Föhn-tuulen aikaan

Netti on täynnä lyhyitä ja vähän pitempiä elokuvia, sieltä löytyy myös siirtolaisuudesta asiaa ja tarinoita. Lehdissä oli Ameriikan emigranttien tarinoita. Yhdysvaltojen, siis yhden Pohjois-Amerikan maan, presidentti käytti oikeuttaan määrätä tämänhetkisestä siirtolaisuudesta. Olen tavaillut Yhdysvaltojen perustuslakia, koska seurauksena presidentilliselle määräykselle alkoi liittovaltion oikeusistuimissa kuhina. Islamia tunnustavien maiden asukkaille asetettiin nopeasti ensin maahantulokielto (ei tosin maailman kaikille islamilaisille maille), joka hyvin nopeasti perustuslakiin perustumattomana kumottiin.

Olen kolmannen polven Amerikan siirtolainen itse (tässä osassa sukua vain käymäseltään) ja minulla on ollut emigranttiviisumi. Siis Yhdysvaltoihin. Kun mietin entisestä kotimaastani kuuluvaa meteliä niin samaan aikaan isoisän syntymätalon naapuri oli löytänyt lehtileikkeen isoisästäni Ameriikassa, Papan itsensä kirjoittaman tekstin. Aika on kyllä vähän eri, 1900-luvun alku. Käsittääkseni 1800-1900-lukujen taitteessa siirtolaisuus on ollut ilmeisesti isompaa kuin koskaan ennen. Suomesta lähti eniten Ameriikkaan nuoria miehiä ja Etelä-Pohjanmaalta.

Suomi oli suuriruhtinaan maa, jossa oli aika laaja autonomia. Tsaari ei nähnyt syytä rajoittaa matkustamista, kai hän olisi voinut halutessaan. Pienviljelystilan kymmenestä lapsesta lähti rapakon taakse kolme tai neljä. Olen kyllä Papan nähnyt mutta olin 2-vuotias, kun hän kuoli. Muistan asunnon jossa me kaikki asuimme ja muistan miten sieltä oli lähdettävä pois ja jätin jälkeeni merkin. Merkki oli siellä vessan lämpöpatterin takana ja näytin sen isälleni joka ei ollut mitenkään uskoa merkkiäni kahdeksan vuoden takaa. Se oli arvokas merkki, suklaarasian kansi vuodelta 1947. Olin saanut kissankieli-rasian lahjaksi silloin hiljakkoin. Mutta se asunto oli ensimmäinen kotini. Kun Pappa on kuollut, kaikkien meidän on lähdettävä pois.

Mutta tekstissään pappa on kovasti elävä:

Uskovaiset sanovat että Jumala toisinaan kurittaa ihmistä tehdäkseen hänestä uskovaisen. Minä kuitenkin uskon, että nykyajan ihmisistä tulee sosialisti, vaikkapa hänelle rakkaudesta olisikin kuritusta ja nuhdetta lähetetty. Varma vakaumukseni on, että jos vielä tulee toinen, demokraatti aika, niin eivät ihmiset enää kiittele sitä, että saavat nälkää nähdä, vaan vaativat oikeutensa, vaativat sen , minkä kapitalisti on säästänyt heidän työnsä tuloksista tulevaisuuden varalle. Mutta samalla he luovat yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus nauttia omat työnsä tulokset ja jokaisella myös mahdollisuus tehdä hyödyllistä työtä.

Pappa oli suuttunut epäoikeudenmukaisuudesta Worcesterin rautalankatehtaalla ja irtisanoutunut. Piti oleman hyvä aika ja työtä kaikkialla. Ei löytynyt työtä. Pappa kertoo työnhakureissustaan Worcesteristä, (Massachusetts) New Yorkin osavaltion Seheneetadyn kaupunkiin. Sieltä ei löytynyt työtä myöskään. Työpaikoista suomalaiset ilmoittivat toisilleen ja Papalla oli muutama tuttu toisessa osavaltiossa.

Yhdysvalloissa kaikki paitsi alkuperäiset amerikkalaiset, intiaanit, ovat siirtolaisia. Nyt, 2017 A.D., presidentti yritti kieltää joistakin muslimimaista pääsyn maahan. Ei suomalaisillekaan ollut (eikä ole) itsestään selvää päästä Amerikkaan. Vuonna 1924 toinen isoisäni lähti merille ja sitä tietä New Yorkiin koska kahdella veljellä oli talonmaalausfirma siellä ja koska Yhdysvallat ilmoitti Itä-Eurooppaa koskevasta maahantulokiellosta myöhemmin sinä vuonna. Suomi oli itsenäinen maa ja amerikkalaisten viranomaisten mielestä Itä-Eurooppaa. Pappa oli vuonna 1924 jo kerännyt matka- ja opiskelurahat ja perustanut perheen ja yhden kansanopiston maaseudun nuorisoa varten, Suomessa.

Tuota lehtitekstiä en ollut nähnyt aikaisemmin, mutta tiesin kyllä että hän piti kaikkialla suomalaisiltamissa ja kokoontumisissa palopuheita siirtolaistyöläisten raittiuden puolesta. Sosialismi levisi muutenkin uusien siirtolaisten parissa. Viikkopalkka oli tuolloin, ehkä vuonna 1905 kahdeksan dollaria suunnilleen. Ei ollut järkevää panna rahaa alkoholiin. Hän itse ei koskaan elämässään juonut alkoholia ja opetti lapsensakin samaan. Ei minunkaan lapsuuskodissani juotu alkoholia. Isä kyllä poltti vihreätä norttia posket lommollaan ja kuoli 50-vuotiaana infarktiin.

Ehkä ihanteellisuuden taakka tappoi hänet? Pappa taas sairastui muistisairauteen koska ei kestänyt elämänsä kolmatta sotaa. Olen saanut noista kahdesta elämäni miehestä sellaisen kuvan että olivat tunteellisia ihmisiä, tiesivät mitä tahtoivat, mutta sitten tunteet puskivat kumoon. Siitähän Pappa tuossa lehtitekstissä puhuu. Nuorena varsinkin on saatava yhteiskunnassa edes vähän muutosta aikaan.

Kun nyt yllättäen isoisän teksti osui silmiini, niin mietin aivan vakavasti semmoista että onpas hienoa asua maassa jossa eliniänodote on korkea ja ihmiset elävät materiaalisesti hyvää elämää. Mutta sitten ajattelen, että minkä vuoksi elävät. Miten keski-iän vuosista selviää kun henkisiä tavoitteita ei enää ole? Kun itsekasvatus ei ole enää kurssissaan? Kotikasvatuksenkin laita on vähän niin ja näin?

On kohtalokasta lopettaa kouluista oppiaine nimeltä historia. Ihmisillä on kova tarve kuulua johonkin. Isoisä kirjoitti leimuavan sosialistisen tekstinsä käytyään muutaman vuoden kansakoulua, nuorena siirtolaisena, kaukana kotoa. Kyllä hän tuossa tahtoo että Amerikassa voidaan hyvin ja eletään hyvin, tehdään yhdessä työtä. Päässäni alkoi soida Jimi Hendricksin Star Bangled Banners. Se löytyy kyllä YouTubesta, kuunnelkaa!

Siirtolaiset

Ei meitä ollut kovin monta kävelemässä horjuvin jaloin ulos arkiston näytöksestä lauantai-iltapäivänä. Leffa oli peräti 190 minuuttia pitkä, ja meillä oli väliaikakin.

Elokuva oli Jan Troellin nuoruusohjaus, Wilhelm Mobergin romaanisarjaan pohjautuva Utvandrarna vuodelta 1971. Siihen aikaan sai vielä tehdä oikeita eepoksia ja ruotsalaisten ja amerikkalaisten mielestä siirtolaiseepos oli oikeanlainen.

Liv Ullman ja Max von Sydow kasvoivat eepoksen mittaisiksi ja hyvin nuorina näyttelijöinä vielä. Ohjaaja piti pitkän ja väkirikkaan elokuvansa otteessa, joka ei lipsunut. Olin elokuvan ilmestymisaikaan kyllä Amerikassa, mutta en muista nähneeni elokuvan mainoksia saati Oscar-palkintoehdokkuuksia.

Enkä ehkä olisi jaksanut pitkää leffaa edes katsoa noihin aikoihin, jolloin nuoruus oli niskassa kuin tauti, ja jokainen uusi asia kieltä myöten kesti ikuisuuksia. Tuli kommuunielämää vuoden verran, kirsikkapuut kukkivat helmikuun lopussa, ja sinä kesänä kahden talon yhteisössämme puhkesi kukkaan vuosisataiskasvi (Centennary Plant), jonka suomalaista nimeä en tiedä, mutta joka on sanoinkuvaamaton. Se varjosti kultakalalammikkoa, ja kalat pulskistuivat sen varjossa.

Kissamme Bakunin putosi lampeen yrittäessään saada edes yhtä aamiaiskalaa. Voi että katti oli nolo!

Me ihmiset istuimme bambumetsikön varjossa ja söimme pihalta haettua aamiaista: tuoretta munakoisoa, bambunversoja ja munia, jotka haettiin pihanperän kanahäkistä. Kit ja Larry pitivät kanat jyvissä. Ihmisiä oli ehkä seitsemän tai yhdeksän, kissoja ja koiria suunnilleen saman verran ynnä yksi vuohi, joka harjoitteli hyppäämistä rakentamamme aidan yli.

Kun vuohi (joka rakasti tiskirättien ja kiinalaisten tushimaalausten syömistä) lopulta rankkureiden määräyksestä jouduttiin myymään maalle, niin viljelijät olivat ylen hämmästyneitä maitoa tuottavasta aiturista.

Elin toisenlaista elämää kuin ruotsalaisen siirtolaiseepoksen ihmiset. Oli kulunut 110 vuotta siitä kun ruotsalaiskylä lähti joukolla köyhyyttä ja kurjuutta pakoon Amerikan ihmemaahan. Rakentamaan Amerikkaa, tekemään työtä ja kasvattamaan lapsiaan aikuisiksi.

En muista että meillä olisi koulussa luettu Mobergia. Kun itse olin Amerikassa kirjailija oli jo vanha mies. Maastamuuttajien alku on Smålannin pikkukylässä ja sen loppu perillä puhtaiden vesien ja viljavan maan äärellä talvea vasten.

Tunnistin kyllä elokuvan kylän. Eivät pienet eteläpohjalaiskylät 1850-luvulla ole olleet juuri sen kummempia. Tässä Moberg kuvaa lähinnä yhden perheen kautta jatkuvaa raatamista, huonoja satoja, ja miltei vuosittain uusia vauvoja, jotka otettiin rakastavasti vastaan, mutta joiden ruokkimisesta ei lopulta enää tullut mitään.

Oli pakko lähteä.

Ajattelen kahta isoisääni ja yhtä isoäitiäni jotka lähtivät Amerikkaan, mutta myöhemmin, 1800-luvun lopulla. Silloin oli jo siirtolaisryhmien perustamia kyläntapaisia. Suomalaiset ja ruotsalaiset pyrkivät tieten tahtoen samanlaiseen ilmanalaan kuin täällä Pohjolassa on.

Isänisä löysi kainuulaisen vaimon Pittsburghista, jonne hänen veljensä oli tullut jo aiemmin. Isoäiti taas oli lähtenyt kotoaan Oulujärven rannalta siskonsa kanssa.

Siirtolaisista suomalaiset ja venäläiset ovat kyllä surkeimpia. Tämä runo on todiste siirtolaisen ikävästä (linkki viittaa johonkin kyllä aivan muuhun!). Suurin osa yritti kovasti päästä takaisin, säästää ja samalla elää maassa, jonka hiekka ei ollutkaan kultaa. Sen sijaan esimerkiksi saksalaiset tai italialaiset eivät jääneet menneitä haikailemaan.

Meiltä Pohjanmaalta pojat menivät Amerikkaan, tytöt joko naimisiin tai Tampereelle tehtaalle töihin. Isoisän isän rakentama navetta, lutti ja sauna ovat edelleen olemassa, vain talo on uusi, vuodelta 1947.

Siellä on nurkassa Amerikan hääkuva. En ole varma vuodesta, mutta puvuista ja kuvataustasta luulisin että 1904 tai 1905. Pariskunta pääsi takaisin ja onnistui jopa säästämään rahaa isoisän seminaarikoulutusta varten.

Sekin oli suoritus, josta alkoi elämänmittainen matka. Troellin elokuvassa lähtö, pitkä ja raskas matka purjelaivalla ja saapuminen uuteen maahan on elämän symboli. En olisi sitä silloin nuorena edes käsittänyt niin siirtolainen kuin olinkin.