kertoa millään pätevällä tavalla olevamme tarpeellisia ihmisiä. Muistelen että jossain järjestettiin Päivä ilman taidetta -kampanja, huputettiin kaikki julkiset taideteokset. Lisäsikö se yleisön kiinnostusta ympäristöään kohtaan? Tuskin. Herättikö se unestaan valtion tai jonkun maakunnan taidebyrokraatteja? Ei, eivätköhän he nuku sikiunta ikuisesti ja aamen.


Katson tottakai katkerasti asioita kaukaa susirajan takaa ja tiedän että suurin osa isoista rahoista on jossain etelässä. Sitä paitsi en ole katkera. Siis itseni suhteen.


Mutta minusta on ongelma, että suuri yleisö ei hirveästi välitä kulttuurista eivätkä lehdet pidä kritiikkiä tarpeellisena instituutiona palvelemaan lukijoita, jotka kenties eivät huomaisi kulttuurin merkitystä ilman kriitikon juttua. Olisiko sellainen mahdollista? Että löytyisi myötämielisiä, jotka suostuisivat edelleen suvaitsemaan sivistystä? Että ihmiset ylipäänsä keskittyisivät kulttuuriin?


Ehkä aiheesta joku tekee vielä tutkimuksenkin. Minä olen tehnyt niitä parikin kappaletta, aivan oikeille kulttuuri-instansseille. Mutta ei niitä painettu eikä levitetty mihinkään. Toinen oli selvitys kuvataiteilijoiden asemasta täällä Vaasan läänivainaan alueella. Toinen taas oli historiikki kaupungin menneistä kesäfestivaaleista, ajalta jolloin kulttuurille annettiin vielä rahaa.


Hölmöintä oli se että tein työtä motivoituneena, sain siitä akateemista työttömyysapurahaa (=työllistettynä), ne harvat, jotka työt lukivat pitivät niitä tarpeellisina. Joku jopa toivoi että tästä lähtisi uusi ja ehompi kulttuurielämä.


Voi olla että osuin arkaan kohtaan. Ehkä muistutin byrokraattien mieleen kuka tekee sen työn, jonka avustajiksi heidät on palkattu. Ja mitkä ovat ne työn ehdot. 


Mutta piti puhumani näistä kahdesta kulttuurityöntekijän jäsenlehdestä. Niissä on paljon ja hyvää asiaa, tosin enimmäkseen etelän ihmisten näkökulmasta, mutta sekä Taide-lehdessä että Kritiikin uutisissa tuntuu siltä että niissä ihminen voi puhua kuitenkin kaltaisilleen.


Tuntuu vain pahalta että ihmiset jotka voisivat saada ajateltavaa näistä kulttuurilehdistä, eivät löydä niitä mistään. Puhe jää ammattikuntien sisäiseksi, vaikka kulttuuri  näkyy edelleen kuitenkin kaikkialla. No, ainakin jossain määrin.


Minulla on kyllä se käsitys että kulttuurin alasajo alkoi taideaineiden vähentämisestä peruskoulussa. Laman nimissä tietysti. Ei kulttuuri todennäköisesti ole niitä kouluja käyneiden nuorten aikuisten silmissä kovin korkealle arvostettu.


Nyt meiltä alkaa sitten loppua lukeva, kirjoittava, katsova ja ajatteleva kulttuuriyleisö. Voi olla että kyse on vanhasta muna/kana-asetelmasta, mutta kyllä nyt pitäisi ruveta jo tekemään jotain. Kuka tekisi? Poliitikot eivät ihmisistä välitä, ehkä meidän ihmisten pitäisi kohdata toinen toisemme? Missä ja milloin?


Kulttuurin kaunis pursi vajoaa...






    

3.6.08

Eräs kirjallinen suhde



Kirjan kansikuva: vas. Anna-Maria Tallgren ja Aino Kallas.




Olen juuri lukenut Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdon 30 vuoden ajalta (Elämisen taiteesta, toim. Silja Vuorikuru, Otava 2008). Ajankohta on historiallisesti mielenkiintoinen, vuodesta 1919 vuoteen 1955, suunnilleen.

Moniin asioihin minun on täysin mahdollista samaistua. Kun kirjaan, joka on dokumentti niin kuin kirjeeenvaihto on, samaistuu, niin elää samalla todellisuutta, joka Suomessa tuolloin vallitsi. Sisällissodan jälkeinen aika oli hyvin pienen suomenkielisen sivistyneistön piirissä toivon ja riemun aikaa, siihen ei vielä sisältynyt tulevan sodan aavistelua.

Sitten tässä on kyse eräänlaisesta sisaruudesta, työtoveruudesta, syvästä ystävyydestä ja myös tarpeesta tehdä edes jotakin, kun oli kulunut pitkään siitä kun saanut työskennellyksi. Kirjeen kirjoittaminen on voinut olla sitä tekemistä. Sehän on kirjoittamalla ajattelemista, tapa työstää tulevia tekstejä.

Kumpikin nainen oli syntynyt ennen 1900-lukua, joten 1920-luku merkitsi kummallekin täyttä tarmokasta työrupeamaa. Aikakausi välittyy selvästi kirjeissä.

Jokainen kirjeraportti on myös eräänlainen avunpyyntö: minulla ei ole ketään muuta joka lukisi näitä tekstejä ja arvostaisin kovasti mielipidettäsi.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja sen vuoksi kirjeitsekin tapahtuva apu on korvaamatonta. Kallaksen ja Tallgrenin perhe-elämä poikkesivat toisistaan oleellisesti. Kallas oli naimisissa virolaisen diplomaatin kanssa ja asui suurimman osan aikaa Lontoossa ja kasvatti siinä sivussa lapsiaan. Tallgren oli naimaton ja riippuvainen lehtien ja teattereiden pomojen hyväntahtoisuudesta. Yksinäinen naiskriitikko ja esseisti tarvitsi tuolloin joko aviomiehen (siis mistä tulee raha elämiseen?) tai komppanian vaikkapa entisiä miesopiskelutovereita, jotka auttaisivat.

Aino Kallaksen eläminen oli siis selvästi turvatumpaa. Mutta siviilisäätyjen ero ei erottanut ystävyksiä, pikemminkin päinvastoin. Kumpikin auttoi toistaan missä saattoi. Kallas oli syntyjään Krohnien sivistyneistösukua, Tallgren oli pappilan lapsi. Kummankin vanhemmat tajusivat mainiosti, että naisten oli aika astua täysvaltaisina koulutettuina kansalaisina Suomen elämään.

Muu yhteiskunta sitä ei ehkä niin selvästi tajunnut. Suomi oli aivan eri maa kuin nyt. Naisten koulutus ei ollut lainkaan itsestään selvää. Korkeintaan koulutus oli sitten käytännöllistä. Kun naiset kuitenkin aina menevät naimisiin, kuten silloin sanottiin. Kyllä sitä asennetta on vieläkin, mutta enemmän piilossa.

Tärkeintä oli kulttuurin edistäminen. Oikeastaan voisi sanoa että 20-luvulla Suomessa käynnistyi valistuksen ponnistus täysimittaisimpana siihenastisen kansakunnan (?) olemassaolon aikana. Kumpikaan kirjoittaja ei puhu sisällissodasta ja sen aiheuttamasta maan kahtiajakautumisesta. Aihe oli todennäköisesti tabu.

Aino Kallaksesta sen paremmin kuin Anna-Maria Tallgrenista ei ole olemassa täydellistä elämänkertaa. Kirjeenvaihdon julkaisu peittää ison puutteen.

Jään ihmettelemään monta asiaa.

Ensimmäinen on tietenkin aika. On hyvin lyhyt aika siitä, kun naisen asema – ja tässä tarkoitetaan suomenkielisen yliopistosivistyksen saanutta naista – oli huomattavasti heikompi kuin nyt. Naiset saivat äänioikeuden, mutta se ei taannut yhteiskunnallisia tai taloudellisia oikeuksia.

Kallaksen perhe oli taloudellisesti turvattu ja kiitokseksi miehelleen Oskarille Aino Kallas kirjoitti hänestä elämänkerran. Kallas oli aika suosittu sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan käännettiin jo hänen elinaikanaan muille kielille. Silti ei ollut koskaan itsestään selvää että Viron myyteistä aiheensa ottava suomalainen kirjailija – suorastaan aikansa EUROOPPALAINEN – saisi jokaisen romaanin julkaistuksi ja suopeat ja ymmärtävät arvostelut kaikista näytelmistä.

Ei kenenkään kirjoittajan elämä ole koskaan epävarmaa parempaa. Naisten tilanne oli selvästi miehiä heikompi.

Vaikuttaa siltä, että virolainen yleisö oli jopa epäluuloinen Suomenlahden pohjoispuolelta tullutta kirjailijaa kohtaan. Ehkä ajatuksena oli, että vain virolaisilla saattoi olla tietoa oman maansa mytologiasta. Virallinen politiikka oli kyllä heimoaatteen läpitunkemaa, mutta saattoi jäädä liturgiaksi.

Tallgren on todennäköisesti tuntematon nykysuomalaisille. Kriitikko-esseistit jäävät tuntemattomiksi – joku saattaa muistaa vielä Kamalan Kajavan, mutta ei ehkä enää sitä, kuinka paljon luutumia Kajava tuli Helsingin Sanomissa murskanneeksi teatterista ja televisiosta kirjoittaessaan. Tallgren aloitti samassa lehdessä mutta joutui sitten ulos. Lehden herrat pitivät häntä tarpeettomana. Kirjeenvaihdon ja varsinkin Kai Laitisen kirjoittaman lyhyen Tallgren-esseen luettuani mietin, että Erkko tai johtokunnassa istunut kirjailija Santeri Ivalo (ja mitäs hän kirjoittikaan?) olisivat olleet epäluuloisia Tallgrenin aika suureen vaikutusvaltaan nousevan Tulenkantajien sukupolven piirissä. Tallgrenin työtä nuoret pitivät tärkeänä. Tallgren julkaisi sentään neljä kirjaa esseitä, jotka käsittelivät kirjallisuutta.

Kallas ja Tallgren puhuvatkin Tulenkantajista ja siitä kuinka kovasti paljon porisee padan kannen alla. Kallas päätyy toteamaan että uusi polvi se on siellä tulossa. Niinhän se oli, vaikka Tallgren ilmoittaa kyllästyneensä nuorten tempauksiin silloin tällöin.

On hirveä onnettomuus että 20-luvun ”toivon lempeen” aika päättyi sitten 30-luvun kyräilyyn ja AKS:n esiinmarssiin: sodan kumu voimistui täälläkin. Huolettoman aherruksen aika jäi lyhyeksi. Vain 20 vuotta rauhaa. Sitä on vaikea kuvitella nyt kun eletään Euroopan pisintä rauhanjaksoa. No, Balkania lukuun ottamatta.

Helsingin Sanomista Tallgren kirjoittaa kirjeessään 10.6.1932:
Ja että sanomalehden on seurattava yleisön makua. Päivälehden perijä on siis yksinomaan rahamylly…Olen surrut sitäkin niin. Ja ollut katkera, sillä en ole jalo – palvelin lehteä 15 vuotta, joten minusta Erkolla olisi erinäisiä ’velvollisuuksia’, kun olen kadottanut terveyteni hänen rahamyllyssään – enkä pyydä apua, vain – työtä, joka hänen olisi erinomaisen helppo järjestää, ilman että kenenkään etuja pienimmälläkään tavallaan loukattaisi, ja niin että lehden arvo sentään jonkun silmissä nousisi. – ”Valvojaa” hallitsee Linkomiehen kankea henki, muistathan, ja Söderströmin – johon sekä Jäämaa että Saarimaa niin lämpimästä puolsivat ja puhuivat suuresta ’kyvystäni’, - valittaa, mutta… Joten minun on jälleen vain jäätävä tänne, Maarian pappilaan, ja mitä siitä tulee, en tiedä. Mutta onhan vielä edes valoisat illat ja marraskuu edes jonkun kuunkierron päässä…

Kumpikin kirjoittaja masentui ajan ilmiöistä. Kallas sätti Englannin päättämätöntä politiikkaa Hitlerin Saksan suhteen ja Tallgren joutui kerta kaikkiaan heitetyksi Helsingin piireistä ulos, jopa rakastamastaan Kansallisteatterista, jossa hän oli toiminut johtaja Eino Kaliman apulaisena hyvin pieni palkkioin, tottakai.

Sodan aikana sielunsiskot joutuivat heitetyksi erilleen Tukholmaan ja Turkuun. Sairaudet olivat jo naisten elämässä ja loppuelämä oli kummallekin vaikea.

Olen lukenut ennen tätä tietysti Edith Södergrania ja Hagar Olssonia (joiden kirjeenvaihto on myös julkaistu kirjan muodossa) ynnä muita ruotsinkielisen kirjailijapolven tekstejä 1910-20-luvuilta. Suomen sivistyselämän keskus oli asettunut Kannakselle ja Viipuriin. Helsinki oli välttämätön paha niin kuin nytkin. Tosin Kannaksen merkitys saattaa olla muistojen kultaama, koska sitä ei enää ole.

Tämäntyyppiset kirjailija-kohtalot ovat ehkä ohitettu vaihe. Vai ovatko?

Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Kallas ja Tallgren eivät koe olevansa vastakkaisella puolella barrikadia niin kuin nykyään on usein laita. Kriitikko saattoi olla oikeasti kirjailijan paras ystävä ja tukija.

Minulla on tunne, että jos esimerkiksi Tallgrenin tekstejä (ja ehkä hänestä kirjoitettu väitöskirja) julkaistaisiin ja jos ilmestyisi kunnon Kallas-elämänkerta, meillä olisi selvempi kuva lyhyen sivistyksemme historiasta. Nyt kun se alkaa olla jälleen uhattuna.

Tällä kertaa kotimaisin markkinavoimin. Joilla markkinoilla on kyllä ulkomaisia osakkeenomistajia.

Mikä siinä oikein on, että kun talous tuntuu toimivan, niin sivistys poljetaan maan rakoon? Mikä on se mekanismi joka saa lukevan yleisön tyhmistymään siihen määrään kuin näyttää olevan nyt? Olettamukseni on nyt niin kuin aina, että tyhmyys on kyllä hankittu ominaisuus.

Euroopassa näkyy tietysti kaiken aikaa heiluriliike, joka muuttaa kansallisia kulttuureita. Se voisi olla myös hedelmällinen tila. On toivottava, että se sitä kohta taas onkin.




Yleisön pyynnöstä esitän tässä kuvan omasta muusastani, n. 6-8 kk. vanhasta Lidiasta.