Mutta nyt valo on lempeä ja tyyni, ei edes tuule.
Täällä Merenkurkussa sataa harvoin enää kesäisin. Viime kesä oli poikkeus. En tunne ketään vanhaa kalastajaa, mutta epäilemättä he päivittelevät karikoiden yhä kiihtyvää kasvuvauhtia. Jäistä paljastuu yhä uusia kiviä, ne kasvavat jäiden alla talvisin.
Meillä on epäonneksemme pelastuslaitos aivan muutaman sadan metrin päässä ja helikopterit jyrisevät tästä yli miltei päivittäin. Kissat juoksevat parvekkeelta sisälle. Kiinanruusun nuput säikähtävät ja päättävät olla avautumatta juuri silloin.
Sitten kun helle iski, ilmeisesti veneet olivat onnellisesti päässeet saarilleen ja ihmiset asettuneet ja merkinneet merikarttoihinsa uudet karit ja kuumuus oli ainut olomuoto. Sitä kuuntelivat jo seinätkin. Ensimmäinen kukkanuppu avautui.
Ruusu tanssii.
Kun joutuu olemaan sisätiloissa lukuun ottamatta paria vesijumppaa, niin miltei näkee seinien yrittävän avartua ylöspäin, kohti ilmaa. Aivot lopettavat vähitellen toimintaansa, kunnes on pakko luovuttaa: edes lukeminen ei oikein enää onnistu. Mutta aivot ovatkin ne ihmisen kuumin väline, oli kyseessä sitten mikä ruumiintoiminto tahansa. Aivot tekevät työtä jopa nukkuessa, ne ahkeroivat jopa automaattivaihteella.
Malevitš katsoo seinältä niin kuin olisi katsonut aina.
Viime yönä taivas oli jo kylmä. En tiedä miksi sitä sinistä kutsutaan, mutta kyllä taivas oli auki aivan pohjoisnavalle asti. Ajattelin maaseudun ihmisiä ja mietin milloin hilla kukkii, mutta luulen että se ehti kukkia. Viljelijät ovat helteestä iloisia, heitä näkyi television uutisissa vihreiden kasvustojensa keskellä: jyvät eivät ole tyhjiä.
Yritän olla ajattelematta Runebergia ja Saarijärven Paavoa, mutta kyllä minä olen huolissani siitä että Suomella on yhä vähemmän kaupiteltavaa. Että me saisimme vihanneksia ympäri vuoden.
En oikein käsitä miten omavaraisuudesta oli varaa luopua. Pitää mennä kirjastoon hakemaan kirjoja, jotka saisivat aivot ponnistelemaan. Olisin vähän enemmän oman itseni varassa. Sisällä oli vielä toissapäivänä 28 astetta, nyt enää 22.
Lidia katselee menoa pihalla. Sille sitä merkitsevät lintujen sirkutus, ne hyppelevät puiden oksilla ja nokkivat syötävää. Ei se lintua kiinni saisi, vaikka sellainen istuisi eteen, kotikissa. Lidia sanoo Ngao ja Allu MIAU. Aamiaispöydässä mies sanoo kyllä keskustelevansa kissojen kanssa, mutta yksityisesti. Mitä ne sitten kiljuvat? Mitä minä nyt olen tehnyt?
Saisi sataa.
