Kävelen niin paljon kuin ehdin. On
vielä lämmin keskellä päivää. On täysin sallittua tehdä asiaa
esimerkiksi kirjastoon. Kirjastot ovat kyllä suorastaan herkullisia
paikkoja syksyisin. Siellä näkee joka viikko uusia kirjoja, paljon.
Saa myös kaikessa rauhassa istua alas lukemaan lehtiä, joiden
lukeminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle.
Silti voin edelleen lukea paksuja
kirjojakin. Sekään ei ole kiellettyä. Mutta etenkin paksujen
kirjojen seurana on oltava vihko, että muistaa mitä teitä se tai
se kirjailija meni, ja olinko mahdollisesti ymmärtänyt oikein
ratkaisun joihinkin arvoituksiin.
Sellainen kirjailija ei sano paljoa,
joka ei jätä ammottavia aukkoja tekstiin. Lukija tahtoo aikaa
jolloin voi vastata kysymyksiin joita kenties ei loppujen lopuksi
kysyttykään.
Sen lisäksi on mahdollista keksiä
omia kysymyksiä ja katsoa tuleeko niihin vastauksia. Umpeen kirjoittajia ei juuri tule nykyaikana vastaan. Mutta ehkä vielä
ennen tuli.
Nyt kun luen Tatu Vaaskiveä
läpi, on mieleeni tullut monta kertaa semmoinen ajatus, että entä
jos kirjailijat vielä 1930-luvullakin kokivat tehtäväkseen
asioiden kertomisen ”niin kuin ne ovat”? Ehkä Vaaskivi ja hänen
rakentamansa maailma, joka pohjaa vankasti antiikkiin ja jossa on
mukana maisemia raamatullisista tapahtumista, oli hänelle ainut
mahdollisuus. Mutta mukana saattoi olla halu opettaa lukijoita.
Minulla on sellainen mielikuva, että ennen sotia kirjoitettu fiktio
saattoi jopa käyttää sanaa totuus. Tämä kirja on jokatapauksessa
hyvin ilmatiivis tapaus.
Kirjailijoiden joukko on ollut kovasti
pieni. He ovat taatusti tunteneet toisensa. Heillä on sitä myötä
ollut paljon perusteellisempi kirjailijan kutsumus kuin tämän
päivän kirjailijoilla, jotka kenties kokevat enemmän olevansa
kirjoittajia. Muistan jostain muutaman vuosikymmenen takaa
kirjoitusoppaita, joissa tehdää selvää kirjoittajan töistä.
Tästä päästään äkkiä siihen,
että kirjoittajia on nyt niin paljon, että heidän leipänsä on
hajallaan maailmalla. Jos kirjoittajia on vähemmän, he pärjäävät
työllään, saavat suhteellisen varmasti palautetta kriitikoilta,
pystyvät perustamaan perheen ja tekemään itse valitsemaansa
kirjoittajan työtä niin paljon kuin tahtovat. Mutta totuudet ovat
muuttuneet suhteellisiksi.
Huomaan että tarvitsisin selkänojan.
Tarvitsisin kirjallisuushistoriallisen teoksen. Sillä silloin kun
opiskelin muun muassa kirjallisuutta yliopistossa, ei ollut varaa
ostaa kalliita kirjoja, myöhemmin ei ole ollut aikaa lukea niitä
jos niitä olisi lähettyvillä.
Siksi olen iloinen
muistiinpanovälineistä, sinisistä vihkoista ja lyijykynästä. On
minulla sentään jonkinmoinen käsikirjasto. Sen lisäksi kykenen
lukemaan kuitenkin jotenkuten kirjoja toisiaan vasten, vaikka ne
kuinka muuten olisivatkin fiktiota. Ja mitä sitä paitsi fiktio on?
Vaaskiven Pyhä kevät on täynnä
Uuden testamentin pääsiäisajan tapahtumia ja siihen liittyviä
henkilöitä. En tietenkään tiedä kuinka paljon kirjaa on luettu,
mutta sodan aikana kirjoja ei juuri kirjoitettu eikä painettu, joten
voi olettaa että niin paljon kuin ihmiset ovat ennättäneet lukea.
En oikeastaan tiedä miksi Vaaskivi tunsi tarpeelliseksi juuri tämän
kirjan kirjoittamisen. Kirja on täpötäynnä raamatunhistoriallista
silpputietoa, ihmisten nimet ovat alkuperäismuodossaan (?),
esimerkiksi Jeshua on tunnettu parantaja, jota galilealaiset pitävät
rabbina.
Temppelin vanhus, Jairus, päätyy
vellovan kansanmeren keskelle: rammat seuraavat säihkyväsilmäistä
Jeshuaa, joka väittää olevansa väsynyt. Silti joku sokea on
saatava näkeväksi silmän sylkipesulla. Tuo detalji on sellainen,
jonka olen joskus kuullut. Se perustuu siihen, että köyhät ja
vaivatut eivät saa vaivoiltaan pidetyksi itseään puhtaana, joten
silmätkin likaantuvat ja sitä myötä sokeutuvat.
Päädyn kirjan suhteen siihen
tulokseen, että oli oikein ja kohtuullista kirjoittaa Suomen
kärsivälle kansalle pyhästä keväästä, niin että ihmiset
olisivat toivorikkaampia. Sodan jälkeen toivo paremmasta on ollut
varmasti ihmisiä eteenpäin ajava voima.
Kirjassa muistetaan myös sättiä
löyhämoraalisia naisia, jotka ovat pilanneet koko maiseman, eikä
heidänlaisiaan pitäisi olla mahdollisesti suurenkin rabbin
lähettyvillä: naisia joilla on nenärengas. Vanha idea siitä,
kuinka yhteisön sivistyneisyys ja korkeamoraalisuus on ratkaisevan
riippuvainen sen naisista ja siitä kuinka hyvin he pystyvät
säilyttämään yhteisön tiiviinä ja toimivana. Enkelimäiseksi
naiseksi kelpaa nuori tyttö, joka on kuollut vain 12-vuotiaana.
Jossakin Välimerellä Vaaskivi on
taatusti käynyt, koska kuumuus, kukkuloiden värit, kasvit ja
eläimet tulevat kuvatuksi hyvin elävästi. Ehkä Välimeren
raunioissa tulee väistämättä mennyt mieleen ja joskus
1940-luvulla se on sitten tarkoittanut esimerkiksi valittua kansaa?
Kuolleen kirjailijan pään sisään on
hankala mennä. Aion miettiä Vaaskiven kirjailijanmuotokuvaa vielä
jonkin aikaa. Tietenkin nykypäivän kirjallisuus on velkaa I
tasavallan kirjailijoille. Ja on aina syytä palata taaksepäin
tarkistamaan miten ilmiöitä on käsitelty ennenmuinoin. Muuten
kirjan lukeminen ei ole ollenkaan vaikeaa uskonnollisesta sisällöstä
huolimatta. Vaaskivi on tahtonut tutkia uskonnon syntytarinaa aivan
itse. Myyttejä on kaikkien syytä silloin tällöin tutkia.
Kävelyllä kirjastoon osuin lukemaan
uusinta Parnassoa, jossa Jukka Laajarinne kirjoittaa Antti Salmisen
Lomonosovin moottorista. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta sen
tapahtumapaikka on Novaja Zemlja, jonka muistan oikein hyvin
ydinräjäytyksistä. Muistan kuinka koko perhe kokoontui
kuuntelemaan radion uutisia, kun tieto räjäytyksistä tuli.
Mutta en muista onko lopullista ”vaara
ohi” -merkkiä vieläkään annettu radioaktiivisen laskeuman
häviämisestä. Ainakin muutama vuosi sitten tutkittiin jälleen
vuonna 1961 Lapissa asunutta väestöä ja maaperää. Säteily
käsittääkseni kestää vuosikymmeniä. Nyt siitä on yli 50
vuotta. Novaja Zemlja tuli merkitsemään sukupolvelleni ensimmäistä
tapaamista, melkein henkilökohtaista, Pommin kanssa. Kirjassa sitä
nimitetään Tsar-Bombaksi.
Ensi viikolla tulevat syksyn
ensimmäiset kylmät. Kävelyharjoituksia on jatkettava. Pian on jo
syyspäivän seisaus. Vai oliko se tasaus?
