Hitaudesta

Kun ei pääse kulkemaan kovaa vauhtia on tietenkin hidastettava. Hidas kulkeminen keppien kanssa puistoon asti – ja se on pitkä matka se – saa katsomaan aivan eri tavalla ruohoa, pudonneita lehtiä, miettimään oliko tuossa oksa viimeksi kesäkuussa kun menin ohi. Myrskyjä ei ole ollut.

En ole huomannut. Lammen rannalle on tasaisen lämpimänä kesänä kasvanut yhtäkkiä pensaikko, tuulipuuron värisiä kukkia niissä törröttää elokuussa. En nähnyt kukkia. Nyt ne ovat ruskeita, rusehtavia. Lampi on aivan hiljaa. Terijoen salavissa on vielä haaleaa vihreää jäljellä. Joka kerta salavat nähdessäni olen yhtä ihmeissäni siitä, että sieltä asti on tuotu nuo pajujen sukuun kuuluvat puut tänne. Täällä on joskus asunut ihmisiä, joilla on ollut silmää ympäristön kauneudelle. Lampi on siinä luonnostaan, entinen merenlahti.

Talviajan myötä tuli pimeys. Nyt sataa. Muutenkin pilvi peittää taivaan, emmekä ehkä näe pyrstötähteä joka on tässä kuussa tulossa auringon ympäri kuljettuaan tännepäin.

Uni katkeaa neljän viiden aikaan yöllä johonkin sellaiseen uneen, jonka tiedän toistuvan tai jatkuvan. Eivät ne ole painajaisia, vaan jotakin siihen suuntaan kuin saksan kielioppi: loputtomia samojen maisemien tyrkytystä, enkä minä ole niitä vailla. Saksan epäsäännölliset verbit olivat aikoinaan painajainen, mutta onneksi Suomi alkoi suuntautua englanninkieliseen maailmaan ja pääsin vaihtamaan vierasta kieltä. Osaan minä edelleen saksaa lukea, auttavasti.

Että aivot tyrkyttävät jotain, ja varsinkin maisemia, aivan kuin olisi autossa liikkeellä ja se liikkuisi liian nopeasti, ylinopeutta, siinä ei oikeastaan ole järkeä. Se saattaa tarkoittaa senkaltaista saarnaa jota nuoriso on aina vailla: kiiruhda hitaasti. Ei kannata hankkia kokemuksia kokemusten vuoksi, vaan siksi että siitä olisi kantamaan paljon myöhemmin elämässä. Miksi ne tulevat uniin? Unet ovat ehkä jäämässä television katsomisen alle? Televisio on varmaan tarkoitettu nuorille ihmisille ja isä sanoi aina: festina lente.

Enkä minä paljon katsokaan, ehkä kuitenkin enemmän kuin ennen. Kissa yleensä herättää öisin suden hetken aikaan, se kävelee tyynyn päältä, ohittaa kipeän käden, joka on tukeutunut tyynyyn sormet harallaan. Se käpertyy nukkumaan käsivarren ja polven jättämään kuoppaan. Tunnen sen hyrinän.

Silloin kun olin kipeämpi, kissa meni makaamaan käden tai polven päälle. Olin aika ällistynyt kun Margaret Atwoodin Oryx & Crake -trilogian viimeisessä osassa MaddAddam kerrottiin enimmäkseen vihreiden (osasivat vaihtaa väriä), ihmistä muistuttavien, ehkä sapiens-heimon alalajin, parantavan toisiaan ja myös ihmisiä, joihin he kaaoksen jälkeen tutustuivat uudelleen, hyrräämällä. Kun joku oli sairas, tämä ihmisten tekemä vihreä ihmislaji (joka syö ruohoa, eikä pidä pahalta haisevasta lihasta eikä tapa ketään eikä ole aggressiivinen) meni joukkona sairastuneen viereen ja alkoi hyrrätä kuin kokonainen kissalauma.

Atwoodin trilogia on fantasiaa, mutta tämä kohta on totta: mikään ei ole pitkinä kivun kuukausina ollut parempi kuin kissa. Olen aivan varma siitä että kun kissa silityksen jälkeen saa kehräyskoneensa käyntiin, se vaikuttaa tervehdyttävästi. Tämä on tietenkin kvasitiedettä, mutta koska tämä on anekdootti, niin se käy eräästä totuudesta. Täyttä empiriaa!

Olen lukenut jo MaddAddam-opuksenkin (ei suomennettu) puoleen väliin, aivan sitä ennen luin sitä edeltäneen osan nimeltä The Year of the Flood, jonka suomenkielistä nimeä en muista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun kerran aika lailla todistettavasti suomalaiset osaavat ulkomaankielistä parhaiten englantia, niin suhteellisen yksinkertaista kieltä käyttävä proosa on parasta lukea alkukielellä. En tiedä mikä on koulujen opetuksen taso tällä hetkellä, mutta oletan että nuoriso oppii englantia lisäksi televisiosta ja niistä kamalista nettipeleistä.

Kun Nobel-palkinnot jaettiin, oma veikkaukseni oli kolmen kanadalaisen sarja: Margaret Atwood, Alice Munro tai Michael Ondaatje. Munro voitti ja olen siitä oikein iloinen. Munro on novellistina samantyyppinen kertoja, tarkkasilmäinen näkijä, kuin kanadalais-amerikkalainen Annie Proulx. Jos nyt ihmiset ovat niin laiskoja kuin oletetaan, niin voivat he tietysti tutustua Proulx'n tuotantoon esimerkiksi katsomalla hänen novellistaan tehtyyn elokuvaan Brokeback Mountain. Lisää hyviä novelleja löytyy Ernest Hemingway'ltä tai juuri kuolleelta Elmore Leonardilta. Kaikki hyvää ja selvää englantia, kielen mestareita.

Tämä saattaa kuulostaa englannin puolestapuhumiselta. Mutta kyllä me olemme pääsemättömissä tällä erää anglo-vaikutteilta, ne tulevat kaikkialta ja englanti on ehdottomasti tämän ajan lingua franca, hyvässä ja huonossa. Kannatan Euroopan unionin yrityksiä puolustaa esimerkiksi eurooppalaista elokuvaa, ja toivon nimenomaan hyvää eurooppalaista elokuvaa, koska Hollywood työntää halpaa bulkkia tänne ihan miten paljon vain.

EU myöntää kääntäjille tukea, kun käännetään kirjoja Euroopan maiden kesken, siis kaunokirjoja. Yhtenä hyvänä esimerkkinä on tämä kirja, joka juuri ilmestyi.

Olen ajatellut Saksaa ja sen hirveätä historiaa, kahta maailmansotaa ja muuta, ja samoin kuin taatusti monet muut ihmiset miettinyt, oliko se totalitaristinen yhteiskunta jotenkin erityinen, olivatko ne saksalaiset erilaisia kuin esimerkiksi suomalaiset tai vaikka englantilaiset, jotka kuuluivat sitten sodan voittajiin. Suomalaisethan hävisivät, vaikka tunnetusti Stalin istui teloittamiensa ihmisten haudalla.

Atwoodin trilogia on dystopia, mutta se kertoo nyt näkyvissä olevasta todella suuresta muutoksesta. Siihen sisältyy ehkä myös uusi alku, mutta tuhon enteitä on näkyvissä enemmän. Tänään kuuntelin radiosta YLEn kirjeenvaihtajan raporttia Kongosta. Kuinka moni on seurannut osittain Ruandan kansanmurhasta lähtenyttä sotaa itäisessä Kongossa? Sitä on jatkunut jo 15 vuotta.

Ilmastonmuutos tuo mukanaan nälän ja sairaudet. Meilläkö keskiluokallakin on varaa kaikkiin mukavuuksiin? Tuskin kellään enää on varaa nykyiseen elintasoon tulevaisuudessa. Vielä vähemmän on varaa köyhien pudottamiseen pois kokonaan. Yhteiskunnassa on oltava tasapaino, edes johonkin mittaan. Muuten ei selvitä hengissä.

Keskustelu keittiössä

Kävi kylässä nuori ugandalainen opiskelija sinä päivänä kun lehdet puhkesivat puihin. Tai vaahterathan vasta puhkesivat kukkaan, mutta kuitenkin. Hän näytti onnelliselta, naureskeli ja kun kysäisin että mitäs nauramista tässä on, siis oikein umpisuomalaiseen tapaan, hän pyöritteli silmiään että tuli sentään viimein lämmin. Minä sanoin että edessä ovat ajat kun pitää pilkkoa puita seuraavaksi talveksi.

Ugandassa on kuulemma läpi vuoden 28-30 astetta. Ei enempää eikä vähempää.

Minä katsoin häntä säälien: et tiennyt ennen Suomeen tuloasi mitään vuodenajoista! Kaivettiin esiin Ugandan kartta. Nyt puolestaan minä pyörittelin silmiäni. Siellä vilistelee kaupunkien ja kylien ympärillä jos minkäkinlaisia eläimiä. Vuoristo-gorilla asustelee siellä ja jos kongolaiset onnistuvat sotimalla toistensa kanssa hävittämään arat eläimet sieltä sukupuuttoon, niin ugandalaisillapa ei olekaan sotaa.

Sen lisäksi maastossa vilistelee myrkyllisiä käärmeitä, leijonia, erilaisia antilooppeja, outoja kirjavia lintuja, seeproja, mustia sarvikuonoja ja elefantteja.

Seurasi keskustelu Idi Aminista, jonka olemassaoloon poikaparka ei ollut mitenkään syyllinen. Sanoin hänelle tietäväni että Afrikka ei ole maa vaan manner. Hän kysyi tiesinkö minä että afrikkalaiset eroavat enemmän toisistaan kuin mitkään muut ihmisryhmät maailmassa. Sanoin tietäväni ja jatkoin kilpailua kysyen että tiesikö hän että Afrikasta tulleet neandertalilaiset ovat Euroopassa risteytyneet Afrikasta tulleiden Cro Magnoneiden kanssa. Hän näytti hölmistyneeltä.

Sitten hän tointui ja kysyi että mistä muka kukaan tietää missä vaiheessa ne ovat risteytyneet. Sanoin että koska tutkija on tunnettu virolaissukuinen Svante Pääbo niin asia on selvä.

Kaivettiin esille Suomen kartta. Nuorimies väitti että ei virolaissukuinen voi tietää Afrikan muinaisuudesta sen enempää kuin he itsekään. Öh, ehkä eivät, mutta joka tapauksessa tapaus on TAPAUS. Kaikki nyökyttelivät.

Loppuilta keskusteltiin siitä mitä itsekukin on tehnyt elämänsä aikana ja koska vieraamme oli opiskellut Kampalassa kuvataidetta, niin päädyimme miettimään sen merkitystä.

Meillä oli pöydälle isännän lahjaksi saama afrikkalainen noita. Hymyilin vieraalle viekkaasti ja kysyin tiesikö hän mistä noita oli kotoisin. Kyllä hän tiesi. Hän oli aivan varma siitä, että kyseessä on kongolainen noita. Mutta siitä hän ei ollut varma oliko kyseessä hyvä vai paha noita. Sanoin että sama ongelma meillä on Suomessakin.

Oli pahalla silmällä katsovia naapureita ja hyvällä silmällä katsovia naapureita. Vieraamme riemastui koska tismalleen sillä lailla asiat sujuivat kylissä Ugandassakin.

Maailma on pieni.

Tietokone kilahti että on tullut sähköposti ja siellä oli kesän alkua Tyynen meren rannalta. Ihailimme väriloistetta joka paljastuu laskuveden aikaan rannalla. Siitä riittäisi syömistä pienelle kylälle. Ei tarvitsisi kuin sytyttää pieni nuotio ja keittää mereneläviä ja sitten kömpiä puun alle nukkumaan makuupussiin.

Yaquina-lahti laskuveden aikaan, kuva Michael O'Brien

Meillä on seinällä muutama kuukausi sitten National Geographic-lehden kuva, jossa on kuvattu noin 100-metrinen punapuu läheltä isännän kotiseutua. Opiskelijapoika ei ollut koskaan nähnyt kuvaa niin isosta puusta, saati että olisi nähnyt niin isoa puuta.

Sovimme että niitä on taatusti ainakin fossiileina siellä, jos joku ymmärtäisi kaivaa oikeasta paikasta. Ja samoista paikoista löytyisi esi-isien ja esi-äitien fossiileita myös. Aivan hyvin voitaisiin löytää uusi 400 000 vuotta vanha neandertalilaisen ja nykyihmisen risteytymä. Voisi löytyä sellaisen lapsikin.

Taatusti tulemme miettimään ihmiselon ihmeellisyyksiä siinä pöydän äärellä myöhemminkin. Harvoin sitä tapaa ihmisen joka on kuullut leijonan karjuvan. Hän oli kyllä ollut pieni poika silloin ja sanoi että pelotti. Hän oli kavereidensa kanssa pystyttänyt nuotion.

Ajattelin asiaa. Ei yksikään kissoistamme ole koskaan mennyt tulta lähellekään. Ehkä niillä on muisto ajoilta jolloin niiden DNA vaelteli leijonien sisuksissa ja ne ajattelivat pelottavia metsäpaloja ja vielä kamalampia ihmisiä, jotka heittivät iltaruokaa hakevien viattomien isojen kissojen päälle palavia puita.

Joskus kun katson kissaa silmiin, olen näkevinäni Suuren Pedon silmien välähdyksen.

Mutta mansikat työntävät jo versoja. Merkillistä miten uusi kesä on joka vuosi.