Ei minulla
ollut ajatusta käsikirjaston perustamisesta. Se on tapahtunut
vahingossa eikä johdu muusta kuin siitä, että olen kiinnostunut
aika monista asioista. Aina en edes tiedä olevani kiinnostunut
jostain, mutta sitten tapahtuu jotain.
Kirja
istua jököttää kirjoituspöydällä ja katse osuu siihen.
Kannessa on vakava samurai päällään taisteluasu. Olin
kirjoittanut kirjasta ja pidin ennen kaikkea hienosta japanilaisesta
käsityötaidosta. Samuraiden taisteluasujen tekeminen ei ollut
yksinkertainen asia. Kirjan nimi on Sotaisat samurait. Mutta
aivan heti Japanin historiaa lukiessa ymmärsin että Japanissa on
ollut feodaalivalta. Siellä on ollut alueilla omat vallanpitäjänsä,
jotka ovat tarvinneet armeijan suojaa.
Sattui
niin että tulin katsoneeksi tällä viikolla Akira
Kurosawan elokuvan Kagemusha
– varjokenraali. Se kertoo
suurista taisteluista 1500-luvulla, keskittyy Takeda
Shingenin armeijaan. Kirjassa
on kertomuksia Shingenin johtamista taisteluista. Samurai-kirjan
kirjoittaja Mitsuo Kure
esittää myös arvelunsa siitä, miksi Kurosawa on käyttänyt
elokuvassaan niitä painotuksia kuin mitä käytti. Mutta vaikuttaa
siltä että paljon muutakin vanhaa Japania on säilynyt, tätä
puhetta kun
seuraa.
Nyt siis,
kun kirjan julkaisemisesta suomeksi on kulunut jo 11 vuotta, alan
ymmärtää jollain tavalla sitä kollektiivista hulluutta minkä
valtaan Japani oli joutunut. Shingen oli yksi Japanin daimioneista,
jotka ovat sotilaskastiin kuuluvia feodaaliherroja (niin ja: Takeda
on siis suvun nimi, ei etunimi), enkä uskalla arvata kuinka paljon
heitä oli ollut parinsadan sisällissotavuoden aikana. Mutta
ymmärrän sen, että feodaalivalta perustui läänityksille ja se
puolestaan verotukselle. Kure muistaa kertoa eri alueita kuvatessaan
missä ovat parhaimmat riisiviljelykset ja hedelmäpuutarhat. Ja
missä puolestaan oli suuria temppeleitä, jotka ottivat osan
vallasta, vaikka eivät aina sotien. Tulen ajatelleeksi Euroopan
30-vuotista sotaa joka oli aivan tarpeeksi hirveä ja oli uskonsota.
Kirja osui
yhteen elokuvaharrastukseni kanssa. Kure on ottanut hienot kuvansa
Japanin samuraiperinteen ylläpitäjien järjestämistä
samurai-juhlista, joita järjestetään vieläkin. Heillä oli
esimerkiksi taistelunäytöksiä noista taisteluista, joiden yksi
osapuoli oli Takeda Shingen ja hänen armeijansa. Tuskin Suomen
kouluissa käydään Japanin historiaa kovin tarkasti läpi
vieläkään. En ollut ennen tämän kirjan lukemista tiennyt
sitäkään että samurait olivat Japanin johtava luokka peräti 700
vuoden ajan. Vaikka on siirrytty takaisin keisarivaltaan, tarinoita
on paljon ja tutkimattomia kirjoituskääröjä samoin. Yksi ongelma
on sekin, että Japanin kirjakieli on tässä vuosisatojen myötä
muuttunut. Kure sanoo esipuheessaan, että linnoitusten ja linnojen
jäännösten arkeologinen tutkiminen pitäisi nopeasti saada
käyntiin. Työtä olisi paljon.
Jotain on
jo tehty. Yksi feodaaliherroista asui alueella, jossa on Kai-niminen
syvänne, ilmeisesti jyrkkärajainen laakso tai jonkinmoinen suppilo.
Siellä on ollut alkuperäisiä japanilaisia hevosia, pienikokoisia
eläimiä, joiden säkäkorkeus (niin kirjassa sanottiin, vaikka en
tiedä puhutaanko hevosten kohdalla säkäkorkeudesta) on vain 130
cm. Hevosten luurangot ovat löytyneet siellä tehdyissä
kaivauksissa.
Hevoset
ovat siis aika pieniä. Se tarkoittaa sitä, että vastaantuleva
armeija luulee metsänrajasta tulevan vähän tavallista isompia
ihmisiä, koska edessä on jalkaväkeä. Ja tulee yllätetyksi, koska
hevoset ovat nopeita. Hevoset pystyvät myös kantamaan armeijan
tarvitsemia taakkoja, ne ovat olleet pienuudestaan huolimatta olleet
vahvoja. Ja näiden hevosten jälkeläisiä on siis edelleen
olemassa.
Olen
viettänyt pari päivää yrittäen onkia selvää siitä, mitä
rotua hevosia Kurosawan leffassa oli. Ne eivät olleet eurooppalaisia
tai arabialaisia hevosia. Sitä paitsi nykyäänkin suuri osa
japanilaisia taitaa edelleen olla lyhyempää väkeä kuin useimmat
eurooppalaiset. Kure puhuu japanilaisista hevosista ja miettii sitä,
onko alkuperäisiä ennen 500-lukua maahan tulleita hevosia vielä
olemassa. Mutta joku niitä hevosia selittäneistä artikkeleista on
aika varma siitä, että niitä varhaisia hevosia ei enää ole, on
myöhäisempiä Kiinasta tai Koreasta peräisin olevia hevosia – on
ehkä mahdollista että jossain on vielä sekoitus vanhemmista
hevosista ja tästä uudemmasta mongolialaisperäisestä
japaninhevosesta. Ajattelin sitäkin, että Kurosawa on aika tarkka
elokuviensa esineistä, vaatteista ja muusta rekvisiitasta, että hän
tuskin olisi ottanut eurooppalaishevosia elokuvaansa. Arabialaisia
tai eurooppalaisia hevosia on tuotu Japaniin vasta
1700-1800-luvuilla.
Shingenin
viimeisen taistelun jälkeen niin ihmiset kuin hevosetkin kärsivät.
Toivon että elokuvan hevoset eivät oikeasti kärsineet. Ehkä ne
olivat sirkushevosia, jotka osasivat näytellä? Taistelukenttä on
yksi hurjimpia näkyjä mitä olen ikinä nähnyt elokuvassa,
lukuunottaen kaikki modernit tappamiselokuvat, joista siis tietää
että ne ovat fiktiivisiä. Kärsimyksen näytteleminen ei ole
helppoa.
Joka
tapauksessa Kurosawan elokuva on historiallinen. Kure ei kerro sitä,
esiintyikö joku feodaaliherra Takeda Shingeninä, niin kuin
Kurosawan tarinassa kerrottiin. Olen miettinyt Kurosawaa. Yksi
minusta on varmaa: hän tahtoi että maailman elokuvia katsovat
ihmiset oppisivat tarinoiden ohella tuntemaan myös japanilaista
kulttuuria.
Sotahan ei
ole kulttuuria, eikö se ole ennemminkin sen tuhoamista? Tästä olen
kyllä nyt vähän epävarma. Olen iloinen siitä, että minulla on
kaikenlaisia opuksia omassa käsikirjastossani. Voin käydä
vuoropuhelua kirjojen ja elokuvien välillä, esimerkiksi. Mutta
samurai-kirja on kyllä aika hankala tapaus. Minulla on sitä paitsi
vaikeuksia ymmärtää mitä tahansa sotilaskastia, koska sodat ovat
niin kertakaikkisen turhia ja tuhoavia.
Jollain
lailla ymmärrän eurooppalaista feodaaliaikaa. Ilmeisesti
kulttuurinen tausta on niin paljon voimakas kaikesta suomalaisuudesta
huolimatta, että voin ymmärtää Euroopan historiaa. Kyllä
kulttuuri pitäisi jollain lailla pystyä määrittelemään, mutta
en taida oikein osata. Ehkä on vain ajateltava että Japani oli
vuosisatoja eristäytynyt muusta maailmasta, oma maailmansa, että
siitä ehkä johtuvat ongelmani sen historian käsittämiskyvystäni.
Japani on saari mutta Suomi ei?
Ja kuva, jonka saa klikkaamalla suuremmaksi.
Se on Osakan valloituksesta joskus Japanin sisällissotien aikaan
(tässä jutussa osasuurennoksena), Osaka on tuhoutunut ja rakennettu
uudestaan, ihmisiä on tapettu ja uusia on tullut rakentamaan sen
kaupungin uudestaan. Mitsuo Kuren kirjan ehkä hienoin anti on sen
loistava kuvitus. Akira Kurosawan elokuvassa on kohtaus jossa
esitetään No-teatteria.
Se on muodollisempaa kuin Kabuki-teatteri,
mutta perustuu samaten tarinoille. Tämän päivän Osakassa näkee
kaikkea mahdollista teatteria, kun Osaka on yksi Japanin
suurkaupungeista.
