Joka vuosi suunnilleen näihin aikoihin, ja aiemminkin säästä riippuen, kun silmut ovat puhkeamaisillaan haavan rungosta esiin, on rynnättävä jo aamuisin ulos ja tarkistettava tutut paikat.
On kylmä ja tuulee. Pohjoisnavan tuulet vallitsevat.
Tärkeintä on nähdä ovatko käärmeet tulleet jo koloistaan. Nuorilla käärmeillä on voimakkain myrkky. Haluaisin jo kulkea paljain jaloin. Tai ainakin istua kalliolle ja potkaista kengät jaloista.
Viime keväänä sisälle tuli kevättä pörräävä ampiainen, näki sivulle ojentautuneen käteni, suuttui ja pisti. Käsivarsi paisui pesäpallomailan näköiseksi. Oli otettava kyypakkauksen pillerit, koska henkeä alkoi ahdistaa. Eläinten myrkyt ovat samaa sukua.
Mutta e.e.cummings näkee jo vuorten tanssivan, näin:
when faces called flowers float out of the ground
when faces called flowers float out of the ground
and breathing is wishing and wishing is having-
but keeping is downward and doubting and never
-it's april(yes,april;my darling)it's spring!
yes the pretty birds frolic as spry as can fly
yes the little fish gambol as glad as can be
(yes the mountains are dancing together)
when every leaf opens without any sound
and wishing is having and having is giving-
but keeping is doting and nothing and nonsense
-alive;we're alive,dear:it's(kiss me now)spring!
now the pretty birds hover so she and so he
now the little fish quiver so you and so i
(now the mountains are dancing, the mountains)
when more than was lost has been found has been found
and having is giving and giving is living-
but keeping is darkness and winter and cringing
-it's spring(all our night becomes day)o,it's spring!
all the pretty birds dive to the heart of the sky
all the little fish climb through the mind of the sea
(all the mountains are dancing;are dancing)
Sisällä on siristeltävä silmiä vähän aikaa. Sitten palaan takaisin juuri jättämääni Søren Kierkegaardiin. Ohuen opuksen nimi on Anti-Climacus: Kuolemansairaus. Kristillis-psykologinen kehitelmä mielenylennykseksi ja herätykseksi.
Etusivulla ilmoitetaan Kierkegaardin julkaisseen teoksen, en tiedä onko kyseessä todella omakustanne, vai onko vuonna 1924 Werner Söderström Osakeyhtiö vain ajatellut että julkaiseminen ja kirjoittaminen on sama asia. Suomentaja on J.Hollo, enkä myöskään tiedä onko hän se sama J.A. Hollo, jonka nimen mukainen taidekasvatusyhdistys juuri perustettiin vastapainoksi ja lisävoimaksi Aalto-yliopistolle, joka onkin tällä viikolla ollut vastatuulessa.
Kuolemansairaudeksi osoittautui epätoivo. Kierkegaardin mietelmät ovat mielenkiintoisia. Yleensä sitä sanoo ääneensä kun joku menee kunnolla pieleen että olisin vajonnut maan alle häpeästä (tai tuskasta tai pelosta jne.). Epätoivo on osallinen ihmisparan elämässä silloin sun tällöin. Näin sanoo filosofimme:
Niin on epätoivo, tuo itseyden sairaus, kuolemansairaus. Epätoivoinen henkilö on kuolemansairas. Sairaus on kohdannut kaikkein jaloimpia olemuksen osia aivan toisessa merkityksessä kuin minkään sairauden ollessa kysymyksessä, ja kumminkaan henkilö ei voi kuolla. Kuolema ei ole sairauden viimeinen vaihe, mutta kuolema on alinomaa viimeinen. On mahdotonta pelastua tästä sairaudesta kuoleman avulla, sillä sairautena ja tuskana – ja kuolemana on juuri se, ettei voi kuolla. (s. 31)
Mutta löysin kävelyreissullani aivan toisenlaisen epätoivon osoituksen, sunnuntaiaamuna (ei, minulla ei ole digikameraa, joten kyse ei ole tästä päivästä, nyt tuossa näkyy olevan olutpullon siruja), vaikka todennäköisesti asianosaiset ajattelevat itsensä sankareiksi (”Selvisinpä siitäkin myrkytyksestä!”):
