Pääsiäisiä

Erikoiskananmunia ei kyllä ole ennen ollut, ei edes valkoisia. Isoäidin luona minä sain käydä hakemassa pääsiäismuniksi kananmunat kanalasta. Se piti tehdä jo lauantaina, koska hellassa oli yleensä tuli vain aamupäivän, enkä minä välttämättä herännyt lypsylle. Syynä ei ollut laiskuus vaan se, että oli pimeä ja nukutti isoäidin talossa, koska olin syönyt pitkästä aikaa. Kotona syöminen oli vaikeaa.

Kanat eikä edes kukko häiriintyneet siitä että menin ronkkimaan niiden pesiä. Sitä paitsi usein oli ulkona jo ruohoa navetan seinustalla ja kanat yleensä kyllä tahtoivat silloin olla ulkona. Tulin olleeksi siinä niiden ulkoilualueen ympärillä, koska minun oli vahdittava myös ilmahyökkäystä eli kanahaukkojen varalta piti valmistautua huutamaan ja heiluttamaan käsiä lujaa, että haukka säikähtäisi. Äiti oli ollut vahtimassa ilmahyökkäyksiä sodan aikana asemalla.

En koskaan nähnyt kanahaukkaa itse teossa, mutta isoäiti sanoi meidän koiran yleensä kyllä haukkuvan haukan pois. Olen nähnyt sittemmin yhden isännän ampuman kanahaukan koivet ja olen sitä mieltä että koira olisi kyllä hävinnyt jos semmoinen otus olisi päättänyt viedä sen. Ne supussa olevat kanahaukan varpaat ja kynnet olivat valtavat. Se olisi kyllä semmoisen 6-vuotiaan pikkutytönkin vienyt aivan taatusti.

Isoäidin äiti asui äidin serkkujen luona naapuritalossa ja saatoin mennä kanalan vartioinnista käymään hänen luonaan juomassa hopeateetä. Ei minulla ollut määräyksiä eikä kieltoja. Yleensä kuljeskelin metsässä ja kydöllä koiran kanssa. Reen jalasten jälkiä oli tarpeeksi että niitä myöten pääsi vaikka minne. Hauskinta oli päästä kydöllä olevaan latoon hakemaan heiniä. Sain keikkua suitset kädessä ja katsoa peltotietä korkealta.

Kuva: Ida Ackley

Jos oli jäätä tiellä, otin potkurin ja menin kauas melkein ison tien varteen tervehtimään ystävääni Annaa. Isoäiti pelkäsi autoja mutta jääkelillä oli aika varmaa, ettei autoja kulkenut kylätiellä ollenkaan. Korpit kulkivat puusta puuhun sitä mukaa kun menin, jos ne sattuivat olemaan ison ladon luona pitämässä kokousta. Kerran tuli kauempaa kylältä joku nuori isäntä potkukelkalla ja pysähtyi isoäidin luo kertomaan, että korpit seurasivat sitä teidän flikkaa.

Kuulin isoäidin sitten sanovan siitä ja se vannotti että ei saa mennä kylään jos korpit pitävät kokousta. Siitä seuraisi huono onni.

Kuva: Ida Ackley

Täti oli taittanut pajunkissapajuista ympyrän navetan ovelle. Siinä oli ympyrän keskellä pajuista taiteltu risti. Täti sanoi että eivät katso noidat pahalla silmällä. Noitien olisi pitänyt mennä pois sen jälkeen kun lauantaina oli valkiat järven jäällä, mutta ehkä tuli ei ulettunut kaikkiin noitiin.

Yritin pitää silmiä auki perjantaista sunnuntaihin, että olisin nähnyt noitia, mutta ne osasivat varmaan liikkua silloin kun nukuin. Parhaiten niitä olisi nähnyt kun oltiin lauantaina saunassa, mutta vaikka näin vilahduksia ja liikettä, niin mitään selvää siitä ei tullut.

Pääsiäissunnuntaina sain avata äidin pöytälaatikon. Se oli pitkä tuvan pöytä, siinä syötiin perunoita ja juustoa ja isoäidin tekemää leipää ja juotiin maitoa ja hopeateetä. Joskus tuli vieraita, jotka vietiin kamariin. Isoäidin luona oli paksut ovet eikä niiden läpi kuullut mitä ne sanoivat. Niillä vierailla oli paremmat vaatteet, joskus oikein turkki päällä.

Äidin pöytälaatikko oli yksi kolmesta laatikosta, jotka olivat pöydän alla. Siellä oli äidin mustekynä ja kaksi tai kolme kosmoskynää ja pieni korvaton kuppi vettä varten. Kosmoskynällä saattoi maalata niin että kastoi sen vaaleanpunaisen tai kretuliinin pään vesikuppiin ja sitten räiskytti vähän vettä sormella perään.

Väri oli sama kuin illansuussa taivaan juurella järven toisessa päässä. Kosmoskynällä oli helppo maalata pilviä. Kananmuna oli liian keltainen ja ruskea ja liian sileä, maalaaminen oli vaikeaa. Vesi valui aina väärään kohtaan ja pöydälle, vaikka siinä oli kuinka edellisviikkoinen Ilkka-lehti levällään.

Valokuva: Ida Ackley

Pääsiäiskokko tai valakiat oli jo siihen aikaan kun järven takuinen metsä vielä loimusi niiden pilvien keskellä. Mutta pimeä tuli nopeasti. Koko kylä oli siellä. Vanhemmat tytöt ja pojat loikkivat sen kokon päältä sitten kun se alkoi olla matalammalla. Katselin niitä vanhempia lapsia ja mietin oliko joku niistä noita, mutta ei niistä mitään näkynyt.

Kukaan ei kertonut minulle miltä noidat näyttävät. Siitä todennäköisesti johtuu se, etten ikinä saanut yhtään niitä kiinni vaikka olin kaikkina pääsiäisinä isoäidin luona niin kauan kuin se eli. Tai ainakin melkein.

Jollakin lailla noitiin liittyi kissa myös, se kissa olisi lentämässä sillä samalla luudalla. Kerran navetan kissi oli valtava iso musta kissi ja naapurin isäntä sanoi että se on luutakissi. Se ei voinut olla totta, koska navetan ovella oli se merkki. Mutta se isäntä ei tainnut tietää sitä pajukonstia.

Kuva: Ilmari Ackley

Tänä pääsiäisenä vuosia isoäidin kuoleman jälkeen olen miettinyt talvisia päiviä isoäidin luona. Täällä ei juuri ole ollut talvea, se ehkä pistäytyi, ei sen enempää. Aurinko paistaa kuin olisi kevät, välillä sataa. Ei tarvitse pitää jalassa isoäidin kutomia harmaita villasukkia. Kyllä minulla sellaiset on komerossa edelleen.

Olen lukenut myös tarinoita vierailta mailta. Tässä on yksi, kirjoja pitää lukea menneiltä ajoilta että tietäisi mitä on nyt.

Marraskuun valossa kirjoja

Kaupungeissa kohisee enemmän kuin ennen. Lehdet ovat pudonneet, autoja on enemmän, ihmisillä on kylmä. Käyttäisivät julkisia liikennevälineitä!

Joka päivä pimeys on pimeämpi. Sitä on vaikea nähdä, koska katulamput yrittävät sitä torjua. On katsottava välillä kesän kuvia, että näkisi tämän vuodenajan vaihtuvan. Viikon olen ollut kotona. Sitä ennen vaelsin edestakaisin vanhan kotikaupungin katuja.

Kuu kulki viikon alussa näkyvänä ja täytenä, mutta ei sitä ollut aikaa ulvoa. Pääsin uuden lukemisen alkuun Helsingissä. Sain käsiini Martti Anhavan kirjoittaman Romua rakkauden valtatiellä, joka on Arto Mellerin elämänkerta. Olen tottakai tuntenut Mellerin, oli kotoisin naapuripitäjästä ja alkanut kirjoittaa runoja joskus silloin kun muutin etelästä Pohjanmaalle. Arto ja hänen tyttärensä Vera olivat kerran meillä yökylässä kauan sitten, joskus 1980-luvun alkupuolella. Myös Vera on kirjassa haastateltavana ja toinen tytär Sara samoin kuin tyttöjen äiti Kaija Kangas.

En ollut nähnyt Kaijaa vuoskymmeniin, nyt hän antoi minulle avaimen että pääsin Ninni-kissan kumppaniksi toiseen asuntoon. Ninnin kanssa-asukas Anita Konkka oli puhunut uudesta kirjastaan Unennäkijän muistelmat Helsingin kirjamessuilla, mutta minä en ehtinyt täältä kaukaa sinne kuuntelemaan. Ninnin ihminen oli ylistänyt Anhavan Melleri-elämänkertaa, joka on julkaistu vuonna 2011, niin että sain kirjan sitten lainaksi Kaijalta.

En juuri ikinä lue minkäänlaisia muistelmia tai elämänkertoja. En ole tehnyt koskaan päätöstä etten lukisi eikä minulla ole ennakkoluuloja elämänkertoja kohtaan. Niitä vain ei ole sattunut tulemaan kohti. Kaija tarjosi kirjaa aivan vain pyytämättä. En ruvennut edes mutisemaan.

Kun maisema alkoi olla yhä pimeämpi ja hämärämpi, on vaikea kuvitella mitään yhtä mukavaa kuin kietoutua peittoon ja lukea. Ajalla ei ole merkitystä, se saa olla mitä tahansa. Ainut tärkeä oli Ninnin syöttäminen ja silittäminen. Päädyin roikkumaan yhdessä kirjassa kiinni melkein koko matkan. Sitä kutsutaan keskittymiseksi.

Kävin minä katsomassa ystäviä. Kuulin kun he puhuivat ja osasin sentään vielä vastata. Joskus intensiivisen lukemisen aikaan tuntuu ulosmennessä siltä, että puhuminen ei enää onnistu. Kun lähdin kirjan luota ihmisten ilmoille, seisoin peilin ääressä ilmeilemässä aivan niin kuin harjoittelisin puheterapeutin istuntoa varten. Olen käynyt sellaisella muutaman kerran opiskeluaikoina, mutta kyllä terapeutti joutui luovuttamaan.

Johduin ajattelemaan monia tuttuja ihmisiä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulta ja varsinkin maisemia,koska ihmisistä tulee aina monella tavalla maisemiensa näköisiä. Pitäjät olivat pieniä ja nyt varmaan vielä pienempiä, joten maisemista tulee tärkeitä. Vein Arton ja Veran autolla takaisin Itäkylään. Runoilija oli puheissaan vähän romanttinen. Musta lintu sattui lentämään tien yli, Arto väitti että se oli korppi. No, hänellä oli näytelmässään Sopimus Mr. Evergreenin kanssa henkilö nimeltä Nevermore, mutta ei se silti kaikkia mustia lintuja muuta korpeiksi. Edgar Allan Poe on kirjoittanut runon Nevermore, jossa yksi kertosäe kuuluu: Quoth the raven: Nevermore!

Se silloin lentänyt oli harvinaisen tumma ja lihava varis. Runoilija oli yli 10 vuotta minua nuorempi, innokas ja juuri puhunut yömyöhään meitä tarmokkaasti nurin (onnistumatta!), joten en viisinyt oikaista runoilija-ornitologia.

Olen miettinyt runoilijan elämää nyt viikon päivät. Tulee mieleen ensimmäiseksi se, miten tyystin erilainen ilmapiiri on Helsingissä kuin kaukana maalla. Helsinki ajattelee olevansa jonkinlainen napa, kunkku maan eteläkärjessä, eivätkä siellä asuvat kuin joskus harvoin tule ajatelleeksi muuta Suomea. Kun Anhava kuvaa runoilijan lapsuutta, tuntuu kummallisesti siltä, että hän ei puhu samoista pitäjistä joita minä kuljin.

En tulisi ajatelleeksi sitä ellen olisi itse asunut joskus Helsingissä. Nyt kun siellä vain käväisee, siitä ei enää tule elämänpiiriä ja sen vaikutus pyyhkiytyy äkkiä pois.

Muistan yhden kerran kun olin lähdössä kauas pois ja kävelin pitkin rantoja ystävän kanssa matkalla lentokenttäbussiin. Osa matkasta käveltiin pitkin Sörnäisten rantaa. Nyt päädyin ajamaan keskellä sitä kaupunginosaa illalla bussilla, Sörkka tai Sörkkä, kumpikin sopii minulle.

Se on teollisuus- ja varastoaluetta. Yhtäkkiä bussi valaisi anonyymia kaupunkia, punaisenmustia tiilitaloja, entisiä tehtaita ja konepajoja. Katuvaloja oli paljon harvemmassa kuin keskikaupungilla, niiden valo keräsi sumua ympärilleen. Siinä maisemassa ei ollut mitään kutsuvaa, silti se jollain rujolla tavalla näytti kauniilta. Ajattelin että siinä on oma öinen kaupunkini ja mistä ihmeestä sen noin hyvin tunnistaa, vaikkei ole ikinä ollut siellä.

Sitten hymyilytti. Olin ruvennut ajattelemaan yhtä romanttisesti kuin Melleri, iso ihminen. Otan hänen itsensä kokoamat runot kirjasta Nuoruus, siivekästä ja veristä (Runot 1972-1989, Otava 1989) ja löydän sieltä selityksen miettimälleni:

On monta Suomea, ja suorat tiet

eivät vie minnekään, valtatiet,

katkoviivaa nikottelevat.

On syksy, ja luulet jo olevasi perillä:

äkkiä lehdet puissa kourivat

ruotinsa rikki, joessa

helähtävät hopeiset vedet.

(Suomalainen syyslaulu, osa runosta)

Nyt on sunnuntai, lumi on alkanut sulaa, ilma on raaka, talitintit roikkuvat pää alaspäin puusta ja huutavat. Lippu roikkuu tangossa märkänä rättinä. Kuolleen kuukauden alkupuolta. Pimeää kestää.

Pimenevää

Kävelen niin paljon kuin ehdin. On vielä lämmin keskellä päivää. On täysin sallittua tehdä asiaa esimerkiksi kirjastoon. Kirjastot ovat kyllä suorastaan herkullisia paikkoja syksyisin. Siellä näkee joka viikko uusia kirjoja, paljon. Saa myös kaikessa rauhassa istua alas lukemaan lehtiä, joiden lukeminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle.

Silti voin edelleen lukea paksuja kirjojakin. Sekään ei ole kiellettyä. Mutta etenkin paksujen kirjojen seurana on oltava vihko, että muistaa mitä teitä se tai se kirjailija meni, ja olinko mahdollisesti ymmärtänyt oikein ratkaisun joihinkin arvoituksiin.

Sellainen kirjailija ei sano paljoa, joka ei jätä ammottavia aukkoja tekstiin. Lukija tahtoo aikaa jolloin voi vastata kysymyksiin joita kenties ei loppujen lopuksi kysyttykään.

Sen lisäksi on mahdollista keksiä omia kysymyksiä ja katsoa tuleeko niihin vastauksia. Umpeen kirjoittajia ei juuri tule nykyaikana vastaan. Mutta ehkä vielä ennen tuli.

Nyt kun luen Tatu Vaaskiveä läpi, on mieleeni tullut monta kertaa semmoinen ajatus, että entä jos kirjailijat vielä 1930-luvullakin kokivat tehtäväkseen asioiden kertomisen ”niin kuin ne ovat”? Ehkä Vaaskivi ja hänen rakentamansa maailma, joka pohjaa vankasti antiikkiin ja jossa on mukana maisemia raamatullisista tapahtumista, oli hänelle ainut mahdollisuus. Mutta mukana saattoi olla halu opettaa lukijoita. Minulla on sellainen mielikuva, että ennen sotia kirjoitettu fiktio saattoi jopa käyttää sanaa totuus. Tämä kirja on jokatapauksessa hyvin ilmatiivis tapaus.

Kirjailijoiden joukko on ollut kovasti pieni. He ovat taatusti tunteneet toisensa. Heillä on sitä myötä ollut paljon perusteellisempi kirjailijan kutsumus kuin tämän päivän kirjailijoilla, jotka kenties kokevat enemmän olevansa kirjoittajia. Muistan jostain muutaman vuosikymmenen takaa kirjoitusoppaita, joissa tehdää selvää kirjoittajan töistä.

Tästä päästään äkkiä siihen, että kirjoittajia on nyt niin paljon, että heidän leipänsä on hajallaan maailmalla. Jos kirjoittajia on vähemmän, he pärjäävät työllään, saavat suhteellisen varmasti palautetta kriitikoilta, pystyvät perustamaan perheen ja tekemään itse valitsemaansa kirjoittajan työtä niin paljon kuin tahtovat. Mutta totuudet ovat muuttuneet suhteellisiksi.

Huomaan että tarvitsisin selkänojan. Tarvitsisin kirjallisuushistoriallisen teoksen. Sillä silloin kun opiskelin muun muassa kirjallisuutta yliopistossa, ei ollut varaa ostaa kalliita kirjoja, myöhemmin ei ole ollut aikaa lukea niitä jos niitä olisi lähettyvillä.

Siksi olen iloinen muistiinpanovälineistä, sinisistä vihkoista ja lyijykynästä. On minulla sentään jonkinmoinen käsikirjasto. Sen lisäksi kykenen lukemaan kuitenkin jotenkuten kirjoja toisiaan vasten, vaikka ne kuinka muuten olisivatkin fiktiota. Ja mitä sitä paitsi fiktio on?

Vaaskiven Pyhä kevät on täynnä Uuden testamentin pääsiäisajan tapahtumia ja siihen liittyviä henkilöitä. En tietenkään tiedä kuinka paljon kirjaa on luettu, mutta sodan aikana kirjoja ei juuri kirjoitettu eikä painettu, joten voi olettaa että niin paljon kuin ihmiset ovat ennättäneet lukea. En oikeastaan tiedä miksi Vaaskivi tunsi tarpeelliseksi juuri tämän kirjan kirjoittamisen. Kirja on täpötäynnä raamatunhistoriallista silpputietoa, ihmisten nimet ovat alkuperäismuodossaan (?), esimerkiksi Jeshua on tunnettu parantaja, jota galilealaiset pitävät rabbina.

Temppelin vanhus, Jairus, päätyy vellovan kansanmeren keskelle: rammat seuraavat säihkyväsilmäistä Jeshuaa, joka väittää olevansa väsynyt. Silti joku sokea on saatava näkeväksi silmän sylkipesulla. Tuo detalji on sellainen, jonka olen joskus kuullut. Se perustuu siihen, että köyhät ja vaivatut eivät saa vaivoiltaan pidetyksi itseään puhtaana, joten silmätkin likaantuvat ja sitä myötä sokeutuvat.

Päädyn kirjan suhteen siihen tulokseen, että oli oikein ja kohtuullista kirjoittaa Suomen kärsivälle kansalle pyhästä keväästä, niin että ihmiset olisivat toivorikkaampia. Sodan jälkeen toivo paremmasta on ollut varmasti ihmisiä eteenpäin ajava voima.

Kirjassa muistetaan myös sättiä löyhämoraalisia naisia, jotka ovat pilanneet koko maiseman, eikä heidänlaisiaan pitäisi olla mahdollisesti suurenkin rabbin lähettyvillä: naisia joilla on nenärengas. Vanha idea siitä, kuinka yhteisön sivistyneisyys ja korkeamoraalisuus on ratkaisevan riippuvainen sen naisista ja siitä kuinka hyvin he pystyvät säilyttämään yhteisön tiiviinä ja toimivana. Enkelimäiseksi naiseksi kelpaa nuori tyttö, joka on kuollut vain 12-vuotiaana.

Jossakin Välimerellä Vaaskivi on taatusti käynyt, koska kuumuus, kukkuloiden värit, kasvit ja eläimet tulevat kuvatuksi hyvin elävästi. Ehkä Välimeren raunioissa tulee väistämättä mennyt mieleen ja joskus 1940-luvulla se on sitten tarkoittanut esimerkiksi valittua kansaa?

Kuolleen kirjailijan pään sisään on hankala mennä. Aion miettiä Vaaskiven kirjailijanmuotokuvaa vielä jonkin aikaa. Tietenkin nykypäivän kirjallisuus on velkaa I tasavallan kirjailijoille. Ja on aina syytä palata taaksepäin tarkistamaan miten ilmiöitä on käsitelty ennenmuinoin. Muuten kirjan lukeminen ei ole ollenkaan vaikeaa uskonnollisesta sisällöstä huolimatta. Vaaskivi on tahtonut tutkia uskonnon syntytarinaa aivan itse. Myyttejä on kaikkien syytä silloin tällöin tutkia.

Kävelyllä kirjastoon osuin lukemaan uusinta Parnassoa, jossa Jukka Laajarinne kirjoittaa Antti Salmisen Lomonosovin moottorista. Kirjaa en ole vielä lukenut, mutta sen tapahtumapaikka on Novaja Zemlja, jonka muistan oikein hyvin ydinräjäytyksistä. Muistan kuinka koko perhe kokoontui kuuntelemaan radion uutisia, kun tieto räjäytyksistä tuli.

Mutta en muista onko lopullista ”vaara ohi” -merkkiä vieläkään annettu radioaktiivisen laskeuman häviämisestä. Ainakin muutama vuosi sitten tutkittiin jälleen vuonna 1961 Lapissa asunutta väestöä ja maaperää. Säteily käsittääkseni kestää vuosikymmeniä. Nyt siitä on yli 50 vuotta. Novaja Zemlja tuli merkitsemään sukupolvelleni ensimmäistä tapaamista, melkein henkilökohtaista, Pommin kanssa. Kirjassa sitä nimitetään Tsar-Bombaksi.

Ensi viikolla tulevat syksyn ensimmäiset kylmät. Kävelyharjoituksia on jatkettava. Pian on jo syyspäivän seisaus. Vai oliko se tasaus?