Viime viikonloppu oli kylmä. Lunta
tuiskusi aivan alusta loppuun. Satuin sisämaahan, provinssiin eli
maakuntaan viikon taittuessa ja siellä olikin kuivaa ja lumi narskui
kenkien alla. Mutta tuuli niin kuin lakeudella usein tuulee.
Sisätiloista piti syöksyä toisiin.
Sinänsä se on hauskaa, koska koskaan ei tiedä kenet saattaa
tavata. Teatterin väliajalla seisoskelin ympäriinsä ja näin monen
ihmisen katsovan minua tutkivasti. Tuskin minä olin ketään niistä
tavannut, koska viimeksi olin kuullut siinä teatterissa Raoul
Björkenheimin soittavan. Björkenheimilla oli siinä vaiheessa
oma bändi ja soundi tärisytti Aallon suunnittelemaa
teatterirakennusta. Björkenheim on jazzmuusikko ja hänen äitinsä
on Taina Elg, joka taisi osata laulaa. Suvulla on kartano
keskellä maakuntaa. Siellä on käynyt kylässä myös entinen
presidentti Kekkonen ampumassa syyttömiä fasaaneja.
En ole ikinä ollut sitä mieltä että
syyllisiäkään fasaaneja pitäisi tappaa eikä sen puoleen ketään
muutakaan. Ehkä hyttysiä voi läiskiä ja kulkukissa saa syödä
mitä saa kiinni.
Kun kiipesin portaita ylös alkoi
värisyttää. Muistin hyvin että pelotti mennä saliin. Olisi
voinut olla mahdollista että tärykalvot ottavat ja puhkeavat. Nyt
tuntui kylmyys luissa. Ajattelin että kuuloluut jotenkin muistavat
ne ääniaallot ja siitä on kyse. Ei ollut.
Ruumiin muisti on terävä. Se
tunnistaa aallot. Tulen ajatelleeksi että sisäkorvassa on kuuloluut
ja ilmeisesti sen vuoksi niitä nyt sitten värisyttää ja palelee.
Vasta monen tunnin päästä tulen
tietoiseksi siitä että teatterin tuuletus oli ollut liian luja.
Kurkku alkaa yhtäkkiä tulla karheaksi. Julkisissa tiloissa
tuuletuksen kanssa on ilmeisesti temppuiltu ja ihmiset ovat
kipuilleet kymmeniä vuosia, eikä niiden koneiden kanssa päästä
sopuun ikinä.
Teatterin lavalla oli kyllä traktori,
auto ja mopo. Olin samana päivänä huomannut Hesarin huomautuksen
traktorin merkistä. Se ei ollut Massey Ferguson, vaan Ferguson, eli
siis ei ollut massikka niin kuin libretossa luki. Ääntä näistä
moottoreista tuuletus ei tietenkään hoitanut pois, vain bensan
käryn. Ainakin mopoissa on kakstahtibensaa, samoin kuin
ruohonleikkurissa, ja minulle tuntemattomista syistä on syytetty
sellaista bensaa mutageeniseksi. Eli senoktaanisten öljyn ja bensan
sekoitusten päästöjä.
Orkesteri nousi ja laski äänettä
monttuun ja siitä takaisin. Se soitti Mozartia, niin kuin
piti tietenkin kun hän sattui kirjoittamaan oopperallisen komedian
nimeltä Ryöstö seraljista. Nyt oli tullut uusi libretto,
Mikko Koivusalon kirjoittama, musiikin johto oli myös
eteläpohjalainen, Jorma Panulan hyvin toimittama. Ohjaus oli
entisen kaustislaisen, Vesa-Tapio Valon. Hän oli tehnyt myös
dramaturgian.
Teatterin vieressä on uusi hieno kirjasto
Tämä oli harvinainen vierailu
entisessä kotikaupungissani. Ei tästä kovin pitkä matka ole,
mutta jostain syystä tulen yleensä menneeksi Seinäjoen ohi. Kohti
etelämpää. Se johtuu ehkä siitä, että pysähtymisen kohteita ei
enää ole, kun ei ole kotiakaan. Piti ehtiä käydä katsomassa,
onko kansakouluni edelleen olemassa, mutta käännyin poispäin
syvästi loukkaantuneena, kun huomasin naapuritalo Seurahuoneen
muuttuneen jonkinmoiseksi pankkiiriliikkeeksi. Seurahuoneen takana
oli uusien kivitalojen puristukseen jäänyt kaksikerroksinen pieni
vanha kivitalo. Siellä yläkerrassa asui täti, joka oli juttujen ja
satujen kertoja. Meitä tenavia oli kuuntelemassa paljon, kun
käsitimme että joku vapaaehtoisesti kertoo ja me saamme kysellä.
Nyt ajattelen että vanhemmillamme ei
ehkä ollut tarpeeksi aikaa meille. Yleensä hoidimme asiamme itse.
Pihalla tapahtuneista ei puhuttu kotona. Se oli lausumaton sääntö.
Joskus joku vanhempi onnistui murtautumaan vaikenemisen lakimme läpi,
mutta harvinaista se oli. Sitä paitsi jos joku kertoi jotain, se oli
taatusti ohi totuuden. Ja koko lauma oli valmis vannomaan että se
totuutta viistävä versio oli oikea.
Heti rautatieasemalla asetuin
kuuntelemaan puhetta. Se on lapsuuteni kieltä. Pohojalaasta. Muistin
radiosta kireä-äänisen haastattelijan, joka kuvitteli menevänsä
haastattelemaan jotakuta entistä kapellimestaria (eikö se nyt ole
jo yli kahdeksankymppinenkin?) ja kaiken lisäksi vielä
Sibelius-akatemian kapellimestariopettajaa. Kireys kiristyi, kun
Panula vastasi leviällä
murtehella. Haastattelijan äänestä kuului se, että piti olla
sopimus vähän tavallista vanhemman kapellimestarin haastattelusta.
Panula puhui asiat yhtäkkiä aivan suorahan: Mozart on iloinen ja
hyväntuulinen niin kuin pohojalaaset keskimäärin ja hyvin
tuntehellinen niin kuin pohojalaaset yleensä ovat.
Olin ällistynyt kuultuani yhtäkkiä
puheessa maailmojen törmäyksen, vaikka eroa ei kilometreissä ole
kuin noin 300 kilometriä. Voi olla vähemmänkin, junalla matkan
tekee vähän yli kolmessa tunnissa. Ja on siinä pysähdyksiä
välillä muutenkin kuin junien rikkoutumisten vuoksi.
En muista enää mistä pitäjästä
Panula on kotoisin. Mutta nimen muistan kuulleeni jo
kansakoululaisena. Olen mahtanut olla jossain iltamissa, jossa Panula
on ehkä johtanut jotakin kuoroa tai soittanut jotain instrumenttia,
ei aavistustakaan. Isä ja äiti ja kaikki muutkin ihmiset heidän
läheltään ovat olleet jo kuolleita kauan, joten en tiedä. Panula
tietysti tietää, mutta en viitsi häiritä häntä.
Minusta esitys oli hauska ja
viihdyttävä. Henkilöt eivät ainoastaan laulaneet vaan useimmat
olivat osanneet mennä roolin nahkoihin. Niin sitä taidetaan
nimittää vieläkin. Sitä paitsi minusta on tärkeää että
teatterista päin puhutaan myös olemassaolevista asioista eikä
piilouduta puskafarssien alle.
Eniten pidin kyllä libreton
hyvänmakuisesta pohjalaistamisesta. Siinä ei ollut päälleliimausta.
Siinä sorkittiin sellaistakin kipeää kohtaa kuin esimerkiksi
muslimien tuloa ennen täysin valkonaamaiseen kaupunkiin.
Yhteentörmäykset ovat väistämättömiä. Libretto kertoo että
pohjalaisille on tärkeää uskoa ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon.
Siihen sitä totisesti haluaisi uskoa.
Joka
tapauksessa minulla on flunssa eli nuhakuume. Vilustuin.
Kappaleen nimi oli Ryästö
Lakeurelta. Alkuperäinen libretto on nimeltään Entfürung
aus dem Serail ja se
on vuodelta 1782, eli alkuperäisesityksestä on jo aikaa. Oli sitä
paitsi aika käydä katsomassa onko mitään kotikaupungista
jäljellä. Eipä paljoa oikein ollut. Kotitalon edessä ollut
Mannerheimin patsaskin oli viety pois. Tuntuu hassulta ajatella että
entisessä kodissa asuva ei enää herääkään katsomaan
Mannerheimiä silmiin. Ajat muuttuvat?
Mannerheim on poissa ja entisen apteekin ikkunoiden päällä on punainen kanttinauha
