Pakkaspäivä maakunnassa

Viime viikonloppu oli kylmä. Lunta tuiskusi aivan alusta loppuun. Satuin sisämaahan, provinssiin eli maakuntaan viikon taittuessa ja siellä olikin kuivaa ja lumi narskui kenkien alla. Mutta tuuli niin kuin lakeudella usein tuulee.

Sisätiloista piti syöksyä toisiin. Sinänsä se on hauskaa, koska koskaan ei tiedä kenet saattaa tavata. Teatterin väliajalla seisoskelin ympäriinsä ja näin monen ihmisen katsovan minua tutkivasti. Tuskin minä olin ketään niistä tavannut, koska viimeksi olin kuullut siinä teatterissa Raoul Björkenheimin soittavan. Björkenheimilla oli siinä vaiheessa oma bändi ja soundi tärisytti Aallon suunnittelemaa teatterirakennusta. Björkenheim on jazzmuusikko ja hänen äitinsä on Taina Elg, joka taisi osata laulaa. Suvulla on kartano keskellä maakuntaa. Siellä on käynyt kylässä myös entinen presidentti Kekkonen ampumassa syyttömiä fasaaneja.

En ole ikinä ollut sitä mieltä että syyllisiäkään fasaaneja pitäisi tappaa eikä sen puoleen ketään muutakaan. Ehkä hyttysiä voi läiskiä ja kulkukissa saa syödä mitä saa kiinni.

Kun kiipesin portaita ylös alkoi värisyttää. Muistin hyvin että pelotti mennä saliin. Olisi voinut olla mahdollista että tärykalvot ottavat ja puhkeavat. Nyt tuntui kylmyys luissa. Ajattelin että kuuloluut jotenkin muistavat ne ääniaallot ja siitä on kyse. Ei ollut.

Ruumiin muisti on terävä. Se tunnistaa aallot. Tulen ajatelleeksi että sisäkorvassa on kuuloluut ja ilmeisesti sen vuoksi niitä nyt sitten värisyttää ja palelee.

Vasta monen tunnin päästä tulen tietoiseksi siitä että teatterin tuuletus oli ollut liian luja. Kurkku alkaa yhtäkkiä tulla karheaksi. Julkisissa tiloissa tuuletuksen kanssa on ilmeisesti temppuiltu ja ihmiset ovat kipuilleet kymmeniä vuosia, eikä niiden koneiden kanssa päästä sopuun ikinä.

Teatterin lavalla oli kyllä traktori, auto ja mopo. Olin samana päivänä huomannut Hesarin huomautuksen traktorin merkistä. Se ei ollut Massey Ferguson, vaan Ferguson, eli siis ei ollut massikka niin kuin libretossa luki. Ääntä näistä moottoreista tuuletus ei tietenkään hoitanut pois, vain bensan käryn. Ainakin mopoissa on kakstahtibensaa, samoin kuin ruohonleikkurissa, ja minulle tuntemattomista syistä on syytetty sellaista bensaa mutageeniseksi. Eli senoktaanisten öljyn ja bensan sekoitusten päästöjä.

Orkesteri nousi ja laski äänettä monttuun ja siitä takaisin. Se soitti Mozartia, niin kuin piti tietenkin kun hän sattui kirjoittamaan oopperallisen komedian nimeltä Ryöstö seraljista. Nyt oli tullut uusi libretto, Mikko Koivusalon kirjoittama, musiikin johto oli myös eteläpohjalainen, Jorma Panulan hyvin toimittama. Ohjaus oli entisen kaustislaisen, Vesa-Tapio Valon. Hän oli tehnyt myös dramaturgian.

Teatterin vieressä on uusi hieno kirjasto

Tämä oli harvinainen vierailu entisessä kotikaupungissani. Ei tästä kovin pitkä matka ole, mutta jostain syystä tulen yleensä menneeksi Seinäjoen ohi. Kohti etelämpää. Se johtuu ehkä siitä, että pysähtymisen kohteita ei enää ole, kun ei ole kotiakaan. Piti ehtiä käydä katsomassa, onko kansakouluni edelleen olemassa, mutta käännyin poispäin syvästi loukkaantuneena, kun huomasin naapuritalo Seurahuoneen muuttuneen jonkinmoiseksi pankkiiriliikkeeksi. Seurahuoneen takana oli uusien kivitalojen puristukseen jäänyt kaksikerroksinen pieni vanha kivitalo. Siellä yläkerrassa asui täti, joka oli juttujen ja satujen kertoja. Meitä tenavia oli kuuntelemassa paljon, kun käsitimme että joku vapaaehtoisesti kertoo ja me saamme kysellä.

Nyt ajattelen että vanhemmillamme ei ehkä ollut tarpeeksi aikaa meille. Yleensä hoidimme asiamme itse. Pihalla tapahtuneista ei puhuttu kotona. Se oli lausumaton sääntö. Joskus joku vanhempi onnistui murtautumaan vaikenemisen lakimme läpi, mutta harvinaista se oli. Sitä paitsi jos joku kertoi jotain, se oli taatusti ohi totuuden. Ja koko lauma oli valmis vannomaan että se totuutta viistävä versio oli oikea.

Heti rautatieasemalla asetuin kuuntelemaan puhetta. Se on lapsuuteni kieltä. Pohojalaasta. Muistin radiosta kireä-äänisen haastattelijan, joka kuvitteli menevänsä haastattelemaan jotakuta entistä kapellimestaria (eikö se nyt ole jo yli kahdeksankymppinenkin?) ja kaiken lisäksi vielä Sibelius-akatemian kapellimestariopettajaa. Kireys kiristyi, kun Panula vastasi leviällä murtehella. Haastattelijan äänestä kuului se, että piti olla sopimus vähän tavallista vanhemman kapellimestarin haastattelusta. Panula puhui asiat yhtäkkiä aivan suorahan: Mozart on iloinen ja hyväntuulinen niin kuin pohojalaaset keskimäärin ja hyvin tuntehellinen niin kuin pohojalaaset yleensä ovat.

Olin ällistynyt kuultuani yhtäkkiä puheessa maailmojen törmäyksen, vaikka eroa ei kilometreissä ole kuin noin 300 kilometriä. Voi olla vähemmänkin, junalla matkan tekee vähän yli kolmessa tunnissa. Ja on siinä pysähdyksiä välillä muutenkin kuin junien rikkoutumisten vuoksi.

En muista enää mistä pitäjästä Panula on kotoisin. Mutta nimen muistan kuulleeni jo kansakoululaisena. Olen mahtanut olla jossain iltamissa, jossa Panula on ehkä johtanut jotakin kuoroa tai soittanut jotain instrumenttia, ei aavistustakaan. Isä ja äiti ja kaikki muutkin ihmiset heidän läheltään ovat olleet jo kuolleita kauan, joten en tiedä. Panula tietysti tietää, mutta en viitsi häiritä häntä.

Minusta esitys oli hauska ja viihdyttävä. Henkilöt eivät ainoastaan laulaneet vaan useimmat olivat osanneet mennä roolin nahkoihin. Niin sitä taidetaan nimittää vieläkin. Sitä paitsi minusta on tärkeää että teatterista päin puhutaan myös olemassaolevista asioista eikä piilouduta puskafarssien alle.

Eniten pidin kyllä libreton hyvänmakuisesta pohjalaistamisesta. Siinä ei ollut päälleliimausta. Siinä sorkittiin sellaistakin kipeää kohtaa kuin esimerkiksi muslimien tuloa ennen täysin valkonaamaiseen kaupunkiin. Yhteentörmäykset ovat väistämättömiä. Libretto kertoo että pohjalaisille on tärkeää uskoa ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon. Siihen sitä totisesti haluaisi uskoa.

Joka tapauksessa minulla on flunssa eli nuhakuume. Vilustuin.

Kappaleen nimi oli Ryästö Lakeurelta. Alkuperäinen libretto on nimeltään Entfürung aus dem Serail ja se on vuodelta 1782, eli alkuperäisesityksestä on jo aikaa. Oli sitä paitsi aika käydä katsomassa onko mitään kotikaupungista jäljellä. Eipä paljoa oikein ollut. Kotitalon edessä ollut Mannerheimin patsaskin oli viety pois. Tuntuu hassulta ajatella että entisessä kodissa asuva ei enää herääkään katsomaan Mannerheimiä silmiin. Ajat muuttuvat?

Mannerheim on poissa ja entisen apteekin ikkunoiden päällä on punainen kanttinauha