Muutama päivä ennen uutta vuotta ja vielä loppiaisen aikaan nämä nuorista aikuisiksi varttuvat päättivät häiritä koko suuren asuinkompleksin elämää kolmeen neljään asti yöllä, melkein joka yö. Ei niin että raketteja, joiden ampuminen vaakasuoraan aika ajoin sai sulkutulen piirteitä, olisi ammuttu kaikkia samaan aikaan, vaan niin, että kun ihminen oli noin kello 1 yöllä saanut unen päästä kiinni, nämä riittejään läpikäyvät idiootit päättivät herättää kaikki parilla raketilla noin tunnin välein.
Tämä on Suomea tänään. Olen miettinyt unettomina öinä ihmisten aikuistumista, ja sitten ystävältäni tuli kuvakertomus muinaisesta intiaanipoikien initiaatiosta. Minusta tuntuu siltä, että niillä pojilla oli tosi kyseessä, toisin kun vanhempiensa korkeata elintasoa oireilevilla laumoilla täällä.
Wind-vuori sijaitsee Columbia-joen kanjonin varrella Washingtonin osavaltion puolella noin 80 km Portlandista,Oregonista, itään. Sen huipulla on kiveliöitä, joihin on kaivettu syviä kuoppia henkien vaatimuksesta. Alkuperäiset amerikkalaiset eli intiaanit ovat kaivaneet niitä 200-1000 vuotta sitten.
Wind-vuori ei ole kovin korkea ajatellen Luoteis-Amerikan vuoristoja, mutta sijainti on ratkaiseva: sieltä näkee maiseman joen kanjoniin ja läheisille Kaskadien vuorille joka suuntaan. Nimestä voi päätellä, että vuorella tuulee usein pitkin kanjonia itä-länsi –suuntaan.
Kuvat on otettu kesän ja syksyn patikkaretkillä vuoren huipulle, joka on 580 metriä joen yläpuolella. Arkeologit uskovat, että nuorten miesten initiaatioriitteihin kuului yhden tai useamman vuorokauden nukkumaton aika kivionkaloissa. Pojat paastosivat, mietiskelivät ja tekivät kovaa ruumiillista työtä rakentaessaan kiviröykkiöitä irtonaisesta basalttikiveliöstä huipulle. Riitin tarkoituksena oli saada näky siitä eläimestä, joka tulisi olemaan pojan suojelija-henki aikuisena.
Samantapaisia vaelluspaikkoja voi löytää kanjonin erämaa-alueella ja toisilla huipuilla Columbia-joen varrella. Näiden kuvien onkalot kurottuvat länteen, mutta toisia on löydetty suunnattuna itään ja etelään.
Alkuperäiset amerikkalaiset, intiaanit, edelleen pitävät henkien tapaamispaikkoja, kiveliöitä, pyhinä, ja ne on kaikki suojeltu valkoisten lakienkin mukaan.
Intiaanien tarinoita on säilynyt niin paljon, että niistä voi päätellä kiveliö-kuoppien tarkoituksen suhteellisen tarkkaan, vaikka Luoteis-Amerikan intiaanikielet ovatkin muutamaa lukuun ottamatta hävinneet.
Enemmän olisi voinut säilyä, ellei silloisessa Luoteis-territoriossa olisi alkanut massiivinen valkoisten valloitusvaellus 1800-luvun puolivälin maissa. Koska seutu on vuorten ja valtavien metsien kattama, olivat eri intiaaniheimot riippuvaisia aivan erilaisista elinkeinoista: rannikolla oli kalastajia ja vuoristoissa, Columbia-joen kanjonissa sekä Willamette-laaksossa oli enemmän metsästäjä- ja keräilijäheimoja.
Miten vain, he olivat suhteellisen suojattomia valkoisten invaasiota vastaan. Silti useiden heimoja kanssa tehtiin sopimukset riista- ja kalastusmaista ynnä pysyvien asuinalueiden hallinnasta. Kun territoriosta tuli osavaltioita, ne kätevästi unohtivat sopimukset.
USA:n liittovaltio keskitti intiaanisopimukset virastoon nimeltä Bureau of Indian Affairs, josta tuli yli sadaksi vuodeksi kirosana intiaanien kielissä ja mielissä, missä tahansa sopimuksia sitten rikottiinkin. Tilanne on maailmanmitassa erikoinen: sopimukset intiaanien ja Yhdysvaltain liittovaltion kesken olivat kansojen välisiä. Tämä tarkoittaisi sitä, että intiaanit eivät olisi Yhdysvaltain kansalaisia.
Tosin intiaanipasseja he eivät saa vaan Yhdysvaltain.
Vasta 1960-70-luvuilla intiaanien pyrkimykset jonkinlaiseen itsehallintoon toteutuivat. American Indian Movement (AIM= pyrkimys) tuli tunnetuksi sittemmin maailmanlaajuisesti Lakota-intiaanien taistelusta pyhän Mustan vuoristonsa omistuksesta.
Keskiössä on paikkakunta nimeltä Wounded knee, joka tuli tunnetuksi intiaanisotien aikaan siitä, että Lakota-heimo voitti valkoisten kenraali Custerin armeijan, ja se kuoli viimeiseen mieheen.
Kosto oli tietysti hirmuinen. Silti Mustat vuoret ovat edelleen Lakota-heimon kertomuksissa pyhää maata, ja liittovaltion viimeisin pyrkimys on kieltää heimon omistusoikeus vuoriin ja sen sijaan sallia kaivosyhtiöiden uraanivaltausten täysimittainen käyttö. Todennäköisesti lopullinen ratkaisu tapahtuu oikeusistuimissa.
Mutta Kolumbia-joen kanjonin kiveliöiden mietiskelykuopat ovat säilyneet. Mietin käyvätkö nuoret intiaanipojat vieläkin istumassa siellä, kaivavatko oman onkalonsa? Käykö niissä ehkä nykyään valkoisia amerikkalaisia ajattelemassa omaa totemieläintään?
(Kiveliökuoppien tarina ja kuvat: M.J. O’Brien)
Edit. 7.1.09 Valitettavasti tekstiin pujahti virhe, kun luin nopeasti valtavaa määrää artikkeleita, joita tämän blogin lukijakin voi helposti löytää intiaanien asemasta Yhdysvalloissa. Aiheesta on kirjoitettu lukuisia kirjojakin, tietoa mm. täältä.
Mutta Wounded Knee oli vain yksi monien verilöylyjen sarjassa. Sen sijaan Custerin rykmentti tuhottiin Little Big Hornin taistelussa.
