Olen aina pitänyt venäläisestä
kirjallisuudesta. En kumminkaan osaa edes kielen aakkosia. Joitakin
tunnistan, mutta suurin osa menee iloisesti sekaisin. Joskus
neuvostoystävyyden aikaan, 1970-luvulla, meillä oli vessan ovessa
venäjän aakkoset, joita taisin tuijotella vuoden verran, kunnes
muutimme pois, enkä sinä aikana saanut aakkosia päähäni.
Ei venäläisiin aakkosiin täällä
törmää. Jokin aika sitten kirjoitin Johanna Hulkon Pietariin
sijoittuvasta kirjasta, mutta se oli aivan suomea. Tällä hetkellä
työpöydällä on Ville Ropposen toimittama Volga-antologia
(monia suomentajia, Savukeidas 2010), Emma Goldmanin Anarkismi
ja muita esseitä (suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas
2011) ja Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä
(suom. Ville Keynäs, WSOY 2010). Nämä kaikki liittyvät
Venäjään tai Neuvostoliittoon.
Emma Goldmanista ja Makinesta olin
totta kai kuullut ennenkin, lukenutkin. Yleensä Emma Goldmania
pidetään amerikkalaisena feministinä ja anarkistina, mutta
unohdetaan, että hän on syntynyt Kaunasissa (jonka yliopistossa
myöhemmin toimi semiotiikan opettajana muuan V. Seseman, joka
sattumoisin otti suojiinsa levottoman Henry Parlandin,
siskonpoikansa Helsingistä, ja opetti tälle kaikenlaista, muutenhan
poika jo tiesi rupeavansa kirjailijaksi, mutta kuoli sitten
Kaunasissa keuhkokuumeeseen), opiskellut Königsbergissä ja
sittemmin Pietarissa. Emma Goldman emigroitui jo 15-vuotiaana
Yhdysvaltoihin – hän oli syntynyt 1869, joten siitä se on
laskettavissa.
Joka tapauksessa kun Yhdysvaltain
presidentti McKinley salamurhattiin vuonna 1901, Goldman
haluttiin ehdottomasti liittää jonkinmoiseen salaliittoon, jonka
piti oleman murhan takana. Niitähän oletettiin myös Kennedyjen
murhien takana. Muuten Goldman puolusti erityisesti naisten oikeuksia
ja joutui istumaan vankilassa muun muassa kapinaan yllytyksestä,
koska hän tahtoi maahan ehkäisyvälineitä. Tätä yksityiskohtaa
en ollut tiennyt ennen, mutta se kertoo paljon USA:n silloisesta
ilmapiiristä. Monilapsisten perheiden köyhyys ja kurjuus
tunnettiin.
Samaan aikaan juuri syntynyt
Neuvostoliitto lähetti kapinallista älymystöään
”filosofilaivoissa” pois – Amerikkaan. Tilanne oli siis täysin
mahdoton. Emma Goldman toimitti myös lehteä jota minäkin olen
lukenut, nimittäin Mother Earth (en tiedä ilmestyykö se
enää nykyään). Sitten hän kokosi luentonsa ja puheensa kirjaksi,
joka meillä nyt on käsissämme. Viimeisenä suurena ponnistuksena
hän osallistui vielä Espanjan sisällissotaan anarkistien ja
anarkosyndikalistien puolella puhuen ja kirjoittaen. Tästä aiheesta
on kirjoittanut myös George Orwell kirjan nimeltä Katalonia,
Katalonia!, loppuun kuuluu siis huutomerkki. Kirjaa saattaa saada
vielä hyvinvarustetuista kirjastoista. Hyvinvarustettuja
kirjakauppoja meillä ei enää ole, ellei ehkä Helsingin
Akateemista lasketa.
Tässä oli pitkä tarina Emma
Goldmanista, mutta hänen esseensä ovat tottavie mielenkiintoisia.
Niitä lukiessa voi lukea myös Ropposen toimittamaa
Volga-antologiaa ja Makinen kirjoittamia romaaneja. Kaikissa kolmessa
on sama maa taustalla – Venäjä.
Volga-antologia on totisesti
hatunnoston arvoinen asia. Venäjän suuren joen mutkasta tuli
suomalais-ugrilaisten kansojen fiktio-antologia, jollaista ei ole
näkynyt vuosikymmeniin suomeksi. Lehdistä on tullut tietoja silloin
tällöin, että milloin mikäkin kansansirpale uhkaa kadota maan
päältä. Syy on aivan sama kuin aina ennenkin: isovenäläisyys,
jossa koetaan toisenkielisyys toisenmielisyytenä, joten varmuuden
vuoksi kansalaisuuspolitiikkaa ei nyky-Venäjällä pidä olla.
Päinvastoin, omankielistä koulutusta, kirjallisuutta ja muuta
kielletään milloin milläkin tekosyyllä. Aivan samaa kuuluu
Karjalasta. Siellä tosin on ruvettu yrittämään kieltä takaisin
kielipesä-toiminnalla.
Suurimmat suomalaisugrilaiset ryhmät
siinä aivan Venäjän keskellä ovat mordvalaiset, 844 000
asukasta, udmurtit, 637 000, ja marit 605 000. Kaikilla kansoilla on
oma kirjakielensä, joten käytännössä sallivan
kansallisuuspolitiikan ottaminen poliittiseksi ohjenuoraksi ei olisi
mitenkään vaikeaa. Venäläiset tuskin voivat ajatella, että nämä
kansansirpaleet olisivat heille mitenkään suuri uhka myöskään.
Siksi oletan että ketään ei
painosteta kovin aktiivisesti, vaikka sitäkin ehkä tapahtuu jos
joku pitää isompaa meteliä kielestään ja kulttuuristaan.
Pääväestö vain yksinkertaisesti on välinpitämätöntä.
Antologiaan ei mahtunut kovin paljon tekstejä, mutta kyllä
niistäkin näkee, että kansat ovat elossa ja kirjailijoitakin
olisi, jos kirjoja vain saisi julkaistuksi. Mahtaako olla lukijoita?
Kirjallisuuden merkitys vähenee kaiken
aikaa. Sama suuntaus on näkyvillä kaikkialla. Mutta ei ehkä
maissa, joissa kirjakieliä ei ole vielä luotu, maissa, joissa
lukutaitoa ei juuri ole.
Tästä aiheesta puhuu osin myös
Andreï Makine. Hän kirjoitti hyvin surkuhupaisan, peräti Gogolin
henkilöitä muistuttavan kirjailijan, jonka elämä on todella
surkeaa oli hän sitten missä vain. Siinä kirjailija palaa takaisin
Venäjälle Pariisissa viettämiensä parinkymmenen vuoden jälkeen
ja joutuu huomaamaan että entisestä Neuvostoliitosta ei ole enää
mitään jäljellä.
Henkilö, Šutov, ei mahda uusrikkaille
idiooteille mitään. Hän tajuaa että kaikista kamalista
vastoinkäymisistä huolimatta Pariisi on sittenkin mahdollisin
paikka kirjailijalle.
Kirjassa on toinenkin puolensa.
Yllättäen kirjailija tapaa Leningradin piirityksessä mukana olleen
vanhan miehen. Kirjassa on pitkä tarina kuolemaa tekevästä
kaupungista. Sanotaan että Mannerheim pysäytti armeijan, eikä
hyökännyt piiritettyä kaupunkia vastaan. Ainoaksi elämänlangaksi
jäi tie Laatokan yli.
Kaupungin suojelijoita ei välttämättä
kiitetty. Jos joku puhui kuolleista, kommunistinen puolue saattoi
nähdä siinä kapinallisen hengen, puolueenvastaisuuden, ja niin
nälkää kärsinyt ihminen joutui leirille. Tarina tuntuu täysin
mahdolliselta.
Makinen tarina liittää Stalinin
vainot itsestään selvästi Venäjän nykypolitiikkaan, joka on
antanut elintasokuilun levitä siihen määrään, että kokonaisia
kansoja, esimerkiksi suomensukuisia hanteja ja manseja uhkaa
katoaminen öljyn pumppaamisen tieltä. Ekokatastrofejahan maassa on
muutenkin aivan tarpeeksi.
Venäjä on Suomen naapurimaa. Usein
tulen ajatelleeksi, että pitkä yhteinen historia on jättänyt
jälkiä lopulta aika vähän. Useimmiten kun puhutaan venäläisestä
kirjallisuudesta tarkoitetaan 1800-luvun suuria realisteja. Mitähän
Suomen kouluissa tällä hetkellä opitaan venäläisestä
kirjallisuudesta? Kyllä minä Makinen venäläiseksi lasken, vaikka
hän emigrantti onkin. Aivan samoin kuin Goldman.
Mutta mahtaako klassikoitakaan enää
lukea kukaan? Olen viime viikkoina katsonut YLEn Teemalta tulevaa
historiallista sarjaa, Dostojevskin elämänkertaa. Dostojevski eli
suurimman osan elämäänsä naapurin miljoonakaupungissa Pietarissa,
josta Makinenkin päähenkilö oli kotoisin.
Eli, kirjoitti ja kärsi. Joskus mietin
onko kirjailijoiden osaksi muu mahdollinenkaan. Tai minkään taiteen
harjoittajan. Missään maassa. Ollut ikinä?
