25.10.09

Pohjoinen puhuu





Olen asunut 2-5-vuotiaana Iisalmen pitäjän Sonkajärvellä, tarkemmin sanoen Sukevan vankilassa. Isä oli siellä opettajana. Vankila oli maatilavankila, paras mahdollinen kasvupaikka pienelle ihmiselle.


Vankilan sedät antoivat ratsastaa hevosella, yrittää saada maitoa lypsetyksi kirjavista lehmistä, jotka hämmästyksekseni ovat saaneet myöhemmin nimen kyyttö. Kyllä minä joskus onnistuin maitoa saamaankin, vaikka lehmä katsoi minua epäilevästi että ei tuo osaa. Mutta ei se myöskään potkaissut pikkuista ämpäriäni nurin.


Vankilan sedät myös tekivät minulle potkulaudan, oman pienen keinutuolin ja nukenvaunut. En erityisemmin pitänyt nukenvaunuista enkä nukeista, paitsi Pepistä, joka oli nimetty Peppi Pitkätossun mukaan. Kivointa oli pelata isän kanssa potkupalloa.


Mutta oli muitakin sävyjä jo silloin. Olivat pitkät pimeät illat, kylmä lattia tassutella, oli vauvan loppumaton itku ja viimein syyspuoleen kerran outo retki isän kanssa.


Ei ollut lastenistuimia pyörissä, isä istutti minut kaksivaihteisen Torpedon tangolle ja siinä olin hänen käsiensä välissä, pää painettuna hänen rintaansa vasten kädet rutistivat hänen pomppaansa. En pelännyt vaikka isä sanoi että menemme kauas ja ehkä emme koskaan tule takaisin.


Oli tähti-ilta, aavistus valoa, tarpeeksi että nähtiin pienen tien varressa marjoja, puolukoita. Minä menin syömään. Isä söi vähän kauempana ja mörisi hiljakseen jotain laulua. Minä rupesin laulamaan jotain omaa laulua, joita olin tehnyt Pikku-Marjan eläinkirjasta. Suosikkini oli Fiuu lentää pääskynen, ja se oli ollut ihan äsken, pääskyt olivat kokoontuneet parakkitalomme sähkölangoille ja lauloin niille kun ne lähtivät Egyptiin asti.


Isä antoi minulle pari kourallista puolukoita taskuihin, sitten hän keräsi niitä Torpedon nahkaiseen työkalupakkiin, joka roikkui tangosta. Isä nosti minut syliinsä ja kysyi että viedäänkö puolukoita äidille, jos olisi sisko lopettanut itkunsa jo.


Kerroin isälle miksi sisko itki. Se itki siksi että se ei osannut puhua ja sanoin että muistin hyvin miltä se tuntui: ei voinut kuin itkeä. Isä katsoi minua pitkään. Sanoi sitten että kuvittelet vain, et sinä sitä voi muistaa. Mutta muistinpa kuitenkin. Muistan sen edelleen.


Luulen että se on eräänlaista afasiaa. Tai afaatikko voisi tuntea juuri noin. Vauvathan eivät osaa puhua. Mutta kyllä ne ajattelevat.


Viikko sitten julkaistiin Helvi Juvosen Kootut runot. Runoilija eli vain 39 vuotiaaksi. En ollut tiennyt että hän on Iisalmesta kotoisin. Minulla on kodin perua äidin runokirjat, ainut mitä jäi suuresta kirjastosta.


Äiti oli ehkä saanut arvostelijankappaleena Juvosen viimeisen runokirjan nimeltä Sanantuoja. Äiti kuolikin sitten jo kahden vuoden kuluttua, 38-vuotiaana.


Iisalmessa olivat järjestäneet hänen kunniakseen lausuntaillan, luin netistä, olisiko ollut Iisalmen Sanomat. En tiedä luettiinko runoillassa tätä, mutta olisi syksyn melankoliaan hyvin sopinut:


ELÄMÄ
Kerran tulee
juhlahetki,
jona ei ketään
jakajaa
viipyvälle, viileälle sinelle
taivas nousee
kuin maljan laita
jokaisessa ikkunaruudussa
vaihtuvat kasvot.









14 kommenttia:

  1. http://www.anomalistbooks.com/news/2009/10/24/a-quiet-escape-from-kansas-city/ kun sais tän suoameks....

    amouckdesign.blogspot.com

    VastaaPoista
  2. Jaahah, minähän sinä nyt mainostat? Täytyy katsoa.

    VastaaPoista
  3. En kyllä tajua miksi sinä tätä mainostat. Tämä taitaa olla sitä japanilaisten uutta sci-fi -aineistoa. En tiedä aiheesta yhtään mitään, enkä ole kyllä tarpeeksi kiinnostunutkaan tietämään ainakaan tällä syömällä.

    VastaaPoista
  4. ripsa

    mietinkin, mistä savolaisaksenttisi ja huumoripitoisuutesi ovat peräisin

    VastaaPoista
  5. Torsti Lehtinen oli valinnut Helsingin kirjamessuilla Sirkka Turkan, toisen eläintenystävärunoilijan, keskustelemaan kanssaan Helvi Juvosesta. Ihmisten ja eläinten suhteesta Turkka sanoi Juvosta siteeraten: "metsän ovi ei aukene meille", ihminen jää luonnossa väistämättä ulkopuoliseksi ja tarpeettomaksi eläimillekin. Eläinten viesti ihmiselle on lähinnä: mene pois.

    Kyyttöjäkin nähtiin paikalla, kun Maatiaisen 20-vuotisjuhlaa viettävät kyyttösonni, äitilehmä ja pikkuvasikka jaloittelivat Veturiaukiolta Messukeskukselle, jossa Miina Äkkijyrkkä esiintyi. Ehkä Juvosen ja Turkan viestissä oli runollista kärjistystä - jotkin eläimet tarvitsevat ihmisiä joskus - kuten kyytöt nyt.

    VastaaPoista
  6. Kalevi, me ei nyt varmaan puhuta samasta Ripsasta. Mä olen luullut olevani maailman kamalin tosikko. Suhtaudun elämään ja sen ilmiöihin äärettömän kunnioittavasti ja vakavasti.

    Sokea kana, joo, metsän eläimet väistävät ihmistä ja jos vahingossa kohtaavat, sanovat ehdottomasti että mene pois.

    Maatilavankila ja aivan sodan jälkeen on kyllä ehkä eri asia. Suomessa elettiin puutteessa, ihmisillä oli jopa nälkä.

    Sen muistan että vankila oli aivan täynnä eikä meilläkään ollut minkäänlaisia "mukavuuksia". Luulen että perhe asui Sukevalla koska siellä oli ruokaa.

    Isällä olivat opinnot sodan vuoksi kesken, äidillä oli jo kaksi pientä lasta.

    Olen Juvosen kanssa ehdottomasti samaa mieltä: metsän ovi, se näky joka siitä kohtaa, on varmasti suurimmalle osalle ihmisiä esteettinen. Paitsi niille, jotka käyttävät sitä hyväkseen. Ja tuhoavat sitä.

    Esimerkkinä vaikka aukkohakkuut.

    Sitten on ihmisiä niin kuin biologit jotka ymmärtävät metsän ominaisuuksia paremmin. Ilman metsiä meitä ei olisi olemassa, ilman kasveja ja eläimiä ei myöskään.

    On olemassa sekin mielipide että ihminen ei ole lainkaan välttämätön millään tasolla. Kun siis aattelee maapalloa.

    VastaaPoista
  7. Kaunis kuva - tosin syksyn värit ja hieman synkkä
    - ihan muuta kuin maaliskuussa 2006

    VastaaPoista
  8. H.G., maaliskuussa 2006 ei ollut uutta jäätä. En tiedä miksi syksy olisi synkkä. Vuodenajat ovat.

    VastaaPoista
  9. Kerron tänne, että Sukevan vankila ajettiin pari vuotta sitten "alas" ja vangit hajoitettiin muille leireille.

    Kyytöt sen sijaan saivat uuden kodin Seppälän Maatalouskoulusta Kajaanista. Kävin valokuvaamassa niitä viime keväänä kun ne kirmasivat talven jälkeen ensi kertaa laitumelle.

    Minun piti tämä kommentti laitta jo syksyllä, kun kuin kirjoituksesi, mutta se jäin housuntaskuun kun tuli muuta...

    VastaaPoista
  10. Ai kun ois hauska panna kyyttöjen kuvia tänne blogiin jonkun uuden Sukeva-tarinan kera! Lähetäpäs! (ripsaluoma@gmail.com) tai kirjoita oma tarinasi, vaikka lisä aiheesta.

    Jos kerta siellä lähellä olet.

    Ne lehmät olivat oikeita persoonallisuuksia, vaikka niitä oli tosipaljon.

    Minä pelkäsin että kyytöt hajoitetettiin pitkin Suomea, hyvä jos ovat yhtä karjaa. Mutta että vangitkin pantiin muualle? Minne sitten?

    Muistan hyvin, miten paljon ne miehet pitivät siitä että saivat tehdä oikeita töitä. Rapistuuko se valtava maatila nyt sitten yksikseen siellä?

    VastaaPoista
  11. Hei Ripsa!

    Minäpä yritän tässä lähiaikoina lähettää sulle kuvia kyytöistä sekä selevittää muutakin Sukevasta. Jotain jo tiedänkin.

    Muutamaan päivään, ehkä pariin viikkoonkaan en ehdi, sillä lähden huomenaamulla aikaisin vanhimman tyttäreni luokse Kiuruvedelle kun häneltä lasahti keittiössä tiskikone ja melkoinen vesivahinkoremppa on siellä.

    Joutuivat muuttamaan kunnan majoituksen remontin ajaksi kun on neljä pientä lasta. Jouluksi pitäis yrittää minun saada se koti kuntoon. Huvittavaa, sillä toiseksi vanhimmalle tyttärelle tein syksyllä melkein vastaavan rempan.., ja oma täällä odottaa monettako vuottaan...

    Mutta palaan jos en menehdy.

    Kirjoitanpahan blogiini "Remontti"-jutun...

    VastaaPoista
  12. Elä nyt hyvä ihminen remontteihin menehdy! Ota rauhallisesti!

    Kunhan tulet takaisin niin minäkin kirjoitan sitten Sukevasta lisää. Tehdään vaikka yhteinen postaus!

    Tiedän kyllä että paikka tuntuu ainutlaatuiselta sen vuoksi että olin pieni lapsi silloin, 3-5-vuotias, ja sen ikäinen muistaa jo hyvin paljon.

    Minusta siinä paikassa oli muutenkin jotain erityistä, enkä tarkoita nyt pelkästään maatilavankilaa.

    Siellä oli hyvä olla ja muistan paljon iloisia vankeja. Nyt kun aattelen niin luulen että heidänkin oli hyvä olla siellä, missä saivat tehdä oikeata työtä, eikä vain olla tekevinään niin kuin jossain suljetussa kivikolossissa.

    Toivon että selviät remontista. Eläkä kylmety, katsoin säätiedotuksesta että Itä-Suomeen tulee oikeinkin kylmä. On kyllä hyvä että tytär voi luottaa isän apuun!

    VastaaPoista
  13. Kiitos. Tähän remonttiin houkuttelin mukaan myös erään putkimiehen Suonenjoelta ja tyttäreni kummin Lapinlahdelta sähköhommiin. Saadaan näin yhteinen joululahja aikaan.

    Tuon putkimiehen kanssa tehtiin ensimmäisen kerran yhdessä rakennushommia Kittilän Kähärässä tasan kaksikymmentä vuotta sitten 1989.

    Niihin aikoihin alkoi ensimmäisen vaimoni päässä käydä mielisairauden puhurit ja ne painajaiset tulevat edelleen mieleeni tämmöisissä yhteyksissä. Ja kun molemmat tyttäremme ovat kuitenkin jollain tapaa äitinsä"menetyksestä" selvinneet. He olivat silloin vielä niin pieniä... Mulla tekee pahaa muistella, onneksi olen nyt yksin niin kukaan ei näe, että itken...

    En minäkään osannut oikein silloin elää ja olla.

    VastaaPoista
  14. Voi kurja! Nuo ovat niitä pahimmasta päästä perhetragedioita mitä voi olla.

    Mutta ehkä olet jo selvinnyt ja ainakin tyttärillesi ei jäänyt mitään pahempaa. Pääpuhurit ovat semmoisia, että niistä ei todella kovin helpolla selviä kukaan. Jos teillä oli vaikeata, perheellä, niin aattele miten vaikeaa oli vaimolla. Mutta syynsä mielisairauksilla on, jotkut sanovat että yhteiskunta se sairas on eivätkä sen sairaat ihmiset.

    Semmoinen ajatusharha siinä kai on että emmekös me kaikki ole yhteiskuntaa. Jää siis jonkinmoinen poikkeama aivoissa ja nehän ovat monimutkaiset.

    Minun äitini teki itsemurhan 38-vuotiaana, minä olin siis 17-vuotias. Isä meni naimisiin minua vuotta vanhemman tytön kanssa.

    Eli se oli sen perheen loppu ja porvariskodin likalta eli minulta vedettiin matto alta joksikin aikaa. Mutta aika hyvin olen kumminkin selvinnyt, mutta tuskin olisin onnistunut ilman kirjoittamista.

    Mies minulla on kuvataiteilija, joten jotenkin ehkä se täysin uusi alue on antanut perspektiiviä.

    Minä kuule kadehdin kaikkia jotka osaavat käsillään tehdä. En minä osaa, hyvä jos saan naulan seinään! Kutomiseen ja sellaisiin naisten hommiin taas ei riitä kärsivällisyys.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista