Kun ei pääse kulkemaan kovaa vauhtia
on tietenkin hidastettava. Hidas kulkeminen keppien kanssa puistoon
asti – ja se on pitkä matka se – saa katsomaan aivan eri tavalla
ruohoa, pudonneita lehtiä, miettimään oliko tuossa oksa viimeksi
kesäkuussa kun menin ohi. Myrskyjä ei ole ollut.
En ole huomannut. Lammen rannalle on
tasaisen lämpimänä kesänä kasvanut yhtäkkiä pensaikko,
tuulipuuron värisiä kukkia niissä törröttää elokuussa. En
nähnyt kukkia. Nyt ne ovat ruskeita, rusehtavia. Lampi on aivan
hiljaa. Terijoen salavissa on vielä haaleaa vihreää jäljellä.
Joka kerta salavat nähdessäni olen yhtä ihmeissäni siitä, että
sieltä asti on tuotu nuo pajujen sukuun kuuluvat puut tänne. Täällä
on joskus asunut ihmisiä, joilla on ollut silmää ympäristön
kauneudelle. Lampi on siinä luonnostaan, entinen merenlahti.
Talviajan myötä tuli pimeys. Nyt
sataa. Muutenkin pilvi peittää taivaan, emmekä ehkä näe
pyrstötähteä joka on tässä kuussa tulossa auringon ympäri
kuljettuaan tännepäin.
Uni katkeaa neljän viiden aikaan yöllä
johonkin sellaiseen uneen, jonka tiedän toistuvan tai jatkuvan.
Eivät ne ole painajaisia, vaan jotakin siihen suuntaan kuin saksan
kielioppi: loputtomia samojen maisemien tyrkytystä, enkä minä ole
niitä vailla. Saksan epäsäännölliset verbit olivat aikoinaan
painajainen, mutta onneksi Suomi alkoi suuntautua englanninkieliseen
maailmaan ja pääsin vaihtamaan vierasta kieltä. Osaan minä
edelleen saksaa lukea, auttavasti.
Että aivot tyrkyttävät jotain, ja
varsinkin maisemia, aivan kuin olisi autossa liikkeellä ja se
liikkuisi liian nopeasti, ylinopeutta, siinä ei oikeastaan ole
järkeä. Se saattaa tarkoittaa senkaltaista saarnaa jota nuoriso on
aina vailla: kiiruhda hitaasti. Ei kannata hankkia kokemuksia
kokemusten vuoksi, vaan siksi että siitä olisi kantamaan paljon
myöhemmin elämässä. Miksi ne tulevat uniin? Unet ovat ehkä
jäämässä television katsomisen alle? Televisio on varmaan
tarkoitettu nuorille ihmisille ja isä sanoi aina: festina lente.
Enkä minä paljon katsokaan, ehkä
kuitenkin enemmän kuin ennen. Kissa yleensä herättää öisin
suden hetken aikaan, se kävelee tyynyn päältä, ohittaa kipeän
käden, joka on tukeutunut tyynyyn sormet harallaan. Se käpertyy
nukkumaan käsivarren ja polven jättämään kuoppaan. Tunnen sen
hyrinän.
Silloin kun olin kipeämpi, kissa meni
makaamaan käden tai polven päälle. Olin aika ällistynyt kun
Margaret Atwoodin Oryx & Crake -trilogian
viimeisessä osassa MaddAddam kerrottiin enimmäkseen
vihreiden (osasivat vaihtaa väriä), ihmistä muistuttavien, ehkä
sapiens-heimon alalajin, parantavan toisiaan ja myös ihmisiä,
joihin he kaaoksen jälkeen tutustuivat uudelleen, hyrräämällä.
Kun joku oli sairas, tämä ihmisten tekemä vihreä ihmislaji (joka
syö ruohoa, eikä pidä pahalta haisevasta lihasta eikä tapa ketään
eikä ole aggressiivinen) meni joukkona sairastuneen viereen ja alkoi
hyrrätä kuin kokonainen kissalauma.
Atwoodin trilogia on fantasiaa, mutta
tämä kohta on totta: mikään ei ole pitkinä kivun kuukausina
ollut parempi kuin kissa. Olen aivan varma siitä että kun kissa
silityksen jälkeen saa kehräyskoneensa käyntiin, se vaikuttaa
tervehdyttävästi. Tämä on tietenkin kvasitiedettä, mutta koska
tämä on anekdootti, niin se käy eräästä totuudesta. Täyttä
empiriaa!
Olen lukenut jo MaddAddam-opuksenkin
(ei suomennettu) puoleen väliin, aivan sitä ennen luin sitä
edeltäneen osan nimeltä The Year of the Flood, jonka
suomenkielistä nimeä en muista. Olen ehdottomasti sitä mieltä,
että kun kerran aika lailla todistettavasti suomalaiset osaavat
ulkomaankielistä parhaiten englantia, niin suhteellisen
yksinkertaista kieltä käyttävä proosa on parasta lukea
alkukielellä. En tiedä mikä on koulujen opetuksen taso tällä
hetkellä, mutta oletan että nuoriso oppii englantia lisäksi
televisiosta ja niistä kamalista nettipeleistä.
Kun Nobel-palkinnot jaettiin, oma
veikkaukseni oli kolmen kanadalaisen sarja: Margaret Atwood, Alice
Munro tai Michael Ondaatje. Munro voitti ja olen siitä
oikein iloinen. Munro on novellistina samantyyppinen kertoja,
tarkkasilmäinen näkijä, kuin kanadalais-amerikkalainen Annie
Proulx. Jos nyt ihmiset ovat niin laiskoja kuin oletetaan, niin
voivat he tietysti tutustua Proulx'n tuotantoon esimerkiksi
katsomalla hänen novellistaan tehtyyn elokuvaan Brokeback
Mountain. Lisää hyviä novelleja löytyy Ernest
Hemingway'ltä tai juuri kuolleelta Elmore Leonardilta.
Kaikki hyvää ja selvää englantia, kielen mestareita.
Tämä saattaa kuulostaa englannin
puolestapuhumiselta. Mutta kyllä me olemme pääsemättömissä
tällä erää anglo-vaikutteilta, ne tulevat kaikkialta ja englanti
on ehdottomasti tämän ajan lingua franca, hyvässä ja huonossa.
Kannatan Euroopan unionin yrityksiä puolustaa esimerkiksi
eurooppalaista elokuvaa, ja toivon nimenomaan hyvää eurooppalaista
elokuvaa, koska Hollywood työntää halpaa bulkkia tänne ihan miten
paljon vain.
EU myöntää kääntäjille tukea, kun
käännetään kirjoja Euroopan maiden kesken, siis kaunokirjoja.
Yhtenä hyvänä esimerkkinä on tämä
kirja, joka juuri ilmestyi.
Olen ajatellut Saksaa ja sen hirveätä
historiaa, kahta maailmansotaa ja muuta, ja samoin kuin taatusti
monet muut ihmiset miettinyt, oliko se totalitaristinen yhteiskunta
jotenkin erityinen, olivatko ne saksalaiset erilaisia kuin
esimerkiksi suomalaiset tai vaikka englantilaiset, jotka kuuluivat
sitten sodan voittajiin. Suomalaisethan hävisivät, vaikka
tunnetusti Stalin istui teloittamiensa ihmisten haudalla.
Atwoodin trilogia on dystopia, mutta se
kertoo nyt näkyvissä olevasta todella suuresta muutoksesta. Siihen
sisältyy ehkä myös uusi alku, mutta tuhon enteitä on näkyvissä
enemmän. Tänään kuuntelin radiosta YLEn kirjeenvaihtajan
raporttia Kongosta. Kuinka moni on seurannut osittain Ruandan
kansanmurhasta lähtenyttä sotaa itäisessä Kongossa? Sitä on
jatkunut jo 15 vuotta.
Ilmastonmuutos tuo mukanaan nälän ja
sairaudet. Meilläkö keskiluokallakin on varaa kaikkiin
mukavuuksiin? Tuskin kellään enää on varaa nykyiseen elintasoon
tulevaisuudessa. Vielä vähemmän on varaa köyhien pudottamiseen
pois kokonaan. Yhteiskunnassa on oltava tasapaino, edes johonkin
mittaan. Muuten ei selvitä hengissä.
