Hiljattain
kuuntelemassani Ylen Kultakuumeessa ilmoitettiin että
kulttuuriministeri on perustanut työryhmän uudistamaan
kulttuuriavustuksia, siis valtionapuja, joita saavat esimerkiksi
teatterit ja orkesterit. Haastateltiin puheenjohtaja Jaakko
Kuusistoa, joka sanoi
haluavansa vaikuttaa kulttuurin tulevaisuuteen. Rahaa ei kuitenkaan
ole yhtään enempää. Kaupassa tänään tapaamani ihminen sanoi
ihan samaa: Guggenheim kaatui, mutta valtio tuskin antaa sitä yli miljoonan
markan rahaa köyhille taiteilijoille.
Guggenheim
ei ollut kulttuurihanke. Olen kävellyt Helsingin rannoilla ja
katsellut kaupunkia usein Suomenlinnasta. En pitänyt ajatuksesta,
että niin massiivinen rakennus tuhoaa kaupungin uusklassisen
fasadin.
Olen
toipumassa Teeman elokuvafestareista (23.-27.11), jotka taisivat olla viidennet. Toivottavasti eivät viimeiset. Teema ja
Fem yhdistetään, jolloin kumpikin kanava joutuu menettämään
varmaan yhtä paljon. Leikkaus on epäreilu, sillä ei Fem ole
pelkästään suomenruotsalainen kanava, vaan on siellä myös
kulttuuria. Ehkä Ylen johtokunta on päättänyt että
suomenruotsalaisia ja kulttuuria harrastavia ihmisiä on yhtä paljon
ja ne ovat eri ihmisiä? Tämän sanottuani vaivun syviin ja synkkiin
mietteisiin.
Jaakko
Kuusisto on hyvä tyyppi enkä käsitä miksi hän halusi vaikuttaa
tilanteessa jossa määrärahoja ei tule yhtään enempää tai ne
vähenevät. Ohjelmassa sanottiin että nykysirkus esimerkiksi on
ollut olemassa Suomessa jo ainakin 10 vuotta ja se on ajat sitten
hyväksytty kulttuuriministeriön listoille, mutta ei ole saanut
avustuksia. Tuskin viulisti Kuusisto kuuntelee ainoastaan muusikoita.
Kaikki joutuvat katsomaan kaikkea, vaikka työryhmä on varmaan aika
iso. Kulttuurijoukko on tässä maassa iso. Meillä on huono
hallitus, joka olisi vain iloinen riitelevästä työryhmästä.
Silloin kukaan ei kiinnittäisi huomiota hallitukseen.
Yle
puolestaan on suomalaisten katsojien ja kuuntelijoiden radio (ja TV).
Sen tehtävänä on antaa aineksia maailmankuvan rakentamiseen. Sitä
elokuvafestari totisesti teki. Se toi silmille ja korville huiman
annoksen aineksia. Teema on selvästi myös kulttuurityöntekijöiden
kanava. Sen verran hienosti harkittu oli tämänkin festarin ohjelma.
Henkilökohtaisena
syynä television ääressä istumiselle oli sama kuin tolkuttomalla
lukemisella ja kirjoittamisellakin: saada polvet ja selkä ja nivelet
unohtamaan tulehduksensa muihin maailmoihin heittäytymällä. Tämä
ei ole pakenemista. Matalapaine syöksyi Suomen päälle, satoi ja
myrskysi. Tuli lumituisku. Myrskyn keskelle piti tietysti mennä,
mutta lumi kinostui niin nopeasti teille, että kinoksiin mennä
humahti sisään ja oikea nilkka jäi alle. Nilkkaan kylmä kääre
ja elokuvia katsomaan.
Elokuvia
oli paljon ja katsoin niitä yhtä soittoa tuntikausia joka päivä
keskiviikosta lähtien. Unet lisäsivät leffojen vaikutusta ja
päinvastoin. Mutta kysymys on todellisuuden näkemisestä.
Valitettavasti kaikkea en pystynyt näkemään, koska välillä piti
syödä ja tiskata astiat ja puhua kissan kanssa.
Katsominen
(myös esimerkiksi teatterin tai kuvataidenäyttelyn tai
performanssin jne.) ei ole sijaiselämää, vaan sitä että tajuaa
kuvavirran ja tarinoiden yhteyden syvyyssuunnassa. Kaikki ihmiset
ovat riippuvaisia maanalaisista virroista. Elokuvissa tulevat
näkyviin asioiden ja ilmiöiden ytimet tai variaatiot eikä niitä
huomaa välttämättä tietoisesti lainkaan, ellei elokuva tuo niitä
esille.
Yksi
leffoista kertoi klassista musiikkia soittavasta kvartetista. Se on
hyvä vertauskuva ihmissuhteista, perheistä esimerkiksi, mutta se on
selvä ja suora esitys siitä, mitä kaikkea hellittämätön luova
työ vaatii tekijöiltään ja millaisin sitein – siis
musiikillisin – ihmiset ovat toisissaan kiinni. Ihmiset
ystävystyvät ja alkavat elää yhdessä työtä tekemällä. Leffan
käännekohdan musiikki oli Beethovenin 14. jousikvartetto.
Jotkut
leffat ovat nähtävillä vielä Areenassa, etsikää ja katsokaa!
Kaikkiin ei Yle ole saanut oikeuksia, ehkä sentään Buster
Keatoniin! Siinä on verraton
mykkäleffan yksittäiskunkku. On totta kai myös Chaplin, mutta
Keaton vakaine kasvoineen on silti erityistapaus. Ensimmäisessä
Keatonissa näyttelijä muuntautui apinaksi. Ja hän oli todella
hyvä! Apina-Busteria käytettiin Teeman festareiden mainoksena.
Taisi olla
keskiviikon leffa La grande
bellezza (2013), uusi elokuva
Roomasta, vertauskohtana tottakai Fellinin
Roomaan. Päähenkilö oli Rooman katuja pitkin kävelevä vähän
dekadentti vanhempi herrasmies, joka asui muka vastapäätä
Colosseumia. Meillä katsottiin karttaa: ei näkynyt taloa joka olisi
ollut niin lähellä Colosseumia. Mutta ei elokuva väittänyt
olevansa dokumentti. Mielessäni Fellinin Rooma voitti toistaiseksi.
Sitten oli
kaksi hyvin kaunista amerikkalaista elokuvaa: Moonrise
Kingdom (2012) ja Koiran
sydän (2015). Ensin mainittu
oli muistutus siitä, että amerikkalaiset ovat tehneet paljon
elokuvia nuorisolle, nuorisosta, tämä oli yksi niistä. Ehkä
tapahtumapaikka oli Uusi Englanti, se näytti siltä ainakin. Talot
olivat täydellisen kauniita, liioitellun söpöjä: semmoisessa
ympäristössä syntyy tasapäisyyttä, poikkeavat ajetaan tiehensä.
Olen kuullut että monissa amerikkalaisissa kouluissa, varsinkin
yksityiskouluissa, lapset saavat opiskella muun muassa teatteria.
Tulin
sanoneeksi elokuvaa lastenleffaksi, perheen toinen ihminen kysyi että
oliko se. Kyllä kai kaikenikäisille pitää saada tarinoita joita
kaikenikäiset voivat katsoa yhdessä. Perheissä on kasvukipuja,
aina.
Toinen
jenkkileffa oli myös eräänlainen urheuden kuva. Se on Laurie
Andersonin tekemä elokuva
koiran viimeisestä vuodesta ja myös puolison, Lou
Reedin viimeisistä ajoista.
Koira oli rodultaan rottakoira (en tiedä mitä nimitys tarkoittaa),
joka pääsi lopussa eutanasian avulla kivuistaan. Lou Reed oli
makoilemassa koira vieressään elokuvan loppupuolella. Anderson
sanoi alkuvaiheessa elokuvaa että oli jutellut ystävänsä Chris
Markerin
kanssa elokuvan tekemisestä. Ja Chris Marker oli yksi tämän
festarin ohjaajista, yksi maailman parhaita dokumentaristeja. Hän
kuoli vuonna 2012. Marker on ehkä elokuvan hienoin esseisti. Vailla
aurinkoa-leffan hän aloitti
siteeraamalla japanilaista hovinaista Sei
Shonagonia, johon olen
jostain syystä törmännyt tänä syksynä usein. Shonagon eli
Heian-kaudella.
Shonagon oli kirjoittanut että tärkeintä ovat asiat jotka saavat
sydämen lyömään nopeammin.
Se voisi
olla Teeman elokuvapäivien teema. On pyrittävä siihen, että on
keskellä elämää ja tuntee sydämensä sykkivän ja se syke syntyy
tietynlaisista asioista. Sellaisia on paljon ja ne vaihtelevat
ihmisistä riippuen, mutta kaikilla niitä on.
Mutta
Laurie Andersonista kulki ketju Chris Markeriin ja hänestä vielä
Sei Shonagoniin ja tulin kokeneeksi kolmen mantereen elämää
perinpohjaisesti. Ja kun elokuvissa pääsi näkemään myös
millaista on ollut elämä 1920-luvulla (Keaton) ja sitten 1950- ja
80-luvuilla (Marker), sitten vielä uusimmat Moonrise Kingdom ja Laurie Anderson, niin
kaiken tämän ajan kipujen ja epävarmuuden keskeltä näkee, ettei ihmisten maailma
ole paljon muuttunut. Välillä sydän löi nopeasti, välillä
hitaammin, mutta niin ihmisten sydämet lyövät.