Tämän päivän lehden itku ja surkeus
käsitteli IT-bisneksen enemmän tai vähemmän normaalia olotilaa.
Bisnes menee niin että joku keksii jonkun jutun, esimerkiksi
tietokoneen käyttöjärjestelmän ja sitten saa sille isomman yhtiön
ostajaksi, joka ottaa sen osakseen ja alkaa kehittää sitä.
No historiaa siis: henkilökohtaisen
tietokoneen kanssa kävi niin, että Hewlett Packard-niminen
amerikkalainen yhtiö keksi käyttöjärjestelmän, aivan sattumalta.
Itse se ei tarvinnut sitä. Yhtiön muutama nuori nero oli aikaa
tappaakseen tehneet pienen OS-jutun (Operating System), joka koostuu
0- ja 1-numeroista, niin kuin tietokoneen toiminta muutenkin. OS
ymmärtää mihin järjestykseen kaaoksessa olevat ykköset ja nollat
pitäisi järjestää. Se starttaa koneen niin kuin starttipistooli.
Kaverit olivat ilmeisesti tajunneet
että tästä voisi olla iloa IBM-yhtiölle, joka oli keskittynyt
laskukoneiden tekemiseen. Tarvittiin jokamiehen laskukonejärjestelmä.
Ja koska eräs Steve Jobs oli jo luonut yhdenlaisen jokamiehen
tietokonejärjestelmän, niin myös tässä olisi ikkunoita, joiden
välillä voi liikkua (en valitettavasti tiedä missä vaiheessa
hiiri keksittiin, mutta epäilemättä keksijällä on ollut kissa).
En ymmärrä, ole koskaan ymmärtänyt enkä tule ikinä ymmärtämään
miten IT-suunnittelijoiden aivot toimivat. Ongelma on rakenteellinen.
Niinpä markkinoille tulivat
IBM-tietokoneet ja pian perässä HP-tietokoneet, jonka johtajat
harmittelivat huonoja hoksottimiaan, kun eivät olleet huomanneet
tylsistyneitä nörttejään. Tekivät omiaan kun ei ollut haasteita!
Minä sain ensimmäisen tietokoneeni
joko vuonna 1991 tai 1992, käytettynä. Siinä oli Word
Perfect-ohjelma, että saatoin kirjoittaa täydellistä tekstiä, ja
sen lisäksi sähköposti ja pieni selain (Lynx), jolla saattoi käydä
keskusteluja opiskelijakavereiden ja jopa amerikkalaisten
opiskelijoiden kanssa (yksi niistä nuorista kuiskasi kerran yön
hiljaisuudessa Lynxin keskustelupalstalla minulle, että täällä on
tuo hirveä NSA ja kun kysyin mikä, hän sanoi että se nuuskii
heitä kaikkia! Ohitin kaverin lievästi vainoharhaisena ja unohdin
asian pariksikymmeneksi vuodeksi.). Keksintö oli upea, koska
sähkökirjoituskoneella ei voinut leikata ja liimata niin hienosti
kuin WP-kirjoitusohjelmalla. Olin tekemässä laudaturesitelmää ja
sitten gradua sen jälkeen.
Pistäväsilmäinen Jobs oli kulkenut
eräässä amerikkalaisessa kaupungissa Hare Krishna-hörhöjen
pääpaikalle melkein joka päivä samalla ruuhkabussilla kuin
minäkin, töistä kotiin. Tai en tiedä oliko Jobs töissä mutta
todennäköisesti oli, koska hän puolusti palavasti Hare
Krishna-järjestöä ja heidän keittämäänsä ilmaista ruokaa noin
kello 16 iltapäivällä. En hypännyt bussista vain syödäkseni
ruokaa hänen kanssaan, oli aivan tarpeeksi hauskaa väitellä muuten
väsyneen työmatkan ajan. Sen lisäksi usein keskusteluun liittyi
puoli bussillista muita ihmisiä.
Eniten keskustelua aiheutti Age of
Aquarius, Vesimiehen aika, joka kuulemma on taas lähestymässä,
siis nyt 2010-luvulla (yksi asia todisteluketjussa oli musikaali
nimeltä Hair, jossa aiheesta lauletaan hurmioituneesti).
Miten muka joku taivaankappaleiden järjestys voisi vaikuttaa
ihmisten elämään, minä kysyin ja kysyi moni muukin. Sittemmin,
monta vuosikymmentä myöhemmin, suomalaiseen Skepsis-ryhmään
kuuluva ihminen keksi järjestelmän nimeltä spåralogia,
jossa raitiovaunujen reiteistä voidaan johtaa Helsingin asujamiston
kohtalo (en muista olisiko muunkin Suomen asukkaiden kohtalo ollut
riippuvainen Hesan ratikoista). Spåralogia sai paljon kannattajia
skeptikoiden parissa.
Tajusin väitelleeni merkittävän
tyypin kanssa vasta 70-luvun lopulla tai 80-luvun alussa, kun Jobsin
naama oli telkkarissa asti. Hän ja Apple-yhtiö kävivät oikeutta
Windows-käyttöjärjestelmän omistajuudesta. Siitä nyt olen vähän
epävarma, oliko Windows-yhtiö jo olemassa vai oliko oikeutta
käymässä mahdollisesti HP- tai IBM-yhtiö. Joka tapauksessa
lakimiehet rikastuivat jälleen.
Mutta piti puhumani tämän päivän
katastrofista. Kirjoitan tätä Windows-koneella, jossa on jopa
Windows näppäimistö. Sen käyttöjärjestelmä on XP vai oliko se
nyt XF vai XT, mutta alussa on kuitenkin X, jonka mukaan poikani
sukupolvi on nimetty, siis ei kromosomina, vaan koko sen ikäluokan
kirjaimena. Pojalla ei ole mitään tekemistä Windows-käyttiksen
kanssa, siis sen suunnittelemisessa, käytössä kyllä.
Hälyttynyt olin kun huomasin uutisen.
Sitten tajusin, että eihän tämä minun maailmanloppuni ole. Sen
sijaan se on monen muun köyhän ihmisen ongelma, koska harvalla on
varaa useaan koneeseen. Tämä muinainen Windows-versio ei nimittäin
päivity enää ja ilman päivitystä sähköposti tai selaimet eivät
toimi. Se siitä kaiken kansan nettiyhteydestä sitten, eikä
tarvitse edes asua syvällä metsän keskellä.
Minun XP-koneeni on otettu irti
seinästä ajat sitten. Tämä kone oli ehtinyt kuolla jo monta
kertaa verkossa ollessaan. Hain apurahaa ja suureksi yllätyksekseni
sain sen, ostin sillä itselleni pikkuisen Mac-läppärin, jonka
saatoin panna verkkoon, koska siinä on erilainen käyttöjärjestelmä
eikä niin järjetöntä määrää viruksia, troijalaisia ja muita
kamaluuksia. Itse asiassa iBookissa ei ole ikinä ollut
ensimmäistäkään virustartuntaa.
Koska tämä ei ole mainos, minun on
helpotuksen huokauksen jälkeen sanottava, että ei aina ollut kivaa.
Sain kyllä lopputyöni tehdyksi nopeasti ja helposti, mutta sitten
poika keksi ruveta pelaamaan pelejä. Jouduin kestämään
murrosikäistä huutoa ja kannustusta ja murinaa monta vuotta, kunnes
hän häipyi. Toivottavasti onneksensa, no, ei hän kovasti
murheenmurtamalta tai elämän murjomalta näytä videopuheluissa,
joissa hän suvaitsee silloin tällöin naamaansa näyttää.
Rakkautemme kesti jopa hänen ja hänen ystäviensä pelaamat
Formula 1-kisapelit, vaikka väitin sen ulisevan gladiaattoripelin
olevan olemassa vain sen vuoksi, että saadaan verta kentälle.
Poika rupesi tekemään lähtöä aika
pian sen jälkeen kun joku Formula-kuski (Ayrton Senna?) otti
ja kuoli kun se pikkuauto rysäytti johonkin muuriin. Hän oli
oikeasti surullinen, vaikka ei ollut koskaan kuskia tavannut eikä
edes tuntenut hänen sukulaisiaan tai mahdollisia tyttöystäviään.
Olin ymmälläni. En muista edes erityisesti surreeni Jim
Morrisonia, Janis Joplinia tai Jimi Hendrixiä,
koska olin tajunnut, että ne huippuhienot muusikot elivät kuin
viimeistä päivää eikä huippubiisejä enää tulisi kauan. Poika
sanoi ettei vertaukseni ollut 90-lukua ja herää jo!
Olen ajatellut aikaa aika
intensiivisesti. Kun pää on tukossa ja kärsin joko räjäytysten
ja yleisen katupölyn aiheuttamasta allergiasta tai vaihtoehtoisesti
flunssasta, niin aika ei juuri nyt merkitse mitään. Aika virtaa.
Pieni, hontelo ja mörisevä poikani asuu omassa asunnossaan ja
hoitaa aivan itse asiansa! Se on ihmeellistä.
Kuljeskelen paikoissa missä virtaa
vesi. Poika rakastaa sorsia ja ne häntä. Kyse ei ollut sorsien
puolelta hyväksikäytöstä: ne tulivat hänen luokseen vaikka hän
näytti että kummassakaan kädessä ei ole leivänpaloja. Rakkaus
oli molemminpuoleista.
Kasvamista
koko elämä. Eikä ikinä voi tietää miten jollekulle käy.
Sattuma on tärkein osa elämää eikä siihen voi väittää
vastaan. Sitä paitsi kelle edes väittäisi?
