Vallan vieressä

Kirjasto on sopivan matkan päässä kotoa. Sopivuutta säätelee ilma. Sateella ei voi käyttää kävelykeppejä, koska on pidettävä sateenvarjoa. Sadeviitta on, mutta siinä ei pysy huppu päässä. Ei se haittaisi, mutta en missään nimessä tahdo kesäflunssaa, on ihan tarpeeksi siinä, että kissa tuntuu saaneen uuden flunssan ja sen hengitys on karhea. Se yskii myös, tiedän: on annettava matolääke. Maakunnassa on ollut ukkostakin, enkä pidä kävelystä pitkin autiota katua niin että salama näkee minut varmasti ja iskee tietysti sateenvarjon metallipiikkiin. 

Kirjastosta löysin Leif Salménin artikkeli/esseekokoelma Plaza Realin kyyhkyset. Sen julkaisemisesta on jo 27 vuotta, lähihistoriaa siis. Mauno Koivisto oli silloin presidenttinä, juuri olivat viikko sitten hänen hautajaisensa. Ajankuva on helppo ymmärtää, koska kirjailija oli saanut apurahan ja kirjoitti Barcelonassa. Se tuo välimatkaa miettiä Eurooppaa ja Suomea siinä. Lisäksi Salmén on kiinnostunut kaikenlaisista poliittisyhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista, että selkänojaa riittää miettimään monia asioita. 

Hän mietti  kulttuuri-ihmisten osallistuminen yhteiskunnallisiin tehtäviin. Mario Vargas Llosa oli keskusta-oikeiston presidenttiehdokas.  Vaclav Havel oli jo silloin Tsekkoslovakian presidentti ja oli aika pitkään. Ja Claes Andersson oli kansanedustaja. Salmén rupeaa tässä sitten miettimään kulttuuriväen asemaa yhteiskunnassa:

Viittaavatko nämä esimerkit siihen, että taiteilijat kokevat itsensä impotenteiksi, että taide yksityisten ja kollektiivisten ristiriitojen ja toiveiden ilmaisuvälineenä on niin voimaton, että on turvauduttava suoraan poliittiseen vaikuttamiseen? Ovatko nämä esimerkit vain irrallisia tapauksia vai onko kyseessä kehityssuunta, jossa taide saa väistyä kouraantuntuvampien realiteettien tieltä?

Baltian itsenäistyminen oli tuloillaan ja sitä myötä kansatieteilijä, kirjailija, elokuvadokumentaristi Lennart Meri valittiin Eestin presidentiksi.  Varmasti hän teki työtä uuden itsenäistymisen eteen jo kauan ja hän varmasti näki  dokumenttinsa Vesilinnun kansa ja Linnunradan tuulet yhtenä itsenäistymistä ajavana asiana. Suomen ja Viron välistä kulttuurinvaihtoa tiivistettiin ja nuo dokumentitkin näytettiin Suomen televisiossa:  presidentti Koivisto oli ehdottanut  kulttuurivaihdon lisäämistä. Ehkä kyse oli yleispoliittisesta asiasta? 

Nyt nuo kansatieteelliset dokumentit ovat katsottavissa YouTubesta Lennart Merin nimellä eikä suomalaisen ole vaikea kuunnella viron kieltä ja lukea satunnaisesti kohdalle osuvaa englanninkielistä tekstitystä. Sitä en oikein ymmärrä, että noita hienoja dokumentteja ei ole enää näytetty. Ne on saatettu digitaaliseen muotoon vähän hätäisen tuntuisesti, 1980-luvulla valmistuneet selluloidi-dokkarit. Ne pitäisi restauroida ja saattaa esimerkiksi Ylen Elävään arkistoon. Kummassakin elokuvassa on tietenkin kertomuksia myös Suomesta.

Salménin esimerkit ovat kirjailijoita. Minulla on sellainen muistikuva, että 1980-90-lukujen taitteessa kulttuuri-ihmiset keskustelivat paljon, koska Baltia koettiin läheiseksi ja samalla oltiin huolissaan siitä miten käy Neuvostoliitossa, joka natisi liitoksissaan. Satuin opiskelemaan yliopistossa 1990-luvulla.

Tietokoneet tulivat yliopistoihin. Pääsin tutustumaan esimerkiksi Usenet-sivustoihin ja keskustelemaan etupäässä opiskelijoiden kanssa milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Taisi olla tietokoneiden leviäminen sen vuosikymmenen tärkein asia. Kun kehuin amerikkalaiselle kirjallisuudenopiskelijalle tämän vapaan verkon hienoutta ja varsinkin kulttuurin opiskelussa, hän käski katsoa mitä ja kenelle puhun. Kysyin että kuka teillä siellä välittää kirjoista niin paljon. Hänen mielestään sellainen järjestö kuin NSA roikkuu linjoilla. Ohitin opiskelijan kommentin (taisi olla puhe semiotiikasta) tavallisena amerikkalaisena paranoiana. Oletin että opiskelija oli tarkoittanut avaruustutkimuslaitos NASAa.

Nyt olen päivittäin ihmetellyt erilaisten tiedustelulaitosten olemassaoloa siinä maassa. Viime viikolla oli presidentti Trumpin irtisanoman FBI:n (liittovaltion poliisi) päällikön Comeyn kuulustelu senaatin tiedustelukomitean (?) edessä.  Kuuntelin sen kuulustelun livenä NPR:n (National Public Radio) lähetystä. Istunto kesti kolmisen tuntia  ja muistutti jollain etäisellä tavalla draamaa. Kun en ole kovin tarkkaan sen maan politiikkaa enää seurannut, en tiedä eri puhujien roolisuorituksesta että miten vertautuu heidän edellisiin töihinsä, siis senaattoreina tai muina politiikan tekijöinä. Amerikkalaisille on ominaista paitsi paranoia niin myös puhevirta, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan.  Puheet ovat sujuvia ja niissä tuntuu olevan jonkinlainen vähän naivin kuuloinen retoriikka, yleviä sanoja ei kaihdeta.

Jonkun amerikkalaislehden toimittaja  kirjoitti kolumnin, jossa hän vertasi presidentin ja hänen erottamansa alaisen välistä taistelua Thomas Becketin ja hänen kuninkaansa Henry II välillä 1100-luvulla. Silloin otettiin vauhtia teologiasta, Becket ja hänen kuninkaansa olivat hartaita ihmisiä, mutta jotenkin piti silloinkin ratkaista alamaisuuden ja päällepäsmäröinnin välinen suhde. Becket ei voinut hyväksyä sitä että kuningas ei pitänyt kirkkoa suurimpana auktoriteettina, eikä kuningas voinut hyväksyä Becketin lojaaliutta kirkolle. Becket pakeni Ranskaan, mutta tuli sitten takaisin ja töihin Cantenburyn katedraalin piispaksi. Mutta sitten kuninkaan neljä ritaria sai päähänsä että kuningas halusi Canterburyn arkkipiispan kuolemaa. Kuningas oli nimittäin huokaissut: ”Who will rid me of this meddlesome priest?”, eikä siis vaatinut murhaa. Repliikki lausuttiin viime viikolla USA:n senaatin istunnossa sanasta sanaan.

1100-luvun valtataistelusta kirjoitti sitten Chaucer, T.S. Eliot ja Jean Anouilh. Kai kaikki ovat sentään lukeneet T.S. Eliotin Murha katedraalissa? Sen sijaan eilistä artikkelia en löytänyt enää mistään, käsittääkseni se oli New Yorker-lehdestä. 

Sitten 1990-luvun kirjallisuuden samoin kuin muun kulttuurin merkitys on vähentynyt. Salmén mietti kirjailijoiden pelkoa siitä että heitä ei kuunnella tai että heidän on pakko osallistua poliittisten puolueiden työhön saadakseen jotain aikaan, niin ajat ovat totisesti muuttuneet. Keitä kirjailijoita eduskunnassa on? Vai onko heitä lainkaan? En muista lukeneeni/kuulleeni kiihkeistä kulttuuripoliittisista debateista aikoihin. Varmasti sellaisia on, mutta tiedämmekö me rahvas, ymmärrämmekö? 

Kyseessä ei ole eliitti eikä kuningas, siis kulttuuriväestä kun on kyse. Rooleja ihmisillä kai voi olla kaikenlaisia.

Olen huomannut yliopistojen suunnassa kyllä jonkin verran liikettä. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu-lehti kommentoi vähän väliä Suomen yliopistojen tilaa. Määrärahoja on vähennetty parin viime vuoden ajan kulttuurista ja kaikenlaisesta sivistystyöstä ja koulutuksesta. Uutisista olen lukenut luokkaretki-tutkimuksista, sitten olen tavaillut tiede-jargonilla maustettuja keskusteluja esimerkiksi feminismistä, mutta en ole varma siitä, kuinka paljon aivan tavalliset lukijat saavat noita julkaisuja käsiinsä. Ja osaavatko lukea?

Kirjoja kyllä kustannetaan. Taidenäyttelyitä pystytetään ja orkesterit ja teatteritkin ovat vielä olemassa. Tuntuu siltä että vielä 1990-luvulla kulttuurielämä sai ihmiset vielä liikkeelle. Kulttuuri oli identiteettikysymys ehkä paljon useammille ihmisille kuin nyt.

Muistan myös että 1990-luvulla kouluissa musiikki ja kuvataide tulivat vaihtoehtoisiksi, kumpaankin ei ollut enää varaa. Koulutus ei ole enää yhtä tasa-arvoista kuin se oli ennen. Perheiden on päätettävä – ja maksettava – lapsen kodinulkoiset harrastukset. Lapsen harrastuneisuus on ehkä mahdollista säilyttää, jos siihen on tullut joskus varhaisvaiheessa altistuneeksi. 

Altistuksesta ei monilla suurillakaan paikkakunnilla ole enää vaaraa. Silti lasten tehtävä on kasvaa yhteiskuntaan ja tietää mitä tahtoo ja tavoittelee. Kansakuntaa ei ehkä kohta ole olemassa ellei jotain tapahdu. Se vaihtoehto, että viivataan kulttuuri yli, on mahdoton. Koska mikä sitten erottaa meidät muusta Euroopasta ja mikä erottaa Euroopan esimerkiksi Yhdysvalloista, entä Venäjästä? Kiinasta? Miksi ylipäänsä kannattaisi kutsua ihmisjoukkoja kansakunniksi?

Sinne ja takaisin

Heinäkuu meni kulkiessa. Takaisin vasta elokuun puolivälissä. Kaupungissa oleminen, siinä välillä, jäi ilman kovin vahvoja muistijälkiä. Pakastimessa on mustikoita. Marjat tuntuvat ja maistuvat. Olin siis kuitenkin enemmän poissa, koska oli siitä hyötyäkin.

Kun tapasin tätini pitkän ajan jälkeen, hänellä oli tapanaan tarkistaa mitä pidän päälläni ja mitä on repussani. Hän hypisteli villatakkia tai lakkia ja kysyi mistä olen ne hyötynyt. Mustikoita ei kyllä niinä aikoina hyödytty, kyllä ne piti itse kerätä.

Keväällä tuntuu, että en ole koskaan metsän peitossa ollutkaan. Siitä lähtee kaipaus. Yksi tuttu tunne siellä tuli heti: tie tuli talvipaikoista sinne, mutta sitä pitkin oli vaikeaa mennä omia jälkiä takaisin. Piti riuhtaista. Suurin asia nyt oli helpotus siitä että kotka on tullut takaisin. Vaikka on niitä ennenkin näkynyt, mutta ei aivan siinä kohdalla.

Kesän alussa joku poliitikko vastusti tietulleja senkin takia, että auto on oltava että pääsee huvilalleen. Se oli rikas vanhempi nainen tietenkin. Varmaan tietää myös että maalta ovat julkiset kulkuvälineet hävinneet lopullisesti, nyt kun myös junaliikennettä on ruvettu lopettamaan.

Loma tuli kalliiksi, kun piti vuokrata auto. Toisaalta pääsin sillä autolla katsomaan ihmisiä, jotka eivät kyenneet itse enää liikkumaan. Ennen kulkivat kylän raitilla ja pysähtyivät kertomaan mitä on tapahtunut sitten edelliskesän, kun jonkun mutkan kautta ovat sukuakin. Pitäjästä muutetaan nyt pois, koska ei nuorille ole työpaikkoja.

Katselin vanhan emännän pään yli pihaa. Liiveri ensin, sitten vähän kauempana kolme vai neljä aittaa. Kun olin pieni, olin aina herättelemässä talon nuorimpia lapsia, että mennäänkö uimaan. Ne tekivät pitkiä päiviä talon töissä, mutta uimakavereiksi ehtivät kyllä. Järvi oli niin matala että rannasta pääsi kahlaten läheiselle saarelle. Kuljetettiin ruuhta mukana ja lähdettiin siitä soutamaan toiselle puolen järveä, jos oli sunnuntai.

Pysähdyin tähän talvikaupunkiin vähäksi aikaa, niin kauaksi että ehdin käydä barokkimusiikkikonsertissa Isonkyrön vanhassa kirkossa. Sielläkin olin ollut paljon pienenä, kun isän serkku asui pappilassa. Sunnuntaisin serkun mies saarnasi siinä kirkossa ja minä katselin kuvia seinillä. Ne olivat pyhimyksiä. Pappilassa olikin sitten kuvitettu legenda-kirja, joissa oli ainakin joitakin pyhimyksiä, mutta en osannut vielä lukea enkä sitten vieläkään tiedä mitä pyhimyksiä ne olivat ja mihinkä vaivoihin ne vaikuttaisivat.

En tiedä kuinka paljon kykenin keskittymään musiikkiin, kun pelkät seinät saivat muistamaan ne ihmiset ja paikat. Säveltäjillä on ehkä aivan samanlaisia muistoja kuin minullakin, mutta sitten ne kertovatkin niistä viulun äänin, ehkä cembalolla? Barokkimusiikkia on ehkä kuultu siinä kirkossa ennenkin, se on rakennettu ilmeisesti 1500-luvulla (ei 1300-luvulla niin kuin tienviitassa lukee). Musiikki on erilainen kieli kuin se millä kerron kulkemisesta isoäidin kylän raitilla 1950-luvun alussa.

Emännän mielestä ympärillä oleva riittää. Ehkä hän ajatteli kotipihaa työnään, osana häntä itseään. Emäntä oli säveltänyt talon sisustuksen, päättänyt mitä puita ja mitä marjapensaita tahtoo siihen liiverin ympärille. Takahuoneessa olivat kangaspuut. Hän oli itse tehnyt ryijyt seinille.

Olen asunut elämäni aikana monissa paikoissa. En ehkä olisi muuttanut koko ajan, jos olisin syntynyt sellaiseen suureen maalaistaloon. Ajattelen eteisen lasista näkyvää ohrapeltoa. Isoäidin ohrasekareikäleipä oli parasta ruokaa mitä tiesin, enkä tiennyt ruuasta juuri mitään niin kuin en vieläkään.

Kuuntelen Paul Hindemithiä. Ulkona paistaa tänä elokuuna harvinainen aurinko. Ajattelen sitä kotkansulkaa jonka löysin mökkitieltä. Kesätalo on mökki sen takia, että se laajenee heti ulko-ovelta metsäksi ja järveksi. Maisema ei ole kenenkään tekemä, se tiedä itsestään eikä kukaan voi väittää omistavansa sitä. Maisema ei ole hetkeäkään yksi eikä sama.

Tiedän kyllä että kulttuuri on tarkoittanut maanviljelystä. Yksi syy ihmisten metsässä olemiseen on raivata puita pois ja tasoittaa metsän pohja pellon pohjaksi. Kun asuin mökissä kesät kaiket, niin opin tuntemaan kivet ja puut, osasin kulkea polkuja pitkin, tiesin mustikkapaikat. En ole löytänyt enää niitä polkuja. Sen sijaan syvemmällä metsässä on hirveitä raiskioita, ei enää pääse kulkemaan. Metsä ei ole enää entisensä, ei sama marjametsä niin kuin aivan vähän aikaa sitten. Aika on kyllä yhä suhteellisempi käsite. Mutta kylällä eivät kaikki talot ole enää asuttujakaan ja eläintenkin koti on tuhoutunut.

Musiikki on sillä tavalla hyvä, että se tuo olemiseen voimaa. Kaupungissa voimaa on yritettävä saada jostain muusta kuin tuulesta metsän latvuksissa ja äkkiä pihalla läpi ruumiin puhaltavasta kylmyydestä. En ole syksyä, talvea enkä kevättä siellä. Musiikki astuu sen sijaan. Viulun ja alttoviulun duetto on juuri nyt tavattoman kaunis.

Viulua soittaa jo nuorena paljon kuuntelemani David Oistrah ja alttoviulua Igor Boguslavsky, orkesteri on Neuvostoliiton radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Gennady Rozdestvensky (nimet englantilaisittain) ja Paul Hindemithin konsertot on taltioitu 1962, 1967 ja 1970. Säveltäjästä sanotaan hienosti: ”Hindemith was the ’fiddler’ among 20th century composers.”. Olen samaa mieltä. Niin oli kyllä Oistrahkin. Ja vaikka en muista nyt Boguslavskyn nimeä, olen aika varmasti kuullut häntä silloin pienenä. Copyright on ilmoitettu Melodialle vuosina 1962, -68, -70, mutta levymerkki on BMG (saksalainen levy-yhtiö, jonka omistaa Bertelsmann, omistussuhteet ja -vaiheet erittäin monimutkaiset, googlaamalla löytää jotain) , RCA Classics. Tämän CD-levyn ilmestymisvuosi näyttää olleen 1996.

Alkuperäistä Melodian tuottamaa LP-levyä (?) ei ollut lapsuuskotonani. Aika varmasti olen hankkinut/saanut lahjaksi levyn Oistrahin vuoksi, ah, onneksi toinen kotimme ihminen muisti kuka lahjan antoi. Oistrahin soiton olen vuosikymmenten myötä oppinut tunnistamaan. Tässä levyssä hämmästyttää nopea tempo, Oistrah ei juuri pääse unelmoimaan viulullaan.

Olen joka tapauksessa utelias levyn suhteen. Hindemith kuulostaa kunnianhimoisen modernilta neuvostomusiikin julkaisuksi. Ehkä taltiointi oli tehty sitten kolmeen kertaan? Ehkä levytyksestä on keskusteltu kiivaasti?

Omien joukossa

Kun lukee Blogistanin tekstejä, huomaa että usein blogien välillä on sukupolvieroja. Ne eivät missään nimessä ole enää kovin fataaleja, eivät vaadi n.k. isänmurhaa saati äitien tappamista, mutta tulevat joskus esiin niin, että on pakko kertoa joku asia moneen kertaan, koska toinen osapuoli ei käsitä mistä on kyse.

Väärinymmärrykset kulkevat moneen suuntaan, yhtä moneen kuin nyt on sukupolvia. Nettiyhteisöt ovat suunnilleen sama asia kuin ympäröivän todellisuuden yhteisöt. Jokuhan blogeja kirjoittaa.

Isovanhemmat ovat yksi sukupolvi, vanhemmat yksi ja lapset ynnä lapsenlapset viimeinen. Ikäluokista suurimman pitäisi olla iältään vähäisimpien kohdalla. Nyt ei niin ole.

Tämän päivän isovanhemmat kuuluvat suuriin ikäluokkiin, joita lasketaan syntyneen vuosina 1945-1951. On löydetty tilastollinen piikki vuoden 1945 elo-syyskuussa syntyneitä lapsia, joita on enemmän kuin suomalaisia on syntynyt ikinä. En muista nyt määrää, mutta todella paljon ihan uusia ihmisiä. Sotien aikana ei lapsia syntynyt niin paljon, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin edeltäneitä sukupolvia.

Omat vanhempani menivät naimisiin 1944 ja minä synnyin seuraavana vuonna elokuussa. Täällä kävi kylässä ystävä joka on syntynyt vuonna 1946. Huomasin jälleen kerran kuinka helppo on puhua oman ikäluokan ihmisen kanssa. Tausta on määrästämme huolimatta ollut hyvin samantapainen. Kansa oli kampeamassa itseään sodasta irti ja ulos, asettumassa aloilleen uudestaan, korjaamassa kaikkea rikkimennyttä ja menemässä ennen kaikkea naimisiin vihdoinkin. Meidän lapsuusmuistomme osuvat jälleenrakennuksen vuosiin.

Tausta on sama niinkin, että vanhempamme opettivat meidät tekemään työtä mutta myös ajattelemaan tarkasti mikä on tarpeen ja mikä ei. Tällainen opetus ei ole itsestään selvä asia nykyisen kaikkialle tunkeutuvan keskiluokan maailmassa. Elintaso on noussut, eettiset arvot ovat miltei kadonneet.

Ikäiseni ystävä antoi joitakin vuosia sitten lahjaksi kanadalaisen kirjan Born at the Right Time. A History of the Baby Boom Generation (Doug Owram, University of Toronto Press, 1996). Luen kirjaa silloin tällöin enkä ole nähnyt parempaa kokonaisesitystä sodanjälkeisten suurten ikäpolvien kulttuurista ja historiasta. Kanada ei paljon eroa Suomen demografisesta historiasta, vaikka väestöltään isompi onkin.

After 1945 long-term tendencies that emphasized the distinctiveness of youth accelerated, while short-term cyclical forces shoved youth to the fore. Political and social change provided youth with a cause and an opportunity to assert itself upon the world stage, at least briefly. (s. 138)

Ikäluokkamme näkyi ja kuului kaikkialla. Tuossa yllä olevassa puhutaan sosiaalisesta ja poliittisesta muutoksesta. Myös kulttuurinen muutos oli tulossa. Nuorisokulttuuri voimistui.

Nyt käynyt ystäväni antoi luettavaksi kirjan (olen aina uskonut kirjojen vaihtamiseen!) joka käsittelee samaa aihetta, mutta suomalaisesta näkökulmasta Kirja on Anja Salokanteleen ja Kaija Valkosen toimittama Kauaksi kotoa. Muutoksen sukupolvi kertoo (Kirjapaja 2012), jossa hänen kirjoittamansa kertomuksen lisäksi (ja se on kirjassa ensimmäisenä) on parinkymmenen muun suuriin ikäluokkiin kuuluvan ihmisen elämäntarina. Kanadalainen tutkimus ja tämä suomalainen esitys täydentävät toisiaan hienosti.

Olen lukenut kirjaa vähän yli viikon ajan ihastuksen vallassa ja vilkuillut välillä kanadalaiskirjan suuntaan. Kirja on tavattoman autenttinen ja sitä tekisi mieli kutsua todistusvoimaiseksi, ellei sanonta viittaisi jonkinsortin fundamentalismiin.

Firenzen renessanssirakennukset, palatsit ja kirkot häikäisivät, taidemuseot mykistivät, Tutkin renessanssimestareiden töitä mieli täynnä haikeutta. Missähän meillä mentiin, kun täällä jo näitä maalattiin?

Vähitellen aloin tajuta: emmekös me suomalaiset olleet silloin paljolti samassa pisteessä? Me rakensimme kirkkomme ja koristelimme ne mieli täynnä samaa etsintää, toivoa ja hartautta. Työkalut ja tekniikat olivat paljon karkeampia ja kulmikkaampia, kirveellä ja puukolla, kalkilla, kasviväreillä ja kimröökillä tehtiin melkein kaikki. Silti noista kirveskansan kirkoista välittyy sama sielukkuus ja puhtaus kuin renessanssimestareiden hienostuneista töistä.

Oli pakko matkustaa Grassinasta Lapuan Kauhajärvelle. (- - -) (s. 199, Antti Ojala, s. 1935, Lappajärvi)

Tarinan otos tuli vanhalla järjestelmällä: selasin kirjaa ja tökkäsin etusormeni yhdelle sivulle. Vuonna 1935 syntynyt kuvataiteilija ei ole ollenkaan outo suurten ikäluokkien joukossa. Hän jäi sotien jalkoihin ja pääsi itsenäistymään ja hankkimaan ammattia vasta sotien jälkeen. Vuonna 1945 hän oli vasta 10-vuotias.

Mutta kertomuksessa on kulttuurin löytämisen suhteen jotain hyvin suomalaista. Suomenkielinen sivistyneistö oli II maailmansodan loppuessa ohut ja vähäväkinen Suomessa. Oppikoulut yleistyivät vasta 1920-30-luvuilla, maalla koulun käyminen oli harvinaista koska kouluun oli lähdettävä pitkien matkojen päästä. Sen lisäksi koulun käyminen maksoi.

Elämäntarinat ovat tietysti selviytyneiden tarinoita. Suurin osa kirjan kirjoittaneista on tarinaansa  jo eläkkeellä. Tässä tarinassa on melkein oma tarinani. 1980-luvulla pääsin perheen kanssa olemaan kuukauden Italian Grassinassa, joka sijaitsee aivan lähellä Firenzeä.

Ajattelin juuri samoin kuin Antti Ojala: missä Suomessa mentiin, kun Firenzen ruhtinaat rakensivat kirkkonsa. Se on väistämätön kysymys. Sen kysymisen ohessa olen katsonut Italian Borgia-suvun ja uskonnollisten ruhtinaiden rappiosta kertovaa tarinaa televisiosta. Kaikki taitaa olla suhteellista. Erot Euroopassa voivat olla isoja.