Olen asunut 2-5-vuotiaana Iisalmen pitäjän Sonkajärvellä, tarkemmin sanoen Sukevan vankilassa. Isä oli siellä opettajana. Vankila oli maatilavankila, paras mahdollinen kasvupaikka pienelle ihmiselle.
Vankilan sedät antoivat ratsastaa hevosella, yrittää saada maitoa lypsetyksi kirjavista lehmistä, jotka hämmästyksekseni ovat saaneet myöhemmin nimen kyyttö. Kyllä minä joskus onnistuin maitoa saamaankin, vaikka lehmä katsoi minua epäilevästi että ei tuo osaa. Mutta ei se myöskään potkaissut pikkuista ämpäriäni nurin.
Vankilan sedät myös tekivät minulle potkulaudan, oman pienen keinutuolin ja nukenvaunut. En erityisemmin pitänyt nukenvaunuista enkä nukeista, paitsi Pepistä, joka oli nimetty Peppi Pitkätossun mukaan. Kivointa oli pelata isän kanssa potkupalloa.
Mutta oli muitakin sävyjä jo silloin. Olivat pitkät pimeät illat, kylmä lattia tassutella, oli vauvan loppumaton itku ja viimein syyspuoleen kerran outo retki isän kanssa.
Ei ollut lastenistuimia pyörissä, isä istutti minut kaksivaihteisen Torpedon tangolle ja siinä olin hänen käsiensä välissä, pää painettuna hänen rintaansa vasten kädet rutistivat hänen pomppaansa. En pelännyt vaikka isä sanoi että menemme kauas ja ehkä emme koskaan tule takaisin.
Oli tähti-ilta, aavistus valoa, tarpeeksi että nähtiin pienen tien varressa marjoja, puolukoita. Minä menin syömään. Isä söi vähän kauempana ja mörisi hiljakseen jotain laulua. Minä rupesin laulamaan jotain omaa laulua, joita olin tehnyt Pikku-Marjan eläinkirjasta. Suosikkini oli Fiuu lentää pääskynen, ja se oli ollut ihan äsken, pääskyt olivat kokoontuneet parakkitalomme sähkölangoille ja lauloin niille kun ne lähtivät Egyptiin asti.
Isä antoi minulle pari kourallista puolukoita taskuihin, sitten hän keräsi niitä Torpedon nahkaiseen työkalupakkiin, joka roikkui tangosta. Isä nosti minut syliinsä ja kysyi että viedäänkö puolukoita äidille, jos olisi sisko lopettanut itkunsa jo.
Kerroin isälle miksi sisko itki. Se itki siksi että se ei osannut puhua ja sanoin että muistin hyvin miltä se tuntui: ei voinut kuin itkeä. Isä katsoi minua pitkään. Sanoi sitten että kuvittelet vain, et sinä sitä voi muistaa. Mutta muistinpa kuitenkin. Muistan sen edelleen.
Luulen että se on eräänlaista afasiaa. Tai afaatikko voisi tuntea juuri noin. Vauvathan eivät osaa puhua. Mutta kyllä ne ajattelevat.
Viikko sitten julkaistiin Helvi Juvosen Kootut runot. Runoilija eli vain 39 vuotiaaksi. En ollut tiennyt että hän on Iisalmesta kotoisin. Minulla on kodin perua äidin runokirjat, ainut mitä jäi suuresta kirjastosta.
Äiti oli ehkä saanut arvostelijankappaleena Juvosen viimeisen runokirjan nimeltä Sanantuoja. Äiti kuolikin sitten jo kahden vuoden kuluttua, 38-vuotiaana.
Iisalmessa olivat järjestäneet hänen kunniakseen lausuntaillan, luin netistä, olisiko ollut Iisalmen Sanomat. En tiedä luettiinko runoillassa tätä, mutta olisi syksyn melankoliaan hyvin sopinut:
ELÄMÄ
Kerran tulee
juhlahetki,
jona ei ketään
jakajaa
viipyvälle, viileälle sinelle
taivas nousee
kuin maljan laita
jokaisessa ikkunaruudussa
vaihtuvat kasvot.
