Ei ole pakko syöksyä vauhtiin, että
pääsisi kuivana sinne minne on aikonut. Olen viime viikon sateiden
myötä kyllä kallistumassa pyörällä ajamisen ylivertaisuuteen.
Voi ajella aivan rauhassa.
Todennäköisesti asiasta on
mahdollista tehdä laskutoimituksia. Ei tarvitse kuin verrata tuulen
vastuksen määrää ja kropan ynnä pyörän pinta-alaa, kun pyörän
ilmanpaineet kunnossa. Luottaa siihen että ihmiset pysyvät
koiranilmalla kotona. Ne pysyivät, melkein.
Sini Björkholm: Forgiveness II, Vaasan taidegraafikot, Mikola Akvarellisali
Liikkeellä oli joukko taiteilijoita
jotka jännittivät avajaisyleisön määrää. Wasaborgin talossa
oli Vaasan graafikoiden näyttely, josta puhuttiin lauantain
taiteilijaseura Botnian näyttelyn avajaisissa Pohjanmaan
museossa. Lupasin käydä katsomassa senkin näyttelyn.
Raili Halme ja Janne Kantokorpi pohtivat Botnia-ryhmän näyttelyä
Käsissä on parin päivän ajan ollut
Onni Okkosen kirja Renessanssin taide. Italian rakennus-,
veisto- ja maalaustaide 1400- ja 1500-luvulla. Tämä liittyy
viikonloppuun oleellisesti koska visuaalisesti täysi aika tarvitsi
mielen tyynnyttelemiseen selkänojaa. Sateen keskeltä paistoi
valopilkkuja.
Antti Maasalon musiikkikone, Botnia-ryhmä
Renessanssissa ei ole vikaa. Se oli
taitekohta. Mikä tahansa myöhempi taite on aivan yhtä tärkeä.
Jokin uusi murtautuu esiin. Taiteilijaseura Botnia syntyi kun
pohjalaistaiteilijat tunsivat tarvetta järjestää yhteisnäyttelyitä
modernismin tulon aikaan. Taiteilijaseuran perustamisesta on tänä
vuonna kulunut 60 vuotta.
Carl Wargh, Seppo J. Tanninen ja Dan Holm ja syvä keskustelu
Taite on ollut iso, se on varmasti
herättänyt vastustusta ja murinaa aina niin uskollisen takapajuisen
yhteisen kansan mielissä.
Janika Herlevi: This gun's for hire, Vaasan taidegraafikot, Mikola-galleria
Kuvataide on ympäristössään tärkeää
eikä sillä ole ratkaisevaa merkitystä mikä ympäristö on. Sen
kuva on kaikesta huolimatta taideteoksissa missä ikinänsä se
alkaakin näkyä selvemmin. Muut taiteet ovat mukana taitteessa.
Riippuu taiteilijoiden tavasta kuvata.
Antti Maasalon huoneen ovi, Botnia-ryhmä
Okkosen kirjaa olen lukenut vähän
väliä. Olen tarvinnut sitä silloin kun olen miettinyt yhtä ja
ainutta Italian matkaa, jolle olen päässyt. Sen ajan taiteen
ymmärtämiseksi en tarvitse toista matkaa. On mahdollista kutsua
koko ajan toinen toistaan vaikuttavampia teoksia niin museoista kuin
kirkoistakin, ihan vain mielikuviin omassa päässä.
Verbaalisena suorituksena tämä
Okkosen kirjoittama kappale on kuitenkin ylittämätön:
Leonardo da Vinci (1452-1519) on
suuri rajapylväs varhais- ja täysrenessanssin välillä, kokoava ja
hallitseva hahmo kahden sisältörikkaan vuosisadan rajoilla. Hän
merkitsee kaiken entisen hienostumista ja täydellistymistä, mutta
samalla myös uusien, ennen aavistamattomien, seuraaviin aikoihin
vaikuttavien arvojen valloituksia. Käänteentekevä ilmiö hän on
ihmeellisen monipuolisuutensa ja luovan synteettisen voimansa
nojalla, universaalinen nero, jonka synnyttämiseen ajan henki oli
tähdännyt ja jonka harmonisen kasvun se hänessä onnistui
toteuttamaan. Hänestä kehittyi kaikkia tietämisen ja taitamisen
haaroja hallitseva luonnon ihme, eräs inhimillisen kulttuurin
kaikkein suurimpia ja salaperäisimpiä olennoitumia, ainoalaatuinen
sitkeässä ponnistuksessaan, traagillinen ihmiselämän kohtaloon
kuuluvan hajaantumis- ja loppumispakon vuoksi.
(Luvusta Täysrenessanssi, s.
289)
Viikonlopun pitkä aikajänne
pohjalaisen ja siis taiteen lyhyt historia oli hieno juttu. Taide
ole niinkään paikkaan sidottua kuin aikaan. Ajan kulku näkyy
vuosikymmeninä ja tyyleinä, mutta vielä paremmin taiteilijoiden
muutoksena kohti erilaista synteesia kun yhdestä ovat päässeet
irti. Mitä ikinänsä se onkin ollut.
Graafikko Tapani Tammenpää, taiteilijaseura Botnian p.j.
Siinä astuu sitten esiin yleisö, joka
katseellaan ja ajatuksellaan lisää yhden ulottuvuuden. Yleisö on
toinen kollektiivinen minuus taiteilijakunnan ohella. Niiden kahden
välillä on suhde joka muuttuu ajan myötä. Suhde ei ole sattumaa
vaan välttämättömyys.
Avajaisissa tuntui ihmisten ilo
yhdessäolosta, siitä että he ovat osa tällaista pientä
kuvataiteen sirpaletta. Sitten graafikoiden näyttely Nandor
Mikolan entisessä akvarellisalissa oli johdonmukainen jatko
edellisille vuosikymmenille. Taiteilijat olivat kyllä osin samoja,
mutta aika oli eri. Tulin nähneeksi vaikuttavan
kulttuurihistoriallisen tapahtuman.
On sitä paitsi virkistävää että
seinillä keskustelevat mitä erilaisimmat tyylit, värit, tekniikat.
Kuvataide on elossa. Taiteilijat eivät lopeta työtään. Ilman
kuvia elämä olisi ikävää.
Vode Kantokorpi: Pahan kukat. Yksityiskohta. Botnia-ryhmä
