Talvella ei ollut kylmä
ja nyt kesällä on kuuma. Meille pitäisi laskujeni mukaan tulla
talvi syyskuun alussa, että lämpötila pysyisi kohtalaisissa
lukemissa niin kuin ne ovat yleensä olleet koko elinikäni. Minusta
lämpötiloissa on historiallista nousua, vaikka en tiedäkään
muusta kuin meteorologian laitoksen ilmoittamista laskelmista.
Yksinkertainen fakta on
mielestäni kyllä se, että kovasti kylmässä ja kovasti kuumassa
ei pää toimi. Aivot tuntuvat kiehuvan juuri nyt. Ne porisevat omaa
tahtiaan kuin mikäkin perunakattila ja höyrähtävät, kuten
Tiitiäisen satupuun runossa kattila sanoo: ”Psiih!”.
Sitten kattilassa alkaa jälleen hoppu jolle ei tule loppua. Kirsi
Kunnas on lastenrunouden onomatopoetiikan
huippu.
Kylmässä taas on
mahdotonta löytää tai muistaa ensimmäistäkään ajatusta.
Kannatan kevättä ja syksyä!
Kaiken kuumuuden keskellä
piti tehdä ostos. Se oli pölynimuri. Olemme suurin piirtein
luottaneet onneemme ja roskisjumalan anteliaisuuteen tähän asti,
mutta valitettavasti poismuuttavat tai humalassa riehuvat tai pahasti
dementoituneet vuokrakasarmimme asukkaat ovat selvästi köyhtyneet.
Oikein hyvää tavaraa ei juuri ole näkynyt.
Kun muutimme tänne
parikymmentä vuotta sitten, ei tarvinnut kuin napsauttaa sormiaan.
Täyte oli littaantunut polvituolissani, jostakin piti saada
vaahtomuovinpätkä, sellainen vankka, jonka päällä polvet
lepäisivät. Ja eikös vain, samana iltana juuri sopivankokoinen
palanen patjamuovia ilmestyi nojaamaan puhtaana ja täydellisenä
roskiksen seinää vastaan.
Alakerrassa on viimeisin
roskiksesta löytämämme pölynimuri. Siinä ei ole muuta vikaa kuin
sen metelöinti ja koko. En saa sitä raijatuksi yläkertaan. Yksi
aivan pieni imuri oli yhdessä roskiksessa, mutta joku hölmö oli
repinyt siitä virtajohdon irti ja polkenut käynnistyspainikkeen
mäsäksi. En usko että joku on varta vasten katsellut
roskisdyykkaustamme ja päätellyt sen olevan vastoin lakeja ja
asetuksia (miksi olisi?), vaan asujamisto on jollain
määrittelemättömällä tavalla hunsvottiutunut.
Sosiologialla on varmasti
jotain sanottavaa asiasta. Oikeastaan olen etsiskellyt sosiologian
nykymielipiteitä ja varsinkin tutkimuksia siitä, millaista väkeä
hunsvotit ovat nykyään.
Vuosi sitten olin juuri
päässyt sairaalasta sen jälkeen kun putosin pihalla pyörän
päältä, osuin siivoustelineeseen ja polvilumpio halkaisi
sääriluun. Sattuu hirveästi kun yritän ottaa muuten
selkäystävällisen polvituolin alleni. Yritän joka viikko
uudelleen, voi olla että uudelleen istutettu polvipehmuste osuu nyt
jonnekin olemattoman ruston ja titaanilevyn ja ruuvien yhtymäkohtaan
koska kiljaisuni on automaattinen ja sekä miehen että kissan
mielestä hyytävä.
Tuolia ei voi viedä
kellariin, koska sinne murtaudutaan säännöllisesti. Taiwanissa
valmistettu tuoli on lujaa tekoa, puuta ja ruuveja ja kaikenlisäksi
säädeltävä. Joku voi joskus vielä tarvita tuolia. Niinpä se
seisoskelee tuossa tyhjän panttina.
Meillä homo
sapiens-lajilla on todennäköisesti paljon
selkävaivoja ihan vain pitkän selän vuoksi. Sen lisäksi
käsivartemme eivät ole pitkät eikä niillä voi tukea tarpeeksi
hyvin liikkumista.
Päässäni möyrysi yksi
päivä sellainenkin kysymys, että ovatkohan evoluutiotieteilijät
jo saaneet selville sen Floresin ihmisen alalajin. Sanoin sen ääneeni
yhtenä päivänä, talouden toinen ihminen sanoi että hänen
käsittääksensä se on niin pieni että ehkä se on homo
erectus.
Floresin saari on pieni.
Muistan lukeneeni sen ihmisestä sellaisen teorian, että ehkä se on
pienentynyt homo
sapiens koska saari on niin hirveän
pieni. Että ihminen olisi kutistunut vastaamaan saaren olosuhteita,
ruuan ja veden määrää ehkä.
Saari ei ole niitä
Etelämeren ihania saaria joiden lahdelmilta hyökkäilee
tiikerihaita syödäkseen rakastavaisia. Muistaakseni se on
Indonesian tai Papua-Uuden-Guinean saari. Sielläpäin joka
tapauksessa. Mutta ihminen on ollut kooltaan ihanteellinen. Me
suunnattoman suuret nykyihmiset emme ole nähneet niitä elävinä,
vaikka niiden kuolemasta ei ole kovin kauan (ehkä noin 10 000
vuotta), mutta ehkä australian abot (jotka ovat homo sapienseja)
ovat nähneet niitä, hehän ovat kulkeneet sielläpäin paljon
aikaisemmin. Ne pikkuihmiset, joita kutsutaan nyt tietenkin
hobiteiksi, ovat ehkä olleet fiksuja ja käsittäneet ettei
meidänlaistemme lurjusten eteen kannata tulla.
He ovat varmaan nähneet
ihmisiä (siis meikäläisiä) poluillaan ja kuulleet jonkun aseen
(?) äänen ja päätelleet tulen liekistä, että olemme
jonkinlaista sukua lohikäärmeille ja pysytelleet piilossa.
Sellaisia tarinoita on kerrottu ainakin joistakin Amazonasin
intiaaniheimoista, jotka eivät ole halunneet olla missään
tekemisissä meikäläisten kanssa.
En minä sitä ihmettele.
Mekin jouduimme raahautumaan paahtavassa helteessä kauppaan ostamaan
pölynimuria (niin: vain yhden vuoden takuu, siis sisäänrakennettu
rikkoutumismekanismi!) vain sen takia että joku idiootti oli
rikkonut pölynimurinsa ennen sen heittämistä roskiin.
Yhdessä asiassa
dyykkarijumala suosi: löysin silkkityynyn, sellaisen U-muotoisen,
jonka voin kietoa lukiessani niskan alle ja tukea päätäni tyynyyn,
eivätkä ne kolme neljä niskan rikkonaista nikamaa kipeydy kun
luen. Hienoin hetki vuorokaudesta on pimeyden laskeutuminen ja
vähäinen öinen henkäys avoimista ikkunoista.
Kokeilin juuri imuria. Se
toimii kuin enkeli ja on kevyt. Imurointia edelsi kirjojen järjestely
ja pölyjen pyyhkiminen. Lassi Nummen
runot ja runoilijankalenteri ovat oikeilla paikoillaan.
Sisällä alakerrassa on
lämpötila 32 Celsiusta. Nyt on ollut suunnilleen kaksi viikkoa
kuumempi kuin 50 vuoteen. Maanantaina voi tulla ukkosia, mutta ilma
ei kuulemma juuri viilene. Saan olla iloinen siitä, että voin
ajatella ihan mitä haluan eikä minulla ole pomoja jotka sylkisivät
tulta ja rikkiä ja tulikiviä niskaani. Mutta ukkosia kyllä
pelkään.
Lidia ei juuri jaksa sanoa
enempää kuin muutaman MIAUn
päivässä. Kuulostaa siltä että sana on lyhentymässä muotoon
NAU, joskus peräti nau. Kannatan
ehdottomasti lastenrunojen ja muidenkin kielellä leikkivien runojen
lukemista ääneen. Se helpottaa. Lidiakin ilahtuu kun lurittelen
sille ”Oi tätä hoppua hoppua hoppua, ei
tule loppua!”. Kirjaa ei enää ole, päässä
on muutamia säkeitä siitä.
Musiikilla on myös
elvyttävä voima. Onneksi meillä on Yle ja se nauhoittaa
konsertteja. Nyt juuri kuuntelen Kuhmon kamarijuhlien musiikkia.
Teemana tässä konsertissa on ruoka: Mestareiden
keittokirja. Pystyisipä kuumuudessa syömään
edes jotain.
