Esimerkiksi lintujen nimistä

Pääsiäinen sujui yhdenlaisen työn parissa. Luin kahta eri kirjaa ja menin solmuun. Asiaa auttoi jonkin verran, että minulla on pieni muistilehtiö aina käsillä jos jotain luen, ja hyvin usein sisällä ollessani luen. Kun luin muistiinpanojani, jouduin selvittämään tarkemmin, mikä kirjoissa vaivasi minua. Käsinkirjoitetut viestit itselleni ovat hyödyllisiä, koska käsinkirjoittamalla tulee vaivanneeksi aivojaan.

Pitkät pyhät ovat omiaan aivoissa makaavien solmujen selvittämiseen. Toinen kirja oli virolainen ja toinen islantilainen. Minusta Euroopan reuna on ollut aina kiinnostava.

Kummassakaan maassa en ole ollut. Kieli ei ole ollut syynä maiden vieromiseen, vaan ennemminkin olosuhteet. Joko maissa on ollut toisten valta, ei niiden ihmisten omaa (Islanti oli Tanskan alamainen kauan ja Viro taas Saksan, Venäjän, Tanskan, Ruotsin ja Neuvostoliiton vallanalainen) enkä ole tahtonut mennä maahan, joka ei näyttäisi omaa luontoaan suoraan ja selvästi. Kumpikin maa oli kyllä mahdollinen vierailupaikka, mutta selvää motiivia kyläilyyn ei ole ollut. Minusta ei ole turistiksi. Turisti ei ikinä saa selvää vierailumaidensa todellisuudesta myöskään.

Muistelin Georg Ots -nimistä laivaa, joka alkoi kulkea Helsingin ja Tallinnan väliä silloin kun Neuvostoliitto piti valtaa ja Suomi oli rakentanut jonkinmoista musiikkisiltaa kaupunkien välille. Muistaakseni kaupunkien musiikeista oli televisiossa ohjelmia, ellei peräti ohjelmasarja. Suomessa ja Virossa on aina laulettu kuorossa. Tai ylipäänsä laulettu. Itse en ole musikaalinen enkä muista liiemmin kiinnostuneeni tarjottavasta musiikkiannista.

Islannissa taas on kerrottu saagoja ja pidetty sillä lailla mielessä, minkä perheiden välillä on vihanpitoa ja kuka on tappamisvuorossa. Saagat ovat kamalan verisiä, mutta jossain määrin ne kertovat myös sen maiden (Norjan ja Islannin, jumaluudet taas ovat peräisin vähän kaikista germaanisista maista) aivan oikeaa historiaa – nykyaikana tappamisessa suomalaiset taitavat mennä islantilaisten edelle. Saagat ovat ytimeltään todenperäistä liioittelua. Siellähän on esimerkiksi Vinland -saaga, jossa mennään Viinimaahan ja pystytetään leiri useaksi vuodeksi. Sekin saaga on totta, koska Amerikan mantereelta on löydetty jäänteitä rakennuksista. Viiniksi on arveltu viinimarjoja, rypäleitä ei kasva kovin pohjoisessa.

Koulussa muistan opettajan kutsuneen saagoja saduiksi. Sentapainen sai minut liikkeelle lukemaan Islannista. Että pieni maa tuottaakin niin paljon tarinoita!

Muinaiset norjalaiset tarvitsivat puuta ja sitä Amerikassa oli tarpeeksi. Puuta tarvittiin viikinkilaivojen mastoiksi ja keulapuiksi ja vahvaksi veneen ruodoksi. Olen nähnyt sellaisen veneen pienessä kylässä vähän Oslon yläpuolella. Viikinkivene oli valtavan kokoinen. Se oli vielä lisäksi rakennettu keskeltä niin leveäksi, että se ei helposti kaatunut. Huvituin siitä ajatuksesta, että laivojen rakennusaikaan ei ollut missään laivanrakennusinsinöörejä. Että siis osasivat, olivat aivan itse päätelleet että miten! Olin ajatuksesta oikein iloinen. Muistan selittäneeni sitä matkakumppaneille, mutta he taisivat olla sitä lajia, joka pitää insinööritaitoa todellakin ihmiskunnan käännekohtana.

Olin oppinut siihen mennessä jo sulkemaan suuni, jos puhun asiattomia muiden mielestä. Ei kai sillä ole väliä millä nimellä veneenrakentajia kutsutaan.

Muistan kysyneeni museo-oppaalta, mihin norjalaiset olivat käyttäneet oman metsänsä, mutta opas ei tiennyt vastausta. Ehkä Norjan puut eivät kasvaneet niin korkeiksi, että olisivat kelvanneet mastoksi? Tästä aiheesta saaga ei anna selvitystä. Tai ehkä aihe on liian arkipäiväinen?

Olen kuunnellut nyt kaksi päivää kauhuissani uutisia siitä, että uusia puuta käyttäviä tehtaita aiotaan rakentaa Suomeen. Paikkakunnat taisivat olla Äänekoski ja Varkaus. Suomessa ei juuri ole enää puuta. Kunnon metsiä ei ole ollut enää aikoihin.

Kuivana keväänä, niin kuin nyt, olen kovasti toivonut että olisin jossain aivan lähellä isompaa metsää. Maa on noussut aika hiljan merestä, ehkä täällä ei ikinä ollutkaan isoa metsää. Ehkä voisin nousta junaan ja mennä kylään johonkin metsän lähellä olevaan paikkaan? Olen miettinyt ja miettinyt, mutta en vain keksi sellaista paikkaa. Lapissa on varmasti vähemmän pölyä kuin täällä, mutta puusto on kitukasvuista. Sitten taas etelämpänä metsä ei ehdi kasvaa isoksi, kun se jo kaadetaan. Metsä tuntuisi hyvältä paikalta, vain olla ja kulkea.

Jo vuosia sitten olen oppinut senkin, että ryteiköstä on turha yrittää saada isoa määrää marjoja. Rämpimistä ei jaksa eivätkä marjavarvut pidä ryteiköistä, kun varjot ja valot muuttuvat liian radikaalisti. Eivätkä pölyttäjämehiläiset löydä kukkia, joten marjojen määrä putoaa radikaalisti.

Kun Lidia-kissa herättää ensimmäisen kerran joskus puoli viiden ja puoli kuuden välillä, satelliittiantennin langalla istuu sama lintu kuin viime vuonnakin tähän aikaan. Mutta tämä ei ehkä kuitenkaan ole sama yksilö (lajia ei näe, linnusta näkyy vain silhuetti valoa vasten), sillä kun se näkee minun katsovan – ja katson sisältä, noin parinkymmenen metrin päästä, eikä sen mitenkään pitäisi nähdä minua – se lehahtaa pois. Kun olen unenpöpperössä ruokkinut katin pohjattoman mahan ensimmäistä kertaa aamulla ja könyän takaisin yläkertaan, lintu on tullut takaisin. Nyt se ei lennä matkoihinsa.

Jokin liikkeissäni on ratkaiseva ero. En keksi mikä. Mahdollinen selitys on unenhorteessa hoipertelu. Jos se on totta, niin sitten tilanne on kyllä vähän vaarallinen, sillä portaat alakertaan ovat jyrkät. Luultavasti tämänkeväinen lintu on kuitenkin viimevuotisen poikanen ja emonsa opettama, ja Lidia on pitänyt herättämispeliään koko sen ajan kun se on meillä asunut. On siitä jo ainakin viisi kuusi vuotta, ehkä kauemminkin. Mutta mitä ihmettä se näkee Lidian ja minun aamurituaalissa? Pelkääkö se tulevansa syödyksi ikkunan läpi? Eivät kai linnut niin pöhköjä ole?

Herättäminen tapahtuu minun nenääni pureskelemalla. Olen kissan palvelija eli kuten mies sanoo: You're a sucker for that cat. Toinen ihmisemme ei joudu pureskelluksi. Meissä on joku ero.

Mutta kun luin virolaishistoriaa, niin muistin että kalasääski -pesät ovat varmaan taas kameran päässä. Niin olivatkin. Ilmar -sääksen pesässä on ollut liikettä jo pari viikkoa, ensin oli Ilmar ja joku tuntematon ystävätär, tänään pesälle ilmestyi toinen rengastettu sääksi ja joka saattaa olla viimekesäinen Irma.

Toivon totisesti että pesällä ei synny mustasukkaisuusdraamaa niin kuin oli Madisin pesällä viime kesänä: ensin ilmaantui Piretin sijasta vieras naaraslintu, sitten tuli Piret Egyptistä asti ja alkoi hirveä taistelu pesän emännyydestä. Tulos: munia ei ilmestynyt ollenkaan, tai ilmestyi sen vieraan, Oksanan (Xenia, Ksenia = naispuolinen vieras) munima muna, mutta sille ei sitten enää löytynytkään hautojaa, kun mustasukkaisuus otti vallan.

Tuo ei ole antropomorfismia, spekulaationi on, että ihmistenkin mustasukkaisuuden taustalla on jonkinmoinen pesiytymisvietti. Tosin ihmisiä on varmasti aika vaikea sillä tavoin tutkia, pitäisi olla feromoninäytteitä, ääninäytteitä, reviirinäytteitä ja kaikkea sellaista ja ihmiset ovat toivottoman sotkuinen eläinlaji. Reviirejä ei ole piirretty kartoille. Linnuista ne ovat piirrettävissä.

Ja muuten: hienoja metsiä näkyy olevan Virossa. Jostain luin että virolaiset ovat ylpeitä metsistään

ja muusta luonnostaan. Minusta metsien säilyttäminen on vaihtoehto tolkuttomaan kuluttamiseen ja nopeaan kaupungistumiseen, mikäli se on totta. Sellainen käsitys minulla on että metsien kukoistus ja kulutuksen lisääntyminen ovat toisensa poissulkevia käyttäytymistapoja.