Esimerkiksi lintujen nimistä

Pääsiäinen sujui yhdenlaisen työn parissa. Luin kahta eri kirjaa ja menin solmuun. Asiaa auttoi jonkin verran, että minulla on pieni muistilehtiö aina käsillä jos jotain luen, ja hyvin usein sisällä ollessani luen. Kun luin muistiinpanojani, jouduin selvittämään tarkemmin, mikä kirjoissa vaivasi minua. Käsinkirjoitetut viestit itselleni ovat hyödyllisiä, koska käsinkirjoittamalla tulee vaivanneeksi aivojaan.

Pitkät pyhät ovat omiaan aivoissa makaavien solmujen selvittämiseen. Toinen kirja oli virolainen ja toinen islantilainen. Minusta Euroopan reuna on ollut aina kiinnostava.

Kummassakaan maassa en ole ollut. Kieli ei ole ollut syynä maiden vieromiseen, vaan ennemminkin olosuhteet. Joko maissa on ollut toisten valta, ei niiden ihmisten omaa (Islanti oli Tanskan alamainen kauan ja Viro taas Saksan, Venäjän, Tanskan, Ruotsin ja Neuvostoliiton vallanalainen) enkä ole tahtonut mennä maahan, joka ei näyttäisi omaa luontoaan suoraan ja selvästi. Kumpikin maa oli kyllä mahdollinen vierailupaikka, mutta selvää motiivia kyläilyyn ei ole ollut. Minusta ei ole turistiksi. Turisti ei ikinä saa selvää vierailumaidensa todellisuudesta myöskään.

Muistelin Georg Ots -nimistä laivaa, joka alkoi kulkea Helsingin ja Tallinnan väliä silloin kun Neuvostoliitto piti valtaa ja Suomi oli rakentanut jonkinmoista musiikkisiltaa kaupunkien välille. Muistaakseni kaupunkien musiikeista oli televisiossa ohjelmia, ellei peräti ohjelmasarja. Suomessa ja Virossa on aina laulettu kuorossa. Tai ylipäänsä laulettu. Itse en ole musikaalinen enkä muista liiemmin kiinnostuneeni tarjottavasta musiikkiannista.

Islannissa taas on kerrottu saagoja ja pidetty sillä lailla mielessä, minkä perheiden välillä on vihanpitoa ja kuka on tappamisvuorossa. Saagat ovat kamalan verisiä, mutta jossain määrin ne kertovat myös sen maiden (Norjan ja Islannin, jumaluudet taas ovat peräisin vähän kaikista germaanisista maista) aivan oikeaa historiaa – nykyaikana tappamisessa suomalaiset taitavat mennä islantilaisten edelle. Saagat ovat ytimeltään todenperäistä liioittelua. Siellähän on esimerkiksi Vinland -saaga, jossa mennään Viinimaahan ja pystytetään leiri useaksi vuodeksi. Sekin saaga on totta, koska Amerikan mantereelta on löydetty jäänteitä rakennuksista. Viiniksi on arveltu viinimarjoja, rypäleitä ei kasva kovin pohjoisessa.

Koulussa muistan opettajan kutsuneen saagoja saduiksi. Sentapainen sai minut liikkeelle lukemaan Islannista. Että pieni maa tuottaakin niin paljon tarinoita!

Muinaiset norjalaiset tarvitsivat puuta ja sitä Amerikassa oli tarpeeksi. Puuta tarvittiin viikinkilaivojen mastoiksi ja keulapuiksi ja vahvaksi veneen ruodoksi. Olen nähnyt sellaisen veneen pienessä kylässä vähän Oslon yläpuolella. Viikinkivene oli valtavan kokoinen. Se oli vielä lisäksi rakennettu keskeltä niin leveäksi, että se ei helposti kaatunut. Huvituin siitä ajatuksesta, että laivojen rakennusaikaan ei ollut missään laivanrakennusinsinöörejä. Että siis osasivat, olivat aivan itse päätelleet että miten! Olin ajatuksesta oikein iloinen. Muistan selittäneeni sitä matkakumppaneille, mutta he taisivat olla sitä lajia, joka pitää insinööritaitoa todellakin ihmiskunnan käännekohtana.

Olin oppinut siihen mennessä jo sulkemaan suuni, jos puhun asiattomia muiden mielestä. Ei kai sillä ole väliä millä nimellä veneenrakentajia kutsutaan.

Muistan kysyneeni museo-oppaalta, mihin norjalaiset olivat käyttäneet oman metsänsä, mutta opas ei tiennyt vastausta. Ehkä Norjan puut eivät kasvaneet niin korkeiksi, että olisivat kelvanneet mastoksi? Tästä aiheesta saaga ei anna selvitystä. Tai ehkä aihe on liian arkipäiväinen?

Olen kuunnellut nyt kaksi päivää kauhuissani uutisia siitä, että uusia puuta käyttäviä tehtaita aiotaan rakentaa Suomeen. Paikkakunnat taisivat olla Äänekoski ja Varkaus. Suomessa ei juuri ole enää puuta. Kunnon metsiä ei ole ollut enää aikoihin.

Kuivana keväänä, niin kuin nyt, olen kovasti toivonut että olisin jossain aivan lähellä isompaa metsää. Maa on noussut aika hiljan merestä, ehkä täällä ei ikinä ollutkaan isoa metsää. Ehkä voisin nousta junaan ja mennä kylään johonkin metsän lähellä olevaan paikkaan? Olen miettinyt ja miettinyt, mutta en vain keksi sellaista paikkaa. Lapissa on varmasti vähemmän pölyä kuin täällä, mutta puusto on kitukasvuista. Sitten taas etelämpänä metsä ei ehdi kasvaa isoksi, kun se jo kaadetaan. Metsä tuntuisi hyvältä paikalta, vain olla ja kulkea.

Jo vuosia sitten olen oppinut senkin, että ryteiköstä on turha yrittää saada isoa määrää marjoja. Rämpimistä ei jaksa eivätkä marjavarvut pidä ryteiköistä, kun varjot ja valot muuttuvat liian radikaalisti. Eivätkä pölyttäjämehiläiset löydä kukkia, joten marjojen määrä putoaa radikaalisti.

Kun Lidia-kissa herättää ensimmäisen kerran joskus puoli viiden ja puoli kuuden välillä, satelliittiantennin langalla istuu sama lintu kuin viime vuonnakin tähän aikaan. Mutta tämä ei ehkä kuitenkaan ole sama yksilö (lajia ei näe, linnusta näkyy vain silhuetti valoa vasten), sillä kun se näkee minun katsovan – ja katson sisältä, noin parinkymmenen metrin päästä, eikä sen mitenkään pitäisi nähdä minua – se lehahtaa pois. Kun olen unenpöpperössä ruokkinut katin pohjattoman mahan ensimmäistä kertaa aamulla ja könyän takaisin yläkertaan, lintu on tullut takaisin. Nyt se ei lennä matkoihinsa.

Jokin liikkeissäni on ratkaiseva ero. En keksi mikä. Mahdollinen selitys on unenhorteessa hoipertelu. Jos se on totta, niin sitten tilanne on kyllä vähän vaarallinen, sillä portaat alakertaan ovat jyrkät. Luultavasti tämänkeväinen lintu on kuitenkin viimevuotisen poikanen ja emonsa opettama, ja Lidia on pitänyt herättämispeliään koko sen ajan kun se on meillä asunut. On siitä jo ainakin viisi kuusi vuotta, ehkä kauemminkin. Mutta mitä ihmettä se näkee Lidian ja minun aamurituaalissa? Pelkääkö se tulevansa syödyksi ikkunan läpi? Eivät kai linnut niin pöhköjä ole?

Herättäminen tapahtuu minun nenääni pureskelemalla. Olen kissan palvelija eli kuten mies sanoo: You're a sucker for that cat. Toinen ihmisemme ei joudu pureskelluksi. Meissä on joku ero.

Mutta kun luin virolaishistoriaa, niin muistin että kalasääski -pesät ovat varmaan taas kameran päässä. Niin olivatkin. Ilmar -sääksen pesässä on ollut liikettä jo pari viikkoa, ensin oli Ilmar ja joku tuntematon ystävätär, tänään pesälle ilmestyi toinen rengastettu sääksi ja joka saattaa olla viimekesäinen Irma.

Toivon totisesti että pesällä ei synny mustasukkaisuusdraamaa niin kuin oli Madisin pesällä viime kesänä: ensin ilmaantui Piretin sijasta vieras naaraslintu, sitten tuli Piret Egyptistä asti ja alkoi hirveä taistelu pesän emännyydestä. Tulos: munia ei ilmestynyt ollenkaan, tai ilmestyi sen vieraan, Oksanan (Xenia, Ksenia = naispuolinen vieras) munima muna, mutta sille ei sitten enää löytynytkään hautojaa, kun mustasukkaisuus otti vallan.

Tuo ei ole antropomorfismia, spekulaationi on, että ihmistenkin mustasukkaisuuden taustalla on jonkinmoinen pesiytymisvietti. Tosin ihmisiä on varmasti aika vaikea sillä tavoin tutkia, pitäisi olla feromoninäytteitä, ääninäytteitä, reviirinäytteitä ja kaikkea sellaista ja ihmiset ovat toivottoman sotkuinen eläinlaji. Reviirejä ei ole piirretty kartoille. Linnuista ne ovat piirrettävissä.

Ja muuten: hienoja metsiä näkyy olevan Virossa. Jostain luin että virolaiset ovat ylpeitä metsistään

ja muusta luonnostaan. Minusta metsien säilyttäminen on vaihtoehto tolkuttomaan kuluttamiseen ja nopeaan kaupungistumiseen, mikäli se on totta. Sellainen käsitys minulla on että metsien kukoistus ja kulutuksen lisääntyminen ovat toisensa poissulkevia käyttäytymistapoja.

Linnunpojat kasvavat

Pikkusääkset ovat nyt noin viikon ikäisiä. Viimeinen kuoriutui juuri ennen juhannusta, kolme niitä on kaikkiaan. Pesä on virolaisten nettisääksien, Ilmarin ja Irman asuttama. Virolaisten lintuprojekti on ollut hieno. Heillä on jo nyt, parin vuoden työn jälkeen, paljon enemmän tietoa siitä, mitä lintuja Virossa on, lintujen muuttoreiteistä, lintujen käyttäytymisestä, suhteesta metsiin.

Sopi hyvin, että juhannusmatkalle osui istumaan vastapäätä ihminen joka oli suoraan tulossa Virosta. Hän tuntee sieltä paljon ihmisiä ja myös puhuu viroa. Puheeksi tulivat sääkset joita nyt seuraan jo toista vuotta. Hän sanoi, enkä ole aivan varma siitä mitä hän tarkoitti, että virolaiset ovat hyvin ylpeitä metsistään. Niitä ei siellä aukkohakata, vaan tarvepuut otetaan niin kuin ennenkin.

Junatuttava oli sitä mieltä, että Viro ei ole ottamassa aivan kaikista asioista oppia Suomesta. Hän katsoi juuri sillä hetkellä junan ikkunasta avautuvaa näkymää muutamasta puusta seisomassa heiveröisen näköisenä keskellä valtavaa aukkoa. Puut eivät minusta olleet kovin isoja. Aukkoja ilmeisesti tehdään nykyään 30-40 vuoden välein. Puut hakataan ja kuljetetaan pois ennen kuin ne ovat edes aikuisia.

Sääkset ovat suuria petolintuja. Ne syövät kalaa. Niitä on Suomessakin, mutta tässä maassa on vaarallista sanoa missä päin sääksen pesiä on. Sääksiä ammutaan siinä missä kotkia ja susiakin.

Viime vuonna seurasin vähän isompia poikasia, isän oli nimeltään Madis ja äiti Piret. Ilmar ja Irma pesivät eri suunnalla, mutta kun pesien ympäristön ääniä kuuntelee, tähän aikaan vuodesta lintuja on paljon. Oikein todella paljon.

Linnuilla on siis nimet. Se ei tarkoita sitä, että niitä yritetään epätoivon vimmalla inhimillistää, antropomorfoida. Nimet annetaan ihan vain yksinkertaisuuden vuoksi. Piret ja Madis eivät ole suomalaisia nimiä, mutta Ilmar ja Irma ovat. Piret kuulostaa kuitenkin naisen nimeltä, mieleen tulee Pirjo tai Pirkko. Viime vuonna pariskunta sai kolme poikasta ja kaikki kolme selviytyivät aikuisiksi asti ja lähtivät muuttomatkalle jonnekin Niilin alajuoksulle.

Kalasääskistä Piretillä ja Ilmarilla oli lähetin niskassaan. Talven aikana katselin satunnaisesti Piretin ja muiden sääksien reittiä. Yksi sääksistä oli lentänyt päin voimajohtoa ja kuollut Niilin suistossa, muistaakseni sen nimi oli Erika. Muuttomatkalla Niilille on muitakin vaaroja kuin krokotiilit.

Keväällä Piretin puoliso Madis oli hyvän aikaa odottelemassa rouvaansa, kun paikalle osui Oksana. Nimen etymologia on mielenkiintoinen. Se on sekä kreikaksi että venäjäksi myös Xenia. Se tulee kreikan sanasta Xenos, joka tarkoittaa vierasta, muukalaista. Sana on neutraali, lintuihmiset eivät väittäneet että Oksana olisi tullut Venäjältä, siis olisi ollut vieraisilla ilman viisumia saati kenenkään kutsumatta.

Oksanan ja Madiksen (Madisin?) välille syntyi kiihkeä romanssi. Oksana muni viimekesäiseen pesään yhden munankin jo, kunnes Piret ilmestyi paikalle. Lintuprojektin ihmiset eivät olleet nähneet tietoja Piretistä sen jälkeen kun satelliittilähetin lopetti signaalin lähettämisen jossain Niilin suistoalueella. Pelättiin että Piret on myös lentänyt voimajohtoon.

Syntyi mahtava nokkimisen, syöksyjen ja kirkunan täyttämä kolmiodraama. Taaskaan en tahdo antropomorfoida sääksiä: linnut ovat lintuja ja me olemme ihmisiä. Mutta takaraivossani tykytti tieto siitä että sääkset ovat hyvin vanhoja otuksia. Ne ovat suoraan alenevassa polvessa lentoliskojen jälkeläisiä. Siis kaikki linnut, myös talitintit joita ruokimme talvisin. Eläviä dinosauruksia.

Ajattelin että jos kolmiodraamoja tapahtuu vieläkin linnuilla, jotka ovat olleet olemassa niin hirveän kauan ennen ihmisiä, niin on kai aivan luonnollista että niitä on ihmisilläkin? Mehän olemme hirveän nuoria eläimiä ja olemme panneet paljon pahemmin ranttaliksi reviireillämme kuin sääkset ikinä. Lehdissä lukee usein että lapsemme voivat huonosti.

Nyt kävi sitten niin että Piret voitti kahden naaraan ottelun. Muna jäi pesään, eikä Piret voinut munia samaan pesään. En muista kuka kirjoitti kirjan Itsekkäät geenit, tai jotain siihen suuntaan, mutta mieleeni tuli heti tarina munan tavasta tulla uudestaan munaksi, jota muistan isän toistelleen kun olin vartioimassa kanoja pihalle. Minun oli käsketty estää kanahaukan hyökkäys kanojen ulkoiluaitaukseen. Todennäköisesti isä oli pelännyt että kanahaukan kohteeksi valikoituukin pikkuinen flikka, laiha 5-vuotias, joka tuskin olisi isolle haukalle saanut mitään. Määräys tuli kyllä äidiltä.

Madis ja Piret tapaavat joskus toisiaan tyhjällä pesällä. Olen näkymästä niin surullinen, että olen lopettanut pesän katselun. Silti linnut eivät ole toisiaan kohtaan vihamielisiä. Edelleen: eivät sääkset ole ihmisiä, mutta tuntuu kuin pariskunta ottaisi draaman aikuisesti ja vastuullisesti. Vieras on poissa, ja vaikka poikasia ei tänä kesänä tule, ne ovat yhdessä.

Sen sijaan Irma ja Ilmar huhkivat kalastus- ja ruokkimishommassa. Poikaset näyttävät lähinnä pesän pohjalla luikertelevilta käärmeiltä ja olen päätellyt sen olevan suojaväri. Ehkä näätä voisi päästä kiipeämään korkealle männyn latvaan? Olen nähnyt niiden kiipeävän todella nopeasti mökin takaisessa metsässä. Munia ja poikasia nekin pedot olivat vailla ja niillä oli varmasti lähellä oma kasvava poikue.

Pesä ja siinä asustavat sääkset eivät ole minkään metafora, vaan se on hitaan, työteliään ja pitkän kehityksen yksi lopputulema. Pesä on totta. Juutun usein lintujen huutoja kuunnellessani miettimään, onko evoluutiolla jotain ehkä vielä sanomista lintujen tulevaisuuteen.

Toivon että virolaiset pitävät huolta metsistään. Ja olen aivan varma siitä, että lajien erosta huolimatta ihminen voi oppia rakkaudesta ja huolenpidosta näiltä linnuilta paljon. Ja kauneudesta, ennen kaikkea kauneudesta.

Entä mitä ovat sääkset viroksi? No tottakai kalakotkasia, ovat halietus-sukua niin kuin kotkatkin. Videopesän löytää täältä. Lintuja kannattaa seurata päivittäin, oppii tuntemaan niiden puheen ja keskinäiset suhteet. Puhetta se on, monenlaista kommunikaatiota. Meillä vain ei ole sille sanakirjaa ja kielioppia.