Kellumisajatuksia

Nyt joudutaan me vesijumppaajat olemaan ilman elintärkeää liikuntaa vuoden loppuun ainakin. En ole nähnyt ihmisten sosiaaliturvatunnuksia, joita nyt on netissä paljon kun niitä on vuotanut psykoterapiayrityksestä maailmalle. Pitäisi olla niin ettei mikään sairaus ole enää niin paljon tabu että sillä voi kiristää. Mutta lisäksi en ymmärrä sitä, että niinkin erityinen alue kuin psyykkinen sairastaminen on luovutettu rahanahneiden yksityisomistukseen. Huseeraavat sitten miten huseeraavat.

Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että vesijumppaajia on lähinnä meissä vanhemmissa ikäluokissa, vaikka en tunne suuremmin tarvetta kysyä ihmisten ikiä. Syy on selvä: meillä on enemmän rikkonaisia niveliä kuin nuoremmilla ihmisillä. Vesi on hyvä elementti. Se tuudittaa painottomuuteen. Vedessä voi kellua, mutta ilmassa se on vaikeampaa, ellei ole todella isoa ilmapalloa. Olisin aina halunnut päästä lentämään kuumailmapallolla, mutta en ikinä onnistunut. Eivät ne koipiaan rikkoneita siihen koriin voisi huolia. 

Ne zeppeliinit lopulta rupesivat omia aikojaan syttymään tuleen. Ne näyttivät lähinnä valtavilta sikaareilta muodoltaan. Ne kelluvat vähän eteenpäin ja kuvista kun katsoo, niin näyttää siltä että niisää on jonkinmoinen propelli tai siipiratas perässä. Zeppeliinien sisällä ei saanut polttaa tupakkaa, koska siitä syntyy räjähdys. En tiedä mikä ne pani räjähtelemään siinä loppuvaiheessa. Ehkä ne osuivat johonkin terävään kirkontorniin?

Joka tapauksessa ne kelluivat sen aineen vuoksi. Ei kai se heliumia ollut? Mutta olen muistavinani että kun olin pieni, niin kaasuilmapalloista varoiteltiin. Olen elänyt niin kauan jo, että olen unohtanut vastauksia niihin kysymyksiin. Epäilemättä pienenä kyselin jatkuvasti aikuisilta. On täysin mahdollista että minulle ei vastattu, aikuisilla oli aina kiire jonnekin muualle. Harva aikuinen kuitenkaan kehtasi tunnustaa, ettei tiedä jotain mitä pikkulapsi kyselee. Amerikan presidenttikin kehuu koko ajan olevansa maailman älykkäimpiä ihmisiä, vaikka pikkulapsikin näkee että se on tyhmä kuin saapas.

Kun ei ole vesijumppaa niin olen itse aika usein sortunut kellumaan. Kelluminen tuntuu hirveän hyvältä. Siinä kelluskellessa voin kuvitella kesätaivaan mökkijärvellä. Sen verran järvessä oli virtausta, että kellumalla kulki koko ajan jonnekin päin. Lapsena kelluminen oli kivaa sen takia, että painovoima tuntui loppuvan minun kohdallani vedessä täysin. Olin laiha ja kun isä ja pikkuveli yrittivät opettaa minua sukeltamaan, tulin ylös pinnalle kuin korkki. Ehdin nähdä kirkkaassa vedessä pohjan pieniä kiviä. Ehkä minulla oli ontot tikkujalat ja sitten semmoinen ilmarakko, joka on kaloillakin jossain siinä pallean tietämillä. Tai ehkä kyse on nimenomaan palleasta? Näyttämötyön tunneilla opeteltiin käyttämään palleahengitystä, niin että Montun kaukaisinkin penkkirivi kuulee kuiskaukseni. Harjoiteltiin siis teatterikuiskauksia. Ah, ma räydyn!

Minä olin se joka perkasi kalat. Isä opetti. Siinä lahnojen ilmarakon tietämillä oli myös sappirakko, joka oli kellertävä pussi. Sitä ei saanut rikkoa. Siitä tuli niin kamala haju, että se pilasi koko kalan, jos sitä limaa pääsi valumaan kalan sisuksiin. Lisäksi perkaamisella oli aina hirveä kiire. Isä kävi hakemassa lahnaverkot aina viime tingassa ennen kuin savusauna pantiin lämpiämään.

Lihavimmat lahnat piti panna sinne alimmaksi: ensin käärittiin voipaperiin, sitten kasteltiin useampikin Aamulehti ja Uusi Suomi ja käärittiin sen voipaperipaketin ympärille. Jos lahnoja oli useampi, ne jokainen pantiin omaan pakettiinsa. Piti olla tarkkana siinä, että ei pannut kalapakettien viereen isoimpia halkoja.

Savusaunaa ei voinut lämmittää klapeilla. Niitä käytettiin vain sytykkeinä. Kiukaan piti säilyä kuumana viisi kuusi tuntia, niin että isoäitikin ehtisi käydä vielä jälkilämmössä saunassa. Isoäiti piti uimisesta edelleen vaikka se oli hirveän vanha ja kyhmyinen. Jos minä jouduin latomaan puut tulipesään, jouduin kyllä pinnistämään kaikki voimani että sain siihen sytykkeiden päälle halot asetelluksi niin että ne eivät sortuneet alimmaksi. Lahnojen oli tarkoitus savustua, ei käristyä.

Sanomalehdet olivat tärkeä osa aivan tavallista kesäelämää. Kalat oli parasta kääriä sanomalehtipaperiin silloin kun vietiin lahna naapuriin ja vaihdettiin se tuoreisiin kananmuniin. Kaliinin Elli niitä kanoja piti siinä talossa joka sijaitsi mäellä ennen veto-ojan siltaa. Siinä luki Kaliini vanhanaikaisin kirjaimin. Lapsi meni mielellään asioille, koska tiesi saavansa palan nisua ja maitolasillisen siellä perillä. Kotona äiti ja isä eivät olleet kiinnostuneita siitä että suupielessäni olisi muruja vaan kysyivät miten niiden ruis on kasvanut ja onko laiho heilimöinyt. Jos minä olisin kylällä kysellyt että mites laiho heilimöi, niin olisivat katsoneet kuin vajaata.

Tärkeintä mökillä oli selvitä käymättä kaupassa. Siksi minä istuin saaressa onkimassa ahvenia iltapalaksi koko perheelle. Isä oli selvittänyt verkot ja ne olivat saunan seinustalla kuivumassa, puikkarit koukuissaan vieressä. Siksi sain lähteä ruuhella minne tahdoin, kunhan tuon mukanani ahvenia. Ne olivat saaren rannassa melkein mustaselkäisiä. Se johtui siitä että saaren ranta oli ainut vähän syvempi kohta järvellä ja siinä oli suuria kiviä. Ahvenet oppivat maastoutumaan: kun ne syntyivät siihen suureen kivikkoon, niin niistä tuli itsestään mustanpuhuvia. Suuria kiviä oli kaikkialla myös metsässä. Kun olin aivan pieni, minulle kerrottiin että jättiläinen on käynyt niitä heittelemässä. Lisäksi luin myöhemmin että peikoilla oli kolonsa niiden jättiläiskivien alla. Niillä oli kokonaisia maanalaisia tanssilattioita siellä ja ne pitivät pitojaan, kuten on mahdollista kuulla kesäyönä. Olin joskus valveilla ja kuulin. Kesäkuun alussa sammalet olivat heleän vihreitä ja peikkojen oli helppo piiloutua sammalta vasten enkä nähnyt niitä vaikka ne tuijottivat suoraan kohti.

Olin vasta paljon vanhempi kun tajusin että vastarannalla oli puiden takana työväentalon tanssilava. Ja aivan äskettäin sain kuulla, että Suomessa ja muuallakin soittaa kansanmusiikkia (joka ei oikeastaan ole kansanmusiikkia, vaan ihan vain musiikkia, jota eri maista kotoisin olevat ihmiset keksivät siinä soittaessaan aivan itsestään), mutta asuu enemmän vakituisesti Brasiliassa kaveri joka on kotoisin sieltä läheltä työväentaloa. Sen sukunimi on Kontola ja sen TVH on pannut myös valtatie 66 kylkeen viisaamaan tietä esimerkiksi meidän mökille.

Sinne on harva osannut aivan vain sen takia, että se sijaitsee suunnilleen siinä kohti, missä on ollut piilopirttejä Isonvihan vuosina. Ihmiset eivät ole kovin paljon muuttuneet 1700-luvusta. Yhtä paljon tuuheat kuusikot eksyttivät silloin venäläisiä kuin eksyttävät nyt tavallisia kaupunkilaisia, siis toisia suomalaisia. Tietenkin sitä paikkaa uhkaa eniten se sama mikä kaikkea: metsät on nopeasti hakattava paljaiksi, että ehditään saada rahaa. Rahaa on tarkoitus saada leveämpää elämää varten niille vuosille kun ilmasto muuttuu sietämättömäksi ja järvestäkään ei ole enää jäljellä kuin haiseva lätäkkö.


Silmäni osuivat muistiinpanoon joka koskee Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaa. Nimi on Louise Glück. Päädyin ihmettelemään, miksi New York Times käski lausua nimen Glick, kunnes äsken sain tietää että äänne y on opeteltu sanomaan jollain tavalla sen jälkeen kun anglot ja saksit muuttivat mannermaalta Englantiin. Ne siellä jo asuvat olivat ehkä kelttejä. Mutta englanti suistui hirveisiin kirjoitus- ja ääntämisongelmiin, joista ihmiset edelleen saavat kärsiä. Siis myös amerikkalaiset, niin kuin nyt Louise Glück, joka tuskin kärsii mistään ainakaan nyt, mutta minä kyllä kärsin koska minulla on ollut saksa oppikoulun pitkänä kielenä. Kun tuota nimeä ei mitenkään nyt pitäisi voida ääntää että Glick. Hassuinta tässä on se, että olen alkanut vähitellen kehittää itselleni jonkinmoista monikielistä kielikorvaa, vaikka tietenkin kielikorvaan pitäisi sattua vain kun on omasta äidinkielestä kysymys.

Olen ollut tietoinen jo kauemmin Paris Review -nimisestä kulttuurilehdestä. Se on englanninkielinen. Löysin siitä tuoreeltaan pienen pätkän tuoreen nobelistin tuotannosta. Kieli on minusta kaunista ja täsmällistä englantia. Kauneuden ei pidä antaa eksyttää. Tuossa pienessä pätkässä on paljon asiaa. Runoilijat ovat maailman kaikkina aikoina oppineet sanomaan asiansa tiiviisti. Sillä lailla lukijatkaan eivät pääse laiskistumaan.

Hänen ihmisarvonsa?

Ihmisarvolleni ei annettu takuuta. Se sisältyi kirjoitettuun julistukseen. Eräänä päivänä kun ihmiskunnan ajattelun polttoaine oli ehtymässä, julistus paloi.

Eräänä päivänä teen oman julistukseni, yhdistän sen sähkövirtaan, vartijani todistajani. Täällä ei valaise kirjoituspöytä lamppu, illassa ei ole hartautta, eikä aika riitä muodon ja sisällön järjestelmälliseen tutkimiseen. Improvisoin nopeasti, silmänräpäyksessä, olen vereslihalla. Kuin salama tekoni iskevät univormuja, kohtaavat vartioideni hikisen, raskasliikkeisen vihan. Ilmaisen itseni vaistonvaraisesti, ruumiini signaalit ovat kuolettavan selväpiirteisiä. Kun tulen tajuihini, minut unohdetaan jälleen, mutta minä kieltäydyn edelleen. Kieltäytyminen auttaa minua tunkeutumaan univormujen, raporttien, organisaatioiden turvallisuusnaamioiden alle. En pelkää kuolemaa. Ei, minulla ei ole mitään syytä pelätä suurinta liittolaistani. Se on lopullinen allekirjoitukseni ja kieleni. Kauttakulkulupani korkeaan ja vapaaseen hallitukseen.

(Lakeuden Kutsu III/82 runo ruotsiksi Kurt Högnäs, suom. Marjatta Ripsaluoma)

Istun aivan toisen koneen ääressä. En ole varma miten saada blogiin kuvia jos niitä löytäisikin. Ja mistä?

Tämä teksti tuli eteen n.k. sosiaalisesta mediasta. Kurt Högnäs oli hieno runoilija, nyt jo kuollut. Yllytyshulluna tulin tehneeksi suomennoksen. Olen minä asunut Ruotsissa ja luen sitä sujuvasti, mutta yleensä menen pelosta halvaantuneeksi kun pitäisi puhua kieltä.

Runous näyttää kyllä olevan tämän syksyn pääasia jostain syystä. Se johtuu pitkästä ja värikkäästä syksystä ja dramaattisesta talven putoamisesta niskaan yhden päivän aikana.

Runoutta kohtaan tunnen tervettä kunnioitusta. Luultavasti tuota tekstiä suomensin päiviä ja viikkoja ja hermostuin jopa kissan naukaisuista. Töissä kävin kuitenkin perheen elatukseksi. Muun ajan kirjoitin ja luin.

”Lakeuden kutsu” eli viitisen vuotta eikä jostain syystä siirtynyt seuraaviin käsiin, kun itse suuntasin jonnekin muualle. Me  ”sisällöntuottajat” emme ottaneet rahaa työstä penniäkään.

Rakkaus lukemattomiin teksteihin on säilynyt, mutta olen lukenut ja kirjoittanut säännöllisesti 8-vuotiaasta asti. Enkä ollut siitäkään pohjalaisporukasta ainut.

 

Kiinanruusu talvilevolla

Muurahaispesä

Motto:

Pyöri, suuri pallo, tietoisuuksien muurahaispesä, maa,

pyöri, ruskonvalaisema, illanhämärtämä, päivän paahtama, öinen,

pyöri abstraktissa avaruudessa, tosi kehnosti valaistussa yössä,

pyöri…

(Fernando Pessoa (Alvaro de Campos): En minä aina ole sama. Valikoinut ja suomentanut Pentti Saaritsa, Otavan Seitsentähdet 2001 )

Kylmällä tulee olluksi sisällä. Vain asialliset syyt kelpaavat ulosmennessä. Kävin teatterissa. Kävin teatterissa kotikaupungissani. Oli esitys keskellä päivää, Valkoinen kaupunki. Se on kirjoitettu Jorma Ojaharjun romaanin pohjalle, tosin käsiohjelmassa lukee että dramatisoinut Maria Kilpi. Vieraileva ohjaaja oli Atro Kahiluoto.

Olen lukenut kirjan 70-luvulla. Mielestäni se oli trilogia, mutta voi olla että sotken sen Väinö Linnan trilogiaan. Luin kirjan silloin kun en vielä asunut Vaasassa, enkä ollut myöskään tietoinen Jorma Ojaharjusta, vaikka taisin asua Helsingissä. Wikipedian mukaan Valkoinen kaupunki on trilogian ensimmäinen osa. Nykyisin ei juuri enää kirjoiteta trilogioita.

Täällä kyllä tervehdimme kirjailijan kanssa ja puhuimme muutaman kerran proosan tilanteesta. Hän opetti opistolla kirjoittajia ja ehkä jotain muutakin. Hän ei ollut millään lailla huojuvaa massaa, jollaiseksi häntä kuvattiin jossain 1970-luvun lehdessä. Tietysti ihmisillä on nuoruutensa.

Muistin kirjasta että se on työväenkuvaus, paikoin aika painajaismainenkin kuvaus joka alkaa sisällissodasta ja keskittyy Palosaareen. Sota kulki pitkin kaupunkia ja varsinkin rantoja. Kirjassa samoin kuin näytelmässä on kuvaus siitä, kuinka eläviä ihmisiä – punaisia – sullottiin jään alle. Ne tulivat rantaan keväällä.

Kuva mainostaulun alla: Jyrki Tervo. Lasi on likainen.

Kun esitys oli päivällä niin yleisönä oli tietysti paljon nuorisoa. Oli pakko miettiä minkä kuvan koululaiset saivat Vaasan menneisyydestä. Esityksessä oli paljon lauluja, mekastusta, huutoa, ryntäilyä eestaas, niin että punainen lanka katosi ainakin minulta moneen kertaan.

Kun esitys on tehty vuonna 2012 niin se ei saa olla haudanvakavaa muistelua, vaan viihdettä. En tiedä onko vuoden 1918 tapahtumia käsitelty valkoisessa kaupungissa, mutta sillä nimellä tämä kaupunki tunnetaan.

Minulle on historiasta jäänyt hämäräksi esimerkiksi se, että millä valtuutuksella Mannerheim lähti sotaan suomalaisia punaisia vastaan. Tynkä-senaattihan oli tietenkin Vaasassa ja Vaasaan tulivat myös jääkärit jotka muodostivat valkoisen armeijan pääosan.

Isoisäni oli kuullut Mannerheimin puhuvan Seinäjoen asemalla. Viesti oli ollut se, että venäläinen sotaväki on riisuttava aseista. Kuitenkin koulun historiantunnilla sanottiin että venäläisiä löytyi riisuttavaksi vain Laihialta ja sotilaat antautuivat heti. Ilmeisesti heidät jopa päästettiin takaisin kotimaahansa.

Kouluaikanani sota oli nimeltään vapaussota, ja Mannerheim oli sotasankari. En tiedä mikä isoisäni oli. Ainakin hän oli ensimmäisissä taisteluissa Virroilla jättänyt ampumatta, kun naapurin poika huusi kiven takaa että älä ammu Valte, minoon Ville.

Mitä nyt kouluaan käyvät tietävät? Ehkä enää ei ole pakko tietääkään? Minun mielestäni Suomen historiasta pitää tietää kaikki. Ehkä historian opettaja sitten kertoo loput näytelmän jälkeen. Ehkä musiikin opettaja opettaa isänmaalliset ja työväenlaulut?

Sen verran esityksestä jäi käteen. Se oli liian vähän vaikka sain eläkeläisalennuksen. Sotanäytelmä ei voi olla viihdyttämistä. Sama pätee sotaleffoihin.

Pessoan muurahaispesä kuuluu tähän tarinaan siksi, että sunnuntai-iltana, siis 29.1. tuli oikein outo puolidokumentti, spekulaatiota kirjallisuuden historiasta. Se liittyi historian murroskohtaan: runous oli muuttumassa ja nopeasti vuonna 1929 ja pörssi romahti.

Kirjallisuushistorioitsijat olivat löytäneet kreikkalaisen muistivihon, jonka mukaan Pessoa ja Alexandriassa ikänsä asunut Konstantinos Kavafis olisivat tavanneet Amerikan laivalla.

Valkoinen kaupunki-näytelmä päättyy 1930-lukuun, jolloin voisi olettaa suuren laman vaikuttaneen Vaasaankin jo. Kaupungissa oli paljon tehtaita, paljon enemmän kuin nyt. Pessoa ja Kavafis päättävät kääntyä ympäri Lontoossa, kun saavat käsiinsä lehden jossa kerrotaan pörssin romahtaneen New Yorkissa.

Pitkin dokumenttia, joka loppui vasta joskus yhden maissa yöllä, luettiin Pessoan ja Kavafiksen runoja. Ehkä ohjelma tulee uudelleen. Pessoan runoja on suomennettu enemmänkin – hän on varsinainen komeljanttari kuin mikäkin sankarinäyttelijä vaihtaessaan rooleja nimeä myöten runojen tyylin vaihtuessa – Kavafis taas on harvinaisempi tapaus. Suomennettuja on siellä täällä, Eeva-Liisa Mannerin itse valitsemissa runoissa 1956-1977 on muutama joko Kavafiksen runo tai hänelle omistettuja. Ne ovat ehkä suomennoksia, koska ne kertovat muinaisista helleenien sodista. Manner oli kyllä hyvin sodanvastainen runoilija.

Fiktiivinen dokumentti se eilinen, vähän niin kuin Ojaharjun kirja? Kirjallisuushistorioitsijat vaikuttivat kyllä aidoilta. Aivan merkillinen tarina, mutta jos se olisi totta, niin silloin kaksi viime vuosisadan suurimmista runoilijoista olisi tavannut toisensa suuren laman kynnyksellä.

Vaasa oli vielä sodan jälkeenkin teollisuuskaupunki. Nyt sitä on vaikea kuvata. Tehtaat eivät ole raunioita, niitä on otettu uuteen käyttöön. Mutta ei tänne uutta Finlaysonia tai Saippuatehdasta ole syntynyt. Varuskuntakin on lopetettu, samoin lääninhallitus, joka oli aikoinaan tsaarillisen kuvernementin toimisto. Onneksi tänne ei tule ainakaan Guggenheimia, joka veisi tästä kaupungista lopunkin oman.

Ojaharjun kirjasta jäi kuva, että hyvin kirjoitettu, enemmän kuin paikallishistoriallinen teos. Näytelmä jätti vaisun jälkimaun. Ehkä nykyteatteria ei ole tarkoitettu minulle.

Ehkä minä tarvitsen fiktiivisiä dokumentteja runoilijoista. Koska niin joka tapauksessa on, että maapallo on kiehuva tietoisuuksien kudelma, sattumanvarainen.  

Toisiaan varten olemassa

Kun pimeys iskee, eikä sisällä näe enää ikkunan valolla, on istuttava tuolin sähkövalon piiriin ja luettava runoja.

Ne sopivat hyvin proosan lomaan, eivät ne riitele. Teksti ja tekstuuri eroaa, koska on kyse lyhyen ja pitkän tekstin erosta, mutta muuten ihminen tekee suotta itselleen ongelman, jos päättää ettei tahdo pitkää tekstiä tai että ei tahdo lyhyttä.

Uskon kyllä lujasti, että vuodenaikojen vaihtuminen muuttaa kirjoittamista. Siitä tulee hankalampaa, silmiä on siristettävä ja sitten tulee päänsärky. Ihminen ei mene ulos enää itsestään selvästi, koska läpimäräksi kastuminen ei tee hyvää, vaan viluttaa lopun päivää.

Luin ensin runo-opuksen Hän lähti valaiden matkaan. Osa Silene Lehdon kirjasta voisi olla sitä, että tästä maanpäällisestä jossain vaiheessa saa kerta kaikkiaan tarpeekseen, kuka tahansa. Kirjan valaat voisivat tarkoittaa vaikka Vienanmeren maitovalaita, jotka esiintyvät Risto Isomäen Sarasvatin hiekan alkupuolella. Isomäki kirjoittaa jonkinmoisia sci-fi -dekkareita.

Kun luin kirjaa, hymyilytti, koska Sarasvatin hiekasta joku on tekemässä elokuvaa. Miten ne saavat valaat näyttelemään?

Mutta Silene Lehto miettii evoluution kulkua. Kirja on runokirja, mutta siellä seikkailee esihistoriallisia otuksia, joilla on lähinnä latinankielisiä nimiä. Niitä eläimiä löytyy kyllä, kun menee kirjastoon tutkimaan evoluution historiaa. Useimmiten kirjoissa on myös hakemisto, joten nimet tuottavat kuvauksen tai kuvan nopeasti.

Vetisyys on kiinnostava asia, koska vesi kannattelee ja myös hukuttaa. Silti vedet ovat täynnä eläimiä. On paljon olioita jotka ovat muuntuneet yhä uudestaan. Ensin nousevat vedestä maalle, sitten päättävät että maa on liian kova ja kuiva ja solahtavat uudestaan mereen tai järveen.

En tiedä voisiko sitä kutsua tahdoksi. Eikö eläimillä voi olla selvästi artikuloitu tahto muuttaa muualle, vaikka ne eivät osaisikaan sanoa sitä kovin hirveän kaunopuheisesti? Loppujen lopuksi vika on ihmisessä: hän ei ole oppinut veden elävien kieltä.

Sitten usein vampyyrijahdissa tavattu Silene Lehdon veli Penjami otti ja innostui Mari Kosken teoksesta Sch. Se on luettavissa netistä, koska on helposti arvattavissa että tätä ei moni kirjasto ota hyllyilleen.

Kosken kirja teettää vielä enemmän töitä kuin Lehdon, tarkoitan sisarta, vaikka en epäile lainkaan eikö velikin voisi jossain vaiheessa kirjoittaa kirjaa. Mutta nyt Penjami käy läpi yksityiskohtaisesti ja lujaa, paljolti mytologian kautta, Kosken kirjaa ja tekee sen niin perusteellisesti, että jokaista blogin postausta odottaa sydän pamppaillen. Tänään tuli jo kolmas osa!

Samalla on yhä uudelleen luettava itse kirjaa. Koska se on saatavissa .pdf-formaatissa se on helppo selattava. Tätä on nyt jatkunut koko syksyn. Runoudella on osuutensa kaikkeen. Jopa Nobelin komitea antoi kirjallisuuden palkinnon Tomas Tranströmerille. Tätä on ilmassa.

Kaiken huipuksi Tomas Tranströmerin Kootut runot 1954-2000 on julkaistu suomeksi Caj Westerbergin suomennoksena. Onneksi olen lukenut häntä ennenkin. Muistelen, että kun suomalaiset modernistit rynnistivät esiin – ja se tarkoitti lähinnä riimistä luopumista, ei rytmistä – niin paitsi suomalaisia, asiantila kosketti myös riikinruotsalaisia, joihin Tranströmer lukeutui.

Varhaisimmat modernistit Pohjolassa taisivat olla suomenruotsalaiset mestarit, ajalta jolloin julkaistiin kirjallisuuslehteä nimeltä Quosego ja jolloin Edith Södergran ja Hagar Olsson kävivät intohimoista keskustelua kulttuurista ja ennen kaikkea runoista. En ole päässyt selville, onko Edith Södergranin kissasta (nimeltään Totti?) tehty veistos, siis Kannaksella, edelleen paikallaan, vai onko se tuhottu kapitalistisena tihutyönä. Joku väitti että se on vain muutettu toiseen paikkaan.

Luin välillä proosaa ja löysin sieltä paljon pureskeltavaa. Joku osa miettimisestä, joka pyöri aika lailla koiran ja koiruuden ympärillä, vei minut Hans Memlingin töiden äärelle. Hän on kuuluisa flaamilainen renessanssimaalari, hieno sellainen, vaikka kuva naisesta onkin pyöristynyt pöyristyttävästi lentäessään bittivirtana pitkin Suomen ilmatilaa(?). Missä ihmeessä viestit oikeastaan käyvät kun ne menevät täältä kotikoneelta Maailmankirjojen koneelle?

Nyt paistaa aurinko. Suurimman osan aikaa on ollut tällaista, kuten Tranströmer kertoo:

SÄÄTAULU

Lokakuun meri kiiluu kylmänä

selkäevänään kangastukset.

Jäljellä ei mitään mikä muistaisi

kilpapurjehdusten valkoiseen huimauksen.

Meripihkahohde kylän yllä.

Kaikki äänet pakenevat hitaasti.

Koiranhaukun hieroglyfi

maalattuna ilmaan puutarhassa,

jossa keltainen hedelmä on

puuta ovelampi ja pudottautuu.

* * *

Koska asun Pohjanmaalla, en ole edes yrittänyt saada käsiini Martti Anhavan juuri julkaisemaa Arto Mellerin elämänkertateosta. Koska tunsin Arton ja asuin hänen parhaina vuosinaan naapuripitäjässä, siis kotipitäjä Lappajärven, niin olen lukenut käsittääkseni kaikki hänen teoksensa.

Perheellä oli mökki Lappajärven rannalla. En edelleenkään pidä siitä, että hänestä puhuttaessa tahdotaan nimenomaan puhua degeneraatiosta, runoilijan addiktioista, ei hänen töistään. Minusta alkaa olla syytä luetella jok’ikinen muurari joka makaa umpijuovuksissa ojan pohjalla viikonloput, mutta tekee täydellisiä sydänmuureja taloihin viikolla. Tai koodaaja, joka käy hurjissa kellaribileissä perjantaista lauantaihin, mutta tekee työnsä juuri sillä täsmällisyydellä jota firma häneltä odottaa.

Mellerin kirjassa Johnny B. Goethe on kaunis muistokirjoitus Marilyn Monroelle. Se on osa juttuani, joka on täällä ja johon myös peili ja nainen liittyvät.

Kirjastomatka

Taas tulevat pyhät. Pitäisi siivoilla, pitäisi tehdä muutenkin perusteellista karsintaa kaapeissa, joita ei kerrostaloasunnossa ole ikinä tarpeeksi.

En minä ole yhtään erilainen ihminen kuin silloin kun lähdin maailmalle repussa vaihtovaatteet, ei muuta. Ei ihminen juuri sen enempää tarvitse. Työllä saa sapuskaa, jos ei saa niin sitten joko kuolee tai ei. Ihminen on kekseliäs siinä vaiheessa.

En käsitä miksi pyhät eroaisivat yhtään millään tavalla ei-pyhistä. Tärkeää on, näkyykö aurinkoa vai ei. Tänään on vähän toivoa valosta. Mutta kun kävin kirjastossa, hämärä oli muuttumassa pimeydeksi. Asun kaupungissa ja on kuljettava jalkakäytäviä. On varottava aurausautoja. Käännyttävä ihmettelemään miksi Wärtsilän aitaa on puskettu alas väellä ja voimalla. Ei siinä polkuja näy.

Kaupunki on sotkua niin kuin useimmat kaupungit ovat. Uudet talot on rakennettu sitten kun vanhat on saatu puretuksi. Juttelin yhden purkutuomion saaneen talon asukkaiden kanssa: no kun eivät enää pankit anna lainaa että saataisiin korjatuksi. Pankit taas tietävät, että joku grynderi haluaa tähän jotain perusteellisen uutta. Sen sijaan kirjasto ei ole paha paikka ajatellen uutta ja vanhaa: vanhan ympärille on rakennettu lisätila. Toimii hyvin, näyttää hyvältä. Jostain syystä muuten pihi kaupunki (esimerkiksi terveyskeskukset on ajettu alas melko täydellisesti jo) on antanut vielä suhteellisen hyvin rahaa kirjojen ostamiselle.

Kirjat ovat hyvä asia varsinkin kipuileville ihmisille. Tarvitaan hyvä paikka missä lukea, tuoli jossa ei ole liian mukava olla ja joka panee vähän kiemurtelemaan, hyvä valo. Sellainen ystävällinen keltainen valo. Kirjaa lukiessa mieli kulkee jonnekin ihan muualle. Olen lukenut aivan viime päivinä miltei pelkästään runoja – tosin tulee tehdyksi sivupolkuja muualla. Luonnollista. Niistä tulee yllättävän paljon energiaa. Ne säteilevät hyväksi oloksi koko ihmis- ja eläinkunnalle joka tässä asuu. Kun jaksaa tuntea hyvää tahtoa. Minusta jonkinlainen todiste on se, että kiinanruusu, keskellä syvintä kaamosta, puskee kukkaa.

Kirjaston vanhaa osaa oikealla

En tullut olleeksi kuin ehkä tunnin verran haahuilemassa pitkin ja poikin, onneksi reppuun ei mahdu hirveätä määrää kirjoja, jää muillekin ihmisille. Olin kerran jossain retkueessa, jossa oli ulkomaisia virkamiehiä tai asiantuntijoita tai vain turisteja, kun näytettiin neljän tavallisen kunnan palveluita. Missään maassa ei ollut niin kattavaa kirjastoverkkoa kuin täällä. Se monikansallinen kööri oli asiasta aivan yksimielinen. Siitä on tietysti jo aikaa, koska silloin ulkomaalaiset ihastelivat myös vanhainkoteja. Ne olivatkin sympaattisia ja mukavia paikkoja silloin. Ihan tavallisessa pitäjässä oli tarpeeksi lääkäreitä ja hoitajia. Eikä omaisia yritetty ajaa ulos, vaan päinvastoin käskettiin viemään vanhuksia ulos jaloittelemaan. Reippaita ihmisiä ne hoitajat olivat silloin. Nyt niitä on liian vähän kaikkialla.

En tiedä mitä uusi vuosi muuttaa. Todennäköisesti köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat edelleen. Todennäköisesti köyhät sairastelevat eivätkä edelleenkään pääse hoitoon. Köyhien lapsiperheidenkin suhteellinen osuus kasvaa.

Meillähän on vaalit ensi vuonna. Tähän mennessä, ja olen elänyt jo aika kauan, mikään ei ole seuraavista vaaleista muuttunut, ainut tärisyttävä muutos oli mielestäni vuoden 1966 vaalit, mutta täpinä johtui ehkä enemmän Lapualaisoopperan ensi-illasta kuin vaaleista.

Isoisäni oli ehdokkaana eduskuntaan joskus 1930-luvulla, mutta kahden puhujatilaisuuden jälkeen sai tarpeekseen seurantalojen takahuoneiden juonittelusta, toisten mollaamisesta, aatteettomuudesta ja korruptiosta.

Ja kun tästä asiasta todistivat kaikki lapset yhtäpitävästi, paitsi nuorin joka oli niihin aikoihin vasta opettelemassa kävelemään, niin kyllä minä sen uskoin. Olin ajatellut että sitten 1960-luvun korruptio on ollut viimeistään ohitettu juttu ja että sodat olisivat sulattaneet semmoiset hirvittävyydet pois.

Voi olla että kaikki isoisän kokema on ollut olemassa eikä sitä saa pois ja että se kuuluu olennaisena osana edustukselliseen demokratiaan. Siis valehtelu, oman edun tavoittelu ja sitä myötä aivan tavallinen korruptio. Voi tietysti panna pään pensaaseen, että huonomminkin voisi olla.

Olen miettinyt lasten ja nuorten tulevaisuutta, kun siinä näkyy niin vähän sellaista hyvää, joka auttaisi esimerkiksi maapallon hengissäsäilymistä. Pitäisi aloittaa siitä että vanhemmat ymmärtävät mitä tekevät. Ja siitä että opettajat koulutetaan moraalisesti vastuullisiksi ihmisiksi. Ja siitä että yliopistoilla ylipäänsä on ihmisiä jotka ehtivät/jaksavat/kykenevät huolehtimaan tulevaisuudesta.

Jostain syystä en muista ajatelleeni tulevasta ajasta yhtä pessimistisesti aiemmin. Ehkä ajat ovat muuttuneet. Täytyy siis nyt uudelleen toivottaa kaikille hyvää tahtoa seuraavalle vuodelle.

31.12.2010 klo 23.03. On tuosta linkissä mainitsemastani sivupolusta myös täällä. Kemppinen onnistuu edelleen olemaan vuoden minua vanhempi. Omituista että aika tuntuu kyllä venyvän ja paukkuvan, mutta tosiasialliset kuukaudet ja päivät täytyy lukea sitten kalenterista. Muuten täällä on kuin taistelutantereeella. Muusta tiedä, kuin sotaleffoista.