Motto:
Pyöri, suuri pallo, tietoisuuksien
muurahaispesä, maa,
pyöri, ruskonvalaisema,
illanhämärtämä, päivän paahtama, öinen,
pyöri abstraktissa avaruudessa,
tosi kehnosti valaistussa yössä,
pyöri…
(Fernando Pessoa (Alvaro de
Campos): En minä aina ole sama. Valikoinut ja suomentanut
Pentti Saaritsa, Otavan Seitsentähdet 2001 )
Kylmällä tulee olluksi sisällä.
Vain asialliset syyt kelpaavat ulosmennessä. Kävin teatterissa.
Kävin teatterissa kotikaupungissani. Oli esitys keskellä päivää,
Valkoinen kaupunki. Se on kirjoitettu Jorma Ojaharjun
romaanin pohjalle, tosin käsiohjelmassa lukee että dramatisoinut
Maria Kilpi. Vieraileva ohjaaja oli Atro Kahiluoto.
Olen lukenut kirjan 70-luvulla.
Mielestäni se oli trilogia, mutta voi olla että sotken sen Väinö
Linnan trilogiaan. Luin kirjan silloin kun en vielä asunut
Vaasassa, enkä ollut myöskään tietoinen Jorma Ojaharjusta, vaikka
taisin asua Helsingissä. Wikipedian mukaan Valkoinen kaupunki on
trilogian ensimmäinen osa. Nykyisin ei juuri enää kirjoiteta
trilogioita.
Täällä kyllä tervehdimme
kirjailijan kanssa ja puhuimme muutaman kerran proosan tilanteesta.
Hän opetti opistolla kirjoittajia ja ehkä jotain muutakin. Hän ei
ollut millään lailla huojuvaa massaa, jollaiseksi häntä kuvattiin
jossain 1970-luvun lehdessä. Tietysti ihmisillä on nuoruutensa.
Muistin kirjasta että se on
työväenkuvaus, paikoin aika painajaismainenkin kuvaus joka alkaa
sisällissodasta ja keskittyy Palosaareen. Sota kulki pitkin
kaupunkia ja varsinkin rantoja. Kirjassa samoin kuin näytelmässä
on kuvaus siitä, kuinka eläviä ihmisiä – punaisia –
sullottiin jään alle. Ne tulivat rantaan keväällä.
Kuva mainostaulun alla: Jyrki Tervo. Lasi on likainen.
Kun esitys oli päivällä niin
yleisönä oli tietysti paljon nuorisoa. Oli pakko miettiä minkä
kuvan koululaiset saivat Vaasan menneisyydestä. Esityksessä oli
paljon lauluja, mekastusta, huutoa, ryntäilyä eestaas, niin että
punainen lanka katosi ainakin minulta moneen kertaan.
Kun esitys on tehty vuonna 2012 niin se
ei saa olla haudanvakavaa muistelua, vaan viihdettä. En tiedä onko
vuoden 1918 tapahtumia käsitelty valkoisessa kaupungissa, mutta
sillä nimellä tämä kaupunki tunnetaan.
Minulle on historiasta jäänyt
hämäräksi esimerkiksi se, että millä valtuutuksella Mannerheim
lähti sotaan suomalaisia punaisia vastaan. Tynkä-senaattihan oli
tietenkin Vaasassa ja Vaasaan tulivat myös jääkärit jotka
muodostivat valkoisen armeijan pääosan.
Isoisäni oli kuullut Mannerheimin
puhuvan Seinäjoen asemalla. Viesti oli ollut se, että venäläinen
sotaväki on riisuttava aseista. Kuitenkin koulun historiantunnilla
sanottiin että venäläisiä löytyi riisuttavaksi vain Laihialta ja
sotilaat antautuivat heti. Ilmeisesti heidät jopa päästettiin
takaisin kotimaahansa.
Kouluaikanani sota oli nimeltään
vapaussota, ja Mannerheim oli sotasankari. En tiedä mikä isoisäni
oli. Ainakin hän oli ensimmäisissä taisteluissa Virroilla jättänyt
ampumatta, kun naapurin poika huusi kiven takaa että älä ammu
Valte, minoon Ville.
Mitä nyt kouluaan käyvät tietävät?
Ehkä enää ei ole pakko tietääkään? Minun mielestäni Suomen
historiasta pitää tietää kaikki. Ehkä historian opettaja sitten
kertoo loput näytelmän jälkeen. Ehkä musiikin opettaja opettaa
isänmaalliset ja työväenlaulut?
Sen verran esityksestä jäi käteen.
Se oli liian vähän vaikka sain eläkeläisalennuksen. Sotanäytelmä
ei voi olla viihdyttämistä. Sama pätee sotaleffoihin.
Pessoan muurahaispesä kuuluu tähän
tarinaan siksi, että sunnuntai-iltana, siis 29.1. tuli oikein outo
puolidokumentti, spekulaatiota kirjallisuuden historiasta. Se liittyi
historian murroskohtaan: runous oli muuttumassa ja nopeasti vuonna
1929 ja pörssi romahti.
Kirjallisuushistorioitsijat olivat
löytäneet kreikkalaisen muistivihon, jonka mukaan Pessoa ja
Alexandriassa ikänsä asunut Konstantinos Kavafis olisivat
tavanneet Amerikan laivalla.
Valkoinen kaupunki-näytelmä päättyy
1930-lukuun, jolloin voisi olettaa suuren laman vaikuttaneen
Vaasaankin jo. Kaupungissa oli paljon tehtaita, paljon enemmän kuin
nyt. Pessoa ja Kavafis päättävät kääntyä ympäri Lontoossa,
kun saavat käsiinsä lehden jossa kerrotaan pörssin romahtaneen New
Yorkissa.
Pitkin dokumenttia, joka loppui vasta
joskus yhden maissa yöllä, luettiin Pessoan ja Kavafiksen runoja.
Ehkä ohjelma tulee uudelleen. Pessoan runoja on suomennettu
enemmänkin – hän on varsinainen komeljanttari kuin mikäkin
sankarinäyttelijä vaihtaessaan rooleja nimeä myöten runojen
tyylin vaihtuessa – Kavafis taas on harvinaisempi tapaus.
Suomennettuja on siellä täällä, Eeva-Liisa Mannerin itse
valitsemissa runoissa 1956-1977 on muutama joko Kavafiksen runo tai
hänelle omistettuja. Ne ovat ehkä suomennoksia, koska ne kertovat
muinaisista helleenien sodista. Manner oli kyllä hyvin
sodanvastainen runoilija.
Fiktiivinen dokumentti se eilinen,
vähän niin kuin Ojaharjun kirja? Kirjallisuushistorioitsijat
vaikuttivat kyllä aidoilta. Aivan merkillinen tarina, mutta jos se
olisi totta, niin silloin kaksi viime vuosisadan suurimmista
runoilijoista olisi tavannut toisensa suuren laman kynnyksellä.
Vaasa oli vielä sodan jälkeenkin
teollisuuskaupunki. Nyt sitä on vaikea kuvata. Tehtaat eivät ole
raunioita, niitä on otettu uuteen käyttöön. Mutta ei tänne uutta
Finlaysonia tai Saippuatehdasta ole syntynyt. Varuskuntakin on
lopetettu, samoin lääninhallitus, joka oli aikoinaan tsaarillisen
kuvernementin toimisto. Onneksi tänne ei tule ainakaan Guggenheimia,
joka veisi tästä kaupungista lopunkin oman.
Ojaharjun kirjasta jäi kuva, että
hyvin kirjoitettu, enemmän kuin paikallishistoriallinen teos.
Näytelmä jätti vaisun jälkimaun. Ehkä nykyteatteria ei ole
tarkoitettu minulle.
Ehkä minä tarvitsen fiktiivisiä
dokumentteja runoilijoista. Koska niin joka tapauksessa on, että
maapallo on kiehuva tietoisuuksien kudelma, sattumanvarainen.
