Sunnuntai on monella tapaa juhlapäivä.
Jotain on siinä, että vaikka minulla ei ole minkään
institutionalisoituneen uskonnon kanssa suhdetta, niin viikon
ensimmäisen – tai viimeisen laskutavasta riippuen – päivän
hiljaisuus ja kiireettömyys tarttuu.
Olen usein itselleni vihainen siitä,
että suhtaudun päivään niin omituisesti ja ilman mitään
järkevää syytä. Mutta sitten toisaalta johdun miettimään, mistä
käsitykseni hiljaisesta päivästä tulee. Minähän olen melkein
kuuro, en siis voi mitenkään ”kuulla” hiljaisuutta. Sitten
ajattelen ohimennen räppäriä nimeltä Signmark ja vaikka en
osaakaan viittomakieltä, osaan lukea sanoja huulilta ja eleistä.
Useimmiten olen aika hyvin selvillä siitä, mitä ihmisten kesken on
meneillään, vaikka en osaa sanoa siitä mitään tarkkaa.
Signmark oli hiljakkoin uutisissakin.
Hän ei saa Teosto-korvauksia, koska ei laula, vaan viittoo.
Syrjintähän on tässä maassa kielletty. Eritoten olen käsittänyt
että pykälät koskevat jonkinasteisia vammaisia. Siinä meillä on
pienen ja sisukkaan tekijänoikeustoimiston määräys, jonka mukaan
vammaiselle ei anneta samoja oikeuksia kuin n.k. terveille.
Ei silti: joudun itse hyvin usein
arvailemaan mutisevien lääkäreiden ja hoitajien ja
terveyskeskusten puhelinkeskushenkilöiden ulosannista arvailemaan,
kuinka suuri määrä sitä tai tätä lääkettä pitäisi ottaa tai
mikä oikeastaan on röntgen-lausuman sisältö.
Kaikissa byroissa pitäisi noudattaa
esteettömyys-säädöstöä. Silti terveyskeskus-järjestelmässä
on kielletty sähköpostin käyttäminen. Terveys on vähemmän
kallisarvoinen tietenkin vammaisille, onhan heiltä osa
mahdollisuuksia jo ennestään poispyyhitty. Suurin osa sitä
porukkaa – vammaisia siis – on muutenkin nuijittu aikojen
kuluessa nöyriksi. Osa meistä vammaisista on taatusti päästään
sekaisinkin.
Tottakai niin suuri ja mahtava kuin
terveyskeskusjärjestelmä noudattaa aivan omia lakejaan. Mutta
muistan hyvin olleeni joskus seurana huonostikuulevan vanhemman
serkkuni lääkärikäynnillä. Vanha kunnanlääkäri teki niin
selväksi kuin vain suinkin saattoi, minkälaisia troppeja
serkunlikan pitää ottaa ja kuinka kauan ja miten pitää muuten
hoitaa itseään. Muistan lisäksi että hän pani tyttären
oma-aloitteisesti jonoon, josta otettiin ihmisiä kokeilemaan uusia
kuulokojeita, sellaisia, joissa oli patterit taskussa pidettäviksi.
Pidin siitä lääkärisedästä ja
samoin piti serkku. Lääkärisedässä ei ollut mitään kaikesta
tuosta järjestelmähirviöksi paisuneesta nykylääkäriydestä.
Onneksi poikkeuksiakin on, mutta kyllä niitä joutuu metsästämään.
Nyt kun minulla on induktiosilmukka,
kykenen kuuntelemaan esimerkiksi sunnuntain Radioateljee-ohjelmaa
ilman ongelmia. Joskus kun kuuntelen jotain ilman induktiosilmukkaa,
kykenen kyllä kissan eleistä päättelemään, mikä on radion
volyymi ja pitääkö tarkistaa sitä ylös- vai alaspäin. Lidia
ilmaisee itsensä luimistamalla korviaan, jos ääni menee lujaa
korkeilla rekistereillä. Minä en niitä kuule edes silmukalla.
Eilen ohjelmassa oli kiinalaisen
runoilijan Duo Duon tuotannon esittelyä. Runoilijan oikea
nimi on Li Shizheng. Hän on muutaman vuoden minua nuorempi,
mutta on asunut vuosia ympäri maailman, kirjoittanut runoja,
kääntänyt niitä kiinaksi, opettanut kirjallisuutta kotimaassaan
ja ulkomailla, maalannut tauluja, opiskellut konfutselaisuutta
ja zenbuddhismia.
Häntä ei suomentanutkaan Pertti
Nieminen, vaan Pertti Seppälä. Olen iloinen siitä että
Niemisen työlle tuli jatkaja. Muistan kuinka Nieminen oli
kyllästynyt nykykiinan kielimyllerrykseen, kun kirjoitusasu
vaihdettiin ja klassisesta kiinasta tuli nuorisolle tuntematon kieli.
Meillä oli kylässä kerran nuorimies
Shanghaista. Kiirehdimme näyttämään vanhaa kiinalaista
riisimaalausta: bambunlehtiä ja vasemmalla puolella runo ja
taiteilijan nimi. Nuorukainen joutui seisomaan taulun edessä kauan,
eikä hän sittenkään ymmärtänyt mitä taulussa luki. Annoimme
hänelle riisipaperia ja siveltimen ja mustehierrinkiven. Ei hän
osannut käyttää niitä. Olimme ajatelleet, että hän ehkä osaisi
tulkita vanhat merkit uusiksi.
Duo Duo joutui maastamuuttajaksi
vastoin tahtoaan. Hänellä ei ollut tarkoitus ruveta pakolaiseksi,
vaan kävi niin, että kun hän oli matkalla Eurooppaan lukemaan
runojaan, oli tapahtunut massamurha Taivaallisen rauhan aukiolla
ja hän joutui pyytämään poliittista turvapaikkaa.
Eivät hänen runonsa kuulosta
anarkistisilta tai vastavallankumouksellisilta, pikemminkin
päinvastoin. Hän käyttää vanhaa kiinalaista kuvastoa ja puhuu
sillä mutta nykyajasta. Hän tulee todistaneeksi sen, että
historian merkitys kirjallisuudessa on tavattoman tärkeä.
Runojen taustalla on jokin kiinalainen
luuttu, joka särkee välillä kimeästi illuusion, kauniin hetken,
jossa on vuoria ja jokia, loputtomasti. Runoissa kulkevat rakkaudet,
maisemat, pienet lapset – niin ja musiikki. Minusta on hienoa että
kiinassa on säilynyt musiikin ja runouden yhteissointi.
Eihän se ollut tietenkään kiinaa
vaan suomea. Ja kyllähän Duo Duo selitti aivan suorasanaisesti mitä
hän ajattelee vanhasta filosofiasta. Konfutselaisuutta hän on
opiskellut syvemmin vasta nyt, päästyään takaisin kotiin,
vaikkakin Hollannin kansalaisena. Sen sijaan hän on ilmeisesti ollut
zenbuddhalainen jo vuosia.
Hänen äänessään kuuluu
levollisuus. Vai oliko se suomalaisen näyttelijän ääni? Mutta
jotain suuren runouden ikuisuudesta siinä ohjelmassa oli. Olen
tavattoman iloinen siitä että hän on elossa, että hän ei
varmaankaan joudu vankilaan tai leireille vanhojen runojen
kirjoittamisesta.
Hän kertoo olevansa todella huolissaan
siitä, että nuoret kiinalaiset eivät enää opi historiaansa
eivätkä ikivanhaa kulttuuriaan. Onneksi meille ei voi niin käydä.
Vai voiko?
Onko meillä nuoria jatkajia edelleen?
Jatkavatko ruotsalaiset kustannusosakeyhtiöt suomalaisen
kirjallisuuden julkaisemista? Voiko suomalainen kirjailija luottaa
tulevaisuudessa siihen, että hänellä on ura? Ihan totta, voiko?
Pidän nimittäin Signmarkin musiikkia
tärkeänä asiana, mutta hän on yksi merkki siitä, että kaikki ei
ole kulttuurissa kohdallaan. Vamma on pysäyttävä asia. Raha on
vielä pahemmin vammauttava asia kuin mikään fyysinen oire
ihmisessä. Sen nimiin tehdään pahimmat teot juuri nyt.
