Pääsen kohta silmäpäiväkirurgiselle
leikkaukseen ja aikaa myöten sitten silmien väsyminen ja jatkuva
päänsärky vähenevät. En ole erityisen järkevä ihminen: yritän
totta kai koko ajan lukea. Yleensä yritykset sitten päätyvät
siihen että nukahdan kun silmät eivät jaksa.
Kirjojen on siis periaatteessa oltava
ohuita. Joku paksumpi voi käydä, mutta semmoisen kirjan on sitten
oltava selvä tapaus. James Joycen Odysseus ei kävisi.
Ei vaikka se on valmiina tuossa hyllyllä. Juuri yhden tutun päässä
puhkesi aneyresma, ihmisparka on sairaalassa. Olen varma siitä, että
jos silmiä on jännitettävä ja siten tuotettava tuskaa vielä
aivojen näkökeskuksellekin niin jos sitä lukemisen ymmärtämistäkin
on jännitettävä niin silloin menee rikki vähintään joku suoni.
Tuttu on suunnilleen 20 vuotta nuorempi
minua. Sairauksien pitäisi olla kohtuullisempia, ilman muuta.
Onneksi potilas pääsi nopeasti sairaalaan ja hoitoon, ei mennyt
edes taju. Ehkä hän on sittenkin tarpeeksi nuori sairastaakseen?
Minä olen taas tarpeeksi vanha valittaakseni.
Mutta kyllä kesän äkillinen
puhkeaminen oli suuri ilo. Kylmyys on ollut tasaista niin kauan.
Lämmin loppui heti kun tuli vaalipäivä, mikä on tietysti
omituinen yhteensattuma. Minun piti päästä äänestämään, enkä
älynnyt että koillisesta tuulee kylmää ja kovaa. Puuskissa oikein
kovaa.
Kaupungissa ei tarvitse kävellä
hirveän kauas päästäkseen äänestyspaikalle. Maalla olisi ollut
varmasti ainakin pari kilometriä, ehkä pitempäänkin. Tämmöisille
huonosti käveleville ei ole keksitty vielä helppoa äänestämistä,
minä voisin ruksata rastin ruutuun vaikka netissä. Tasa-arvoisessa
maassa sitten kyllä kaikilla huonosti kävelevillä pitäisi olla
netti ja kyky käyttää sitä. Sitä paitsi kun se olisi
valtiollinen hanke, niin valtio kilpailuttaisi tehtävään firman,
joka taatusti ei osaa verkottamista ja siinä sitä ollahan sitten
puhtahan kaulan kans, kuten isoäiti sanoisi.
Puhtaan kaulan merkitystä isoäiti ei
kyllä ikinä selittänyt, enkä minä rupea sitä nytkään
arvailemaan. Epäilyksiä minulla kyllä on.
Olen siis lukenut runoja. Minulla on
tapana toivoa runokirjoja kirjastoon ja ällistyttävän usein niitä
myös hankitaan. Runot ovat minulle täysmittainen henkireikä. Ilmaa
jota hengittää, aivan ehdottomasti. Se johtuu siitä
yksinkertaisesta syystä, että runoilijat osaavat tiiviistää
kokonaisia maailmoita aivan lyhyisiin kappaleisiin ja niitä voi
jäädä kaikessa rauhassa miettimään vaikka viikkokausiksi.
Runoilijoissa on mielettömän paljon
ääniä. Osaan jonkin verran lukea niitä myös englanniksi, en
tarpeeksi että voisin ymmärtää niitä kuin alkuasukas, mutta sen
verran että saan niistä aavistuksen. Pöydällä on ollut valikoima
Ezra Poundin Cantos'eja pari kuukautta. Kirjasta voi
ottaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa pienen kulauksen ja aina
löytyy vastaus:
Pull down thy vanity
Thou art a beaten dog beneath the
hail,
A swollen magpie in a fitful sun,
Half black half white
Nor knowst'ou wing from tail
Pull down thy vanity
Vähän aikaa tuntuu hyvältä ajatella
turhamaisuutta jota harakka rakastaa. Kyllä ne rakastavat.
Yrittäkääpä ottaa lemmikiksi harakka ja kaikki kirkas metalli
talosta häviää! Kokemusta on lapsuudesta, muistan hyvin. Yksi
meistä kiipesi puuhun ja löysi haarukoita ja veitsiä ja lusikoita
siitä harakanpesästä.
Olin lukenut Pisan Cantos'eja ennen
marssimistani äänestyspaikalle ja mietin kuinka hirveä määrä
harakoita siellä listalla täytyykään olla. Ministereitä ja
muuten vaatteilla keikailevia. Eivät ehkä kaikki kuitenkaan, koska
minäkin äänestin.
Kylmä sunnuntaikävely kulki pitkin ja
poikin, välillä ajattelin ihan omiani, välillä puhutin
vaaliporukkaa koululla, sitten pääsin kotiin ja rauhoituin,
kuuntelin vaaleja puolella korvalla, mutta kyllästyin kun puhe
poukkoili enkä vieläkään tiennyt mikä olisi vaaleissa
oleellista.
Yksi toivomistani kirjaston
runokirjoista oli Teemu Helle: Onnen maa, joka ilmestyi
tänä vuonna. En uskalla käyttää genetiiviä koska en tiedä
missä muodossa se olisi nimessä, mutta Teemu kyllä kirjoitti
kerran että häntä syytetään vanhusten huonovointisuudesta kun
elohopea mittarissa nousee, jotain sinnepäin ainakin, genetiivi siis
voisi olla Helteen.
Teemulla on blogi, jota olen seurannut
jo hyvän aikaa. En ole koskaan oikein osannut sanoa lukemistani
runoista mitään. Se johtuu siitä, että minusta runous on ylempää
kirjallisuutta, en osaisi ikinä kirjoittaa sellaista itse, runojen
kirjoittamisen taito on ihailtavaa. Mutta jo pienenä olen lukenut
runoja ja niitä on luettu minulle jo ennen kuin olen osannut puhua.
Minulta ei koskaan kielletty mitään kirjaa ja siitä olen
onnellinen.
Onnen maan toiseksi viimeinen runo
kuuluu:
AIKAKIRJAT
Hän likistyy puunrunkoa vasten
kuuntelee,
kuinka metsän keijut keinuttavat
lastenlauluja
maailmanlopulle
vielä hyräilevät kaupungin valoja
sammuksiin.
Minusta tuo oli poliittinen runo. Eri
aikoina tulevat esiin eri kirjat. Sen vuoksikin aikakirjoista voi
puhua, ei pelkästään siksi että sana on raamatullinen.
Yöpöydällä minulla oli viikkoja
yksi Kari Aronpuron opus. Löysin kirjastosta semmoisen jota
en ollut vielä lukenut: Saa tulla. Kirjassa oli pätkiä
esimerkiksi jotain asiaa Lappajärvestä ja olen varma siitä että
entinen Domuksen kirjastonhoitaja on kyllä tietoinen Lappajärvestä,
joka on iso meteorikraateri keskellä Pohjanmaan Järviseutua.
Päädyin yötä vasten maistelemaan
Tampereen murretta, mutta samalla takaisin Ezra Poundiin:
Now I know that I am mad,
…..............................................
This is no maid.
POUND
Vaklaan pihalle aikasee
Leo ov viä myymässä syätävää
lukee lutlumia nakkarissa
son tärsiny laikum puhki
kiärrättää ny rivareitte kamaa
piäntä kärhämää tolpalla
kum musta Maksra kaartaa paikalle
Tää oh hanu, Ezra!
Manse pai nait
Eiseväliä
hurmioirun kotiseurusta nääs
Vaikka minulla on nyt fyysisiä syitä
runouteen kiinnittymisessä, niissä on aina paljon enemmän kuin
mitä olisi voinut kuvitella. Proosa on proosallista. Aronpuro on
mielestäni ollut semiotiikkaan päin kallellaan jo kauan. Niin olen
kyllä ollut minäkin, mutta olen varmasti tullut sitä kohti eri
suunnasta kuin Aronpuro.
Siitä on kohta 50 vuotta kun kävin
Domuksen kirjastossa epätoivoisena etsimässä tenttikirjoja
yliopiston yleisen kirjallisuustieteen tenttiin. Kirjastonhoitajat
tekivät kaikkensa. Kirjoja oli vaikea saada, kirjastoilla ei ollut
rahaa, kirjojen hinnat olivat suhteessa muuhun elämiseen kyllä
silloin halpoja, mutta niitä ei ollut kovin paljon. Nyt ne eivät
ole enää halpoja, mutta onneksi niitä saa esimerkiksi kirjaston
poistomyynnistä. Kirjoja on kyllä nyt paljon enemmän.
Tämän kuukauden suururakka on ollut
tämän
kirjan lukeminen. Proosa on ollut yleensä aina
se mistä olen sentannut, jos kirjallisuus on ollut aiheena.
Tänään ruokakaupassa sormeilin
todella paksua Keltaisen kirjaston pokkaria. Minusta kansi
vaikutti järjettömän ohuelta, kirja menisi rikki parilla
lukukerralla. Keltainen kirjasto täyttää tänä vuonna 60 vuotta.
Ja minulle se on ollut olemassa aina. Minusta hyviä insituutioita
kannattaa pitää yllä. Mutta pokkarit eivät kestä monia
lukijoita. Ehkä kustantajalle voisi yrittää jotain kautta kertoa
se?
