Kuvataidenäyttelystä
kotiintullessa on aina virittynyt ja hyvä olo. Hyvä olo saattaa
olla ehdollistuneena minuun, koska minut on altistettu kuvataiteelle
isommassa määrin ainakin 8-vuotiaasta asti. Perheeni ei ollut
varakas, isä oli historian ja latinan vanhempi lehtori, äiti
senttasi lehtiin kulttuurijuttuja eli ei ansainnut kuin pennosia ja
kolme lasta olivat kaikki alaikäisiä.
Isä
joutui tekemään kahta työtä, päivisin opetusta koulussa ja
iltaisin kansalaisopistolla. Äiti halusi kumppanin matkoilleen
Kangasalta Tampereelle, joten se olin minä, vanhin lapsista. Olisin
mennyt mieluummin yksin, mutta kun äiti oli se pääsylippu.
Lapsuuden ja nuoruuden käyntien jälkeen tiesin sitten että menen
löytämään ne paikat jossa haluan käydä aivan yksin. Oma perhe
on saanut jossain määrin periaatteesta tinkimään, mutta aina on
ollut tilanne, jossa minä olen ollut hyötymässä kumppanista.
Se
kumppani suhisi esimerkiksi korvaani suunnilleen jokaisen teoksen
tiedot Uffizzin galleriassa Firenzessä. Se oli välttämätöntä,
koska en ollut opiskellut taidehistoriaa. Tuo toinen ihminen on.
Työhuoneesta
puuttuu nyt yksi romppu. Ei ole edes kovin kauan siitä, kun jonkun
siivouspuuskan yhteydessä näin sen. Panin sen varmaan talteen,
koska aavistin että tarvitsen sitä joskus. Se on Antti Maasalon,
kuvanveistäjän ja kaikenlaisen muun median mestarin, minulle antama
romppu joskus vuosia sitten.
Antilla on
iso oma näyttely Pohjanmaan museolla. Se on täynnä valoa ja
liikettä. Näyttely on kyllä auki vielä kauan, mutta ei ole mitään
järkeä siinä, että yrittäisin mennä ottamaan kuvia niistä
töistä, koska en ole Antti Maasalo, joka aivan varmasti tuntee
työnsä parhaiten itse. Oltiin avajaisissa viikko sitten.
En muista
sitä varmaa tallepaikkaa sille rompulle. Se ei ole kävellyt
tiehensä tietenkään, eikä kissa ole leikkinyt sillä kissaa ja
hiirtä. Siihen se levy olisi vähän liian kömpelö. Kissa tuli
sitten tuohon, koska rupesin kirjoittamaan siitä. Olen ollut
huomaavinani, että aina kun aktiivisesti ajattelen Lidia-kissaa, se
tulee tuohon tapittamaan isoilla silmillään. Se nuolaisi sormiani,
jotka ovat näppäimillä, ihana otus.
Kissan ja
minun sanaton suhde, suhteemme joka on jatkunut jo vuosia, ei ole
mitenkään telepaattinen tai muuten tieteen käsityksiä
vastaamaton. Kysymys on siitä, että Lidia on
kymmenentuhatkertaisesti (vähintään) tarkempi huomioitsija kuin
minä. Kun ajattelin kissaa, korvani ja silmäni terästäytyivät,
koska mietin missä se katti luuhaa. Että sen pitäisi olla tässä
jo. Selkäkin suoristuu ajatuksista.
Kissa
puraisi. Kohta se pitää heittää työpöydältä pois ja sillä on
vaihteeksi syytä loukkaantua. Mutta Antti Maasalon näyttely sopi
erittäin hyvin syksyyn. Joillakin ihmisillä on kirkasvalolamppu
aamiaispöydällä, minulle riittää se että kissa on vieressä ja
hyrrää ja ikkunasta näkyy tuulessa lentäviä lehtiä.
Syksyn
lehdissä on fluoresoivia värejä. Vai mikä se sana on, sellaisia
jotka hohtavat pimeässä? Ja myös kissojen silmät välähtelevät
vaikka ei olisi valoja päällä, hämärässä.
Antti
Maasalo kertoi ennen tätä näyttelyä oman näyttelyn viimeksi
vuonna 1970 Helsingin Taidehallissa. Mutta hän elää ja tekee työtä
Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Koska tämä perhe on asunut siellä
myös, oli selvää että joskus tavattaisiin. Jonkun näyttelyn
avajaisissa sitten varmaan. Ehkä se oli se näyttely jossa soitti
elektronisen musiikin kokoonpano nimeltä Neum.
Paikka oli Ilmajoki tai Seinäjoki. Neumissa soittivat ainakin Esa
Kotilainen ja Otto
Romanowski, nyt avajaisissa
kuullun selityksen mukaan mukana on joskus ollut myös Erkki
Kurenniemi. Nyt musiikkia
soitti Otto Romanowski, yksin, mutta syntesisaattori voi olla
kokonainen orkesteri. Se musiikki on lisä mihin tahansa näyttelyyn,
koska on mahdollista kävellä sen (epä)tahdissa ympäri tilaa ja
antaa itsensä sulautua kuviin ja ääniin aivan yksin, omien
aistiensa viemänä, omassa tajunnassaan. En yritä selittää
näyttelyä, mutta tiedän (kokemuksesta) että liikkuvat värit ja
niille annettu muoto ovat sellaisessa suhteessa toisiinsa, että ne
uppoavat aivojen kuvamuistiin. Kuvia kannattaa käydä katsomassa
aivan itse!
Antin
töitä on ollut ympäri maailmaa suomalaisessa Dimensio-ryhmässä.
Olen sattunut myös sen ryhmän näyttelyyn/näyttelyihin siellä sun
täällä. Olen ollut tietoinen Maasalon Antin olemassaolosta ennen
kuin tapasin hänet itsensä ja huomasin että asutaan
naapuripitäjässä. Ensimmäiseksi sain ällistellä hänen taloaan,
joka jo 1980-luvulla oli sähköistetty ja lämmitetty tuuli- ja
aurinkovoimalla. Antti hymyili kun kysyin millaista on asuminen: no
jos kestät 12-13-asteen lämpötilaa sisällä niin täydellistä.
Siinä oli edelläkävijä!
Kun näen
hänen töitään jossain (niitä on eri paikkakunnilla kadunkulmissa
ja puistoissa) ja mikä hienoa, myös lasten leikkipuistoissa,
kiipeily- ja leikkivälineitä, usein tunnistan ne. Onneksi Antti Maasalon töiden kuvia
on myös netissä.
Ja onneksi niitä on paljon ulkona, puistoissa ja hienointa on että
niitä on paljon lasten leikkipuistoissa, saisi olla paljon enemmän.
Meillä on
hallitus joka leikkaa koulutuksesta kaikilta ikäryhmiltä. Yksi
leikkausten kohteista on kuitenkin ollut jo vuosia musiikki ja
kuvataide. Lapseni jo joutui maalla koulua käydessään
tilanteeseen, jossa oli valittava musiikin ja kuvataiteen välillä.
Koululautakunnalle oli itsestään selvää se, että opettaja oli
epäpätevä kummallakin osa-alueella. Sattui olemaan seminaarin
käynyt (?) opettaja, jolta puuttui tunteja.
Siksi on
hyvä että taidetta on edes jossain myös aivan tavallisen
ohikulkijan katseltavana. Ihastukseni kohde tänä syksynä on
joissakin Suomen kaupungeissa tapahtunut katutaiteen invaasio. Se
osui onnellisesti myös Vaasaan, jossa palolaitoksen torni sai hienon
kuvan katseltavaksi vaikka ihan aamulla matkallaan
pääterveysasemalla.
Nämä ovat oikeiden taitelijoiden tekemiä kuvia.
