Kävin
kirjastossa. Sinne on ollut asiaa nyt miltei joka viikko. Tilasin
kirjan, joka tuli eilen kaukolainana. Menin kuljeksimaan runohyllyn
liepeille ja otin muutaman kirjan.
Kun hylly
etenee aakkosjärjestyksessä, niin ensimmäiseksi runokirjaksi osui
Jukka Koskelaisen
Omegan jälkeen
(Sarjoja ja varjoja) Tammi 2013, seuraavaksi osui Kai
Niemisen Alan
oppia, Tammi 2010 ja vielä
Rainer Maria Rilken
Duinon elegiat,
suom. Aila Meriluoto,
WSOY 1974. Kun kävelen hyllyjen välissä, seuraan sormeani. Kun se
pysähtyy (siis kun pysähdyn) otan kirjan siitä kohdasta mihin
pysähdyn. Sormella on oma elämänsä, oletan.
Valitsemisjärjestelmäni
on aukoton ja pätevä. Runoja lukiessa on oltava niin täysi vapaus
kuin mahdollista. Mahdollisesti pysähdyn omia aikojani kun pääni
on silmien avulla päätynyt omanlaiseensa runolistaan, mutta
toisaalta: kirjastossa on aina kävijöitä, myös runohyllyn
tietämillä joutuu joskus väistämään lastenrattaita, joten
lähinnä täytyy katsoa eteensä. Kenen kirja oli nimeltään
Sattuma vai välttämättömyys?
Se ei ollut runoutta.
En ehdi
nähdä kirjailijoiden tai kirjojen nimiä. Usein lukiessani
runoarvosteluja huomaan arvostelijan mainitsevan jollain arvottavalla
tavalla myös kustantajan. Olen itse aikoja sitten pudonnut
kustannusmaailman tietämisestä pois. Ajattelen kuitenkin olevani
tietoinen siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei.
Yöllä
olin ollut uneton. Silloin tiedän tarvitsevani runoja. En väitä
että ne ovat lääke, siis tuota kulttuuriministerin vaalimaa
taiteen tervehdyttävää vaikutusta. Unettomuus ei myöskään tunnu
erityisemmin sairaudelta. On kivaa olla tajuissaan joskus myös
keskellä yötäkin. Kissa tuli viereen ja kuiskin sille runoa:
(MEA
CULPA)
rajansa
kaikella
luulisi
noin yksinkertaisen opetuksen mahtuvan kalloon
mutta
kun se on jo täynnä ja lisää virtaa sisään,
tuppaavat
perusasiat tuon tuostakin unohtumaan,
tuon
tuostakin
mikä
johtuu siitä, että pääni on täysi
mikä
johtuu siitä että juovun juovuttuani
mistä
johtuu että en usko että rajansa kaikella
mistä
johtuu että perusasiat unohtuvat
ja niin
palaan alkuun, tuon tuostakin, havahdun,
ja
huomaan, ettei ylitsevuotavaiseen maljaani kaada kukaan muu
kuin
minä itse
[R:
Ps.23]
(Kai
Nieminen)
Kissa
rupesi hyrräämään. Innostuin kirjasta ja oli jo aamu kun rupesi
nukuttamaan. Kissa oli siirtynyt siinä vaiheessa jonnekin muualle.
Se on mustasukkainen: ihmisen ei pitäisi edes kirjan lehteä
kääntää, kun hän on vieressä ja hyrisee. Runoilla on semmoinen
vaikutus, että kun proosaa lukiessa kissan hyrräys saa luomet
painumaan alas, niin runoja lukiessa tajunta kirkastuu. Siinä ei ole
mitään pakottavaa. Päätä ei särje eikä luita kolota vaikka
taivaalta tulee vettä tai yösumu peittää maan.
Runoissa
on se hieno puoli että runoilijat ovat tiivistämisen mestareita. He
osaavat tuoda lukijalle juuri senkokoisen annoksen jonka hän voi
hotkaista. Ja jos ei ole haukkapala, niin samalla vaivalla lukija voi
palata takaisin, katsoa myös edeltävää sivua ja seuraavaa.
Runoilija voi osata kirjoittaa kokonaisen maailman yhteen runoon, kun
taas prosaisti tarvitsee siihen 300 sivua. On siinä kyllä eroa,
sanomisen tavassa, mutta silti.
Sen
lisäksi runokirjoilla on omanlaisensa rakenne, dramaturgia. Tuntuu
mahdottomalta sellainen ajatuskin, että runoja lukisi saadakseen
niiden kritiikistä ne vaivaiset pennoset. Tai vaikka saisi
enemmänkin rahaa. Runoja ja rahaa ei jotenkin vain ole mahdollista
liittää yhteen ainakaan minun päässäni. Välillä kyllä tuntuu
mahdottomalta että miten se runoilija sitten tulee toimeen, käy
sääliksi. Tämä tämmöinen moderni ja hirveän kallis elämä ei
tunnu todelliselta kun lukee runoja öisin.
Kai
Nieminen oli viime vuonna vaasalaisilla LittFesteillä. Tulin sinne
melkein suoraan junalta kun olin ollut Helsingissä kuukauden.
Niemisestä tuli minun mielessäni runoillan kuningas heti. Se voi
johtua tästä ajankohdasta: haikuja ja tankoja tekee mieli lukea
syksyisin. Se on akvarelliaikaa ja Japani tulee mieleen myös
maisemista. Sumu ja tihkusade ja jatkuva hämärä.
Sitä
paitsi Nieminen on suomentanut japanilaista runoutta vaikka kuinka
paljon. Hän osaa kirjoittaa omia runoja käännöstöidensä ohella.
Ehkä erilaiset kirjoittajan työt keskustelevat keskenään,
auttavat kirjoittamisessa.
Niemisellä
oli mukanaan sellisti, joka soitti Bachia. Tänä vuonna hän ei ehkä
tule. Silloin oli kotiinpaluun aika ja hänkin on asunut täällä.
Kadut
kastuvat tihkusta ja huomenna sataa lisää. Nieminen ylistää
kaikkia vuodenaikoja. Olen aivan samaa mieltä. Jos aurinko vielä
tuosta alkaa joskus paistaa, niin elämä tuntuu ehdottomasti
täydelliseltä.
Tuo
sitaatin hakasulkeissa oleva viite tarkoittaa että teksti on
Raamatusta. Tässä tapauksessa psalmeista, luulen että kyse on
tuosta pääasiasta: ylitsevuotavainen malja. Kirjan lopussa ovat
sitten selitykset ja tekstit, mihin viitattiin.
Hämärässä
on hyvä kulkea kävelemässä. Parvekkeelta arvaa tuulisuuden,
pilvien suunnasta sateen. Viikonloppuna lauhtui aivan kokonaan ja
tuuli kääntyi etelään päin. Ilmasto on jo muuttunut. Vuodenajat
ovat siirtyneet paikaltaan.
Kurkku on
ollut iltaisin karhea. Se menee ohi kun kaivaudun taas johonkin
kirjaan. Minulla on lukupeittona Amerikan kävijän, isoisäni,
viltti. Sen viltin hän sai talvisodassa, kun kävi sotimassa. Hän
vei viltin mukanaan Amerikkaan ja kun hän tuli pois sieltä
lopullisesti, viltti päätyi minulle.
Se on hyvä
viltti. Tuuli on yltymässä, kattopelti kolisee jo vähän. Kissa on
nukkumassa sen viltin päällä. Kissoilla ei ole koskaan liian
lämmin. Pitää pestä astiat, sitten luen oppimisen ylistyksen
loppuun asti.
